Lentävä Suomalainen, vanhan vuoden viimeiset pohdinnat

Hei!

Kirjoitan viimeistä merkintääni vuodelta 2008 jo aikaisin, ennen seitsemää. Ainakin jää varmasti tämän vuoden puolelle. Olemme siskoni kanssa taivastelleet raketteja, joiden pauke on kuulunut jo iltapäivästä siitä huolimatta, että raketteja on saanut alkaa ampua vasta kuudelta illalla. Veljeni on karsimätön rakettien ampumisen suhteen.

Minulla ei oikein ole uudenvuoden fiilistä, niinkuin ei ollut joulufiilistäkään.

Äiti lupasi minulle uuden kirjan, se kirja on Kaari Utrion Ilkeät sisarpuolet. Viimeisin kirja, jonka luin oli Tuula Kallioniemen Rottaklaani. Se on kirja, jonka kirjoittamisen yhteydessä Kallioniemi pyysi minua kertomaan vammaisuudesta. Siksi halusin lukea Rottaklaanin. Kirjan juoni oli melko yksinkertainen, mutta se oli kirjoitettu hauskasti. Kirjassa myös puhuttiin vammaisuudesta suoraan ja positiiviseen sävyyn. Tosin vaikka kirjassa oli kohtaus, jossa liikuttiin yleisillä kulkuneuvoilla, ei sanottu sanaakaan yleisllä liikkumiseen usein kuuluvista ongelmista. Se on tietysti kirjailijan valinta, eivätkä pienet lukijat edes ymmärtäisi sellaisia asioita. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että vammaisuudesta kirjoitetaan nuorten kirjoissa, tulee ikäänkuin vahingossa tutustuttua siihenkin aiheeseen.

Tänään oli taas Tour de ski:n kilpailupäivä. Eilen hiihtäjillä oli vapaapäivä, mutta maanantain vapaalla hiihtotavalla kilpailtu sprintti meni Kuituselta aivan penkin alle. Kuitunen ei päässyt edes välieriin ja putosi kokonaiskilpailussa sijalle kuusi, hetkeksi. Tämän päivän 10 km perinteisellä hiihdetyssä kisassa asiat korjaantuivat. Kuitunen hiihti tapojensa vastaisesti alusta asti älyttömän kovaa, lensi. Kuitusen tullessa ensimmäiselle väliaika paikalle ja tehdessä kovan pohja-ajan selostaja huudahti: "repikää siitä!" Muut eivät pystyneet "repimään" ja kuitunen voitti kisan. Toiseksi tullut suomalainen Aino-Kaisa Saarinenkin jäi Kuitusen ajasta paljon. Selostajat kutsuivat Kuitusta sen kisan aikana supernaiseksi ja kuningatareksi ja vaikuttivat jännityneiltä. Minäkään en voi katsoa hiihtoa täysin jännittämättä.

Kuitusen tuuletukset maalissa olivat, jotain ihan uskomatonta, hän oli onnellinen, todella onnellinen. Eikä näyttänyt edes väsyneeltä maaliin tullessaan vaikka oli lentänyt koko matkan. Se voi olla epäilyttävää, jos asiaa haluaa niin katsoa, mutta minä uskon, että Kuitusen kunto on vain hyvä, tosin sitten, jos asia toisin todistetaan niin nehän parhaiten nauravat jotka eivät ole luottaneet suomalaiseen hiihtoon. Äiti ihmetteli ääneen miten, Kuitunen voi hiihtää noin, vastasin siihen yksinkertaisesti: "Sitä kiukuttaa." Sprintin jälkeen jäikin varmasti paljon hampaankoloon, mutta toivon, että olisi jäänyt huomistakin sprinttiä varten, koska Kuitunen on pärjännyt tälläkaudella niin huonosti sprinteissä, että ihan pelottaa. Oikeastaan pelkäsin katsoa tämänkin kisan, mutta olisi harmittanut, jos en olisi katsonut. Kuitunen siis johtaa Tour de ski:tä ainakin hetken. Kuitunen totesi, että tämä oli hyvä tapa päättää vuosi, ja niin totisesti.

Tulipas taas vuodatettua hiihtoa, suokaa anteeksi, mutta olen urheiluhullu.

Tänään tärkeää

Hei!

Eilen illalla sain luetuksi Kaari Utrion kirjan Pappilan neidot. Kaikki, jotka ovat todellisia lukutoukkia tietävät tunteen, kun on hylly täynnä kirjoja eikä silti mitään luettavaa. Sellainen tunne tuli sen jälkeen, kun olin lukenut edellä mainitun kirjan kannesta kanteen, äiti lupasi onneksi ostaa minulle jonkun uuden kirjan.

Kirjaston Helmet-palvelu on hyvä, mutta ärsyttää vähän, kun siinäkin on se 50 sentin varausmaksu. Lähikirjastomme ei ole kovin kaukana, mutta silti on aika hankalaa mennä itse hakemaan niitä varaamiaan kirjoja. Vaikka menisin pyörälläkin tarvitsisin avustajan, koska jalkoja sitovat remmit on vaikea sulkea itse.

Niin siis. minulla on oma polkupyörä. Sellainen kolmipyöräinen jossa on kaksi pyörää edessä ja yksi takana. Suomalainen Helkama, siinä on edessä kori, jossa voi pitää keppejä ja muita tavaroita esim. kirjastokirjoja tai kauppakassia. Kepit minulla on aina mukana liikun sitten pyörällä tai pyörätuolilla. Osaan kyllä kävellä ilman keppejäkin, mutta tasapainon hallintaa ja pysähtymistä varten tarvitsen keppejä, välillä ärsyttää, kun tarvitsen niitä niin selkeästi vaikka pystynkin kävelemään ilmankin. Kotona ne ovat aina eteisennurkassa.

Rakastan kaikkea vanhanaikaista. Ajatusta kirjeenvaihdosta, vaunuista, joita hevoset vetävät ympäri kaupunkien kivikatuja tai hiekkateitä tai naisista, jotka istuvat tekemässä käsitöitä. Vanhaan tapaan käsin. Olen oikea käsityöihminen. Muistan, kun ala-asteen käsityötunneilla yritin opetella kutomista, se oli niin vaikeaa, että, kun muut tekivät kudintöitään minä tein jotain sormivirkkauksella. Myöhemmin kuitenkin opin virkkaamaan virkkuukoukulla. Nyt joululomalla olen yrittänyt kutomista uudestaan. Se ei ole enää mahdottoman vaikeaa, mutta juuri se siinä on ärsyttävää, kun melkein onnistun kutomaan silmukan enkä kuitenkaan aivan.

Minulla on nyt käynnissä sähköhoito. Saan sähköä, joka rentouttaa lihaksia ja laukaisee jännitystä. Se tuntuu lihaksissa ikäänkuin kutinana tai tykytyksenä. Jalkoihin laitetaan lätkät ja niihin sähköjohdot jotka kytketään sähkökoneeseen. Sähköt tuntuvat oikeastaan mukavilta. Tämä on siitä mukava "hoito" ettei sen aikana tarvitse jämähtää paikalleen, vaan, kun lätkät ovat jalassa ja sähkökone päällä sen voi sujauttaa olkalaukkuun ja kotona voi liikkua miten mieli tekee. Voi maata tai istua, lukea tai vaikka pelata jotain peliä.

Äiti huusi juuri huoneestaan, että Anssi Koivuranta voitti yhdistetyn osakilpailun. Suomalaisilla oli myös hyvä hiihtopäivä tänään. Menossa on kymmenen päivän Tour de ski -kierue. Virpi Kuitunen voitti tänään 10 kilometrin yhteislähtö kilpailun ja siirtyi kiertueen johtoon. Hän sai 15 hyvitys sekuntia eli saa lähteä 15 sekuntia ennen muita seuraavalle matkalle. Tosin muistaakseni sprintissä joka on seuraavaksi vuorossa se ei päde. Lisäksi hän sai 50 mc pistettä jotka tosin huomioidaan vasta kiertueen loputtua. Oli mukavaa nähdä kuinka hän tuuletti raivokkaasti ja kiljui riemuissaan kohti taivasta. Äiti sanoi joskus, että Kuitusella on tapana lähettää lentosuukkoja kameralle tultuaan maaliin. Tänään havaitsin sen todeksi. Joku on joskus todennut, että suomalaisten on pakko rakastaa Virpi Kuitusta. Ei se kai liity tähän, mutta, joku ulkomaalainen toimittaja aloitti haastattelunsa näin: "Hello my dear." Brittiläisillä on käsittääkseni tapana puhua noin toisilleen aina. Se kuulosti siinä tilanteessa huvittavalta, mutta jotenkin hyvältä silti.

Joulupuuhaa

Eilen oli jouluaatto. On se kummallista miten se päivä tuntuu aina niin pitkältä, vielä nytkin. Söimme perinteisen joulu aterian, mutta meillä syödään kinkun siasta kalkkunaa. Laatikot eivät jostain syystä ole koskaan oikein maistuneet minulle ja rosollia en ole voinut syödä sen jälkeen, kun pari vuotta sitten sairastuin vatsatautiin samana iltana, kun meillä oli koulussa tarjottu joulu ateria. Katsoimme myös Joulutarina -elokuvan sisarusteni ja äitini kanssa. Se oli aika surullinen. Huomasimme, että sivuroolia näyttelevän Antti Tuiskun suuhun kirjakieli ei sovi niin hyvin kuin varsinaisten näyttelijoiden. Myös lempinäyttelijälläni Minna Haapkylällä oli elokuvassa rooli.

Harmittaa, kun en ole voinut soitella pianolla joulu lauluja, koska joulukuusi on laitettu niin, että se estää pääsyn koskettimen ääreen. Kuvionuottikirjoissa on kyllä aika vähän joululauluja. Pitäisi varmaan hankkia se vasta näin loppu vuodesta ilmestynyt kolmas kuvionuottikirja, kun tuntuu, että kaikki kappaleet on puhki soitettu.

Olen lukenut tässä loman aikana Raili Mikkasen kirjoittaman Runokirje; kertomus nuoresta Katri Valasta - kirjan. Me teemme koulussa tutkielmia kirjailijoista. Haluan tehdä tutkielman Valasta, koska hän kirjoitti runoja niinkuin minäkin ja, koska hänen tyylinsä kirjoittaa on sellainen, joka tuntuu minustakin mukavalta. Vapaamittainen runo jollaisia Vala kirjoitti oli uutta hänen nuoruudessaan, mutta nykyään loppusoinnullinen runousu taitaa olla hatvinaisempaa kuin vapaamittainen runous. Katri Vala kuului "Tulenkantajat" taiteilijapiiriin. Olen lukenut jonkun Valan runokirjan esipuheesta, että Tulenkantajien piirin lisäksi oli myös Tulenkantajat ihailijapiiri, minä varmasti kuuluisin siihen, jos se olisi vielä olemassa. Olen tutustunut Valan runoihin muutama vuosi sitten, mutta vasta äskettain hänestä on tullut minulle ikäänkuin runoilija esikuva.

Asiat muuttuvat

Hei!

Ihmettelen tässä joulutodistustani, ja ennenkaikkea sitä miten sen käytösnumero poikkeaa viime kevättodistuksesta. Minulla oli viimevuonna todella vaikeaa avustajien kanssa, minulla oli vuoden aikana neljä eri avustajaa. Erityisesti yhden kanssa meni hermo. Hän oli sellainen nuori nainen, joka tuntui olevan itsekin vielä hieman lapsi. Hän puuttui kaikkiin asioihin ja ylitti minut kaikkialla. Avustajan tehtävä ei ole opettaa mitään, mutta hän pyysi aina kokeideni numerot nähtäväkseen, kun kieltäydyin näyttämästä niitä hän totesi: "Enhän mä voi opettaa sua, jos en tiedä mikä oli vaikeeta." Opettajat ovat opettamista varten. Hän siis puuttui kaikkiin asioihini ja, kun suutuin hänelle hän kanteli rehtorille. En pystynyt kiukuspäissäni käyttäytymään aivan niin kuin olisi pitänyt, joten käytösnumerokseni tuli kahdeksan. Nyt joulutodistuksessa se oli 10, mutta ihmettelen tätä, koska en minä kuitenkaan mielestäni niin huonosti viimevuonna käyttäytynyt, että käyttäytymiseni olisi tänäsyksynä parantunut kahden numeron verran.

Jouluoma on siis koulustanikin alkanut, mutta harrastuksista lomat alkavat aina paljon aikaisemmin kuin koulusta. Keskustelin tuttavani kanssa siitä mitä mieltä hän on opetuksesta, jota on saanut Resonaarissa. Hänellä oli melko kielteisiä mielipiteitä siitä. Meillä sattuu olemaan samat opettajat resonaarissa. Varsinkin toisen opettajan opetuksesta tällä tuttavallani oli kielteisiä mielipiteitä. Oli tavallaan järkyttävää kuulla kielteisistä mielipiteistä, koska olen aina pitänyt opettajiani siellä turvallisina ja ymmärtäväisinä. Tuttavani mielestä hän ei ollut saanut soittaa tarpeeksi paljon niin kuin olisi halunnut. Hän oli kokenut tulevansa komennelluksi. Asia jäi häiritsemään minua, koska en saanut tarkkaa tietoa siitä mikä oikeastaan oli hänen mielestään pielessä ja, koska en itse ole ikinä ajatellut niin. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että tuttuni olisi pitänyt sanoa opettajalle, että häntä harmittää. Tai ehkä opettajan ammattitaitoon kuuluu nähdä, että toinen on paljon edella muita soittajia ja antaa hänelle sooloja ja muita omia osuuksia niin ettei paljon edellä muita oleva soittaja koe itseään ahdistuneeksi. Siitäkin on kokemusta. En kuitenkaan tiedä onko opettaja ollut huomioimatta kyseistä soittajaa vai onko soittaja vain tyytymätön siihen mitä häntä on pyydetty soittamaan. Tiedän kuitenkin, että Resonaarin oppilaista suurinosa on kehitysvammaisia, joten opettajat eivät välttämättä osaa sanoa kuka on "täysjärkinen" ja kuka ei, heitä pitää vähän herätellä, antaa vähän vinkkiä, että minä en ole mikään tyhmä. Silloin menee hyvin, niin kuin minulla ja opettajillani on mennyt.

Minun ei pitänyt enää uskoa täydellisyyteen, mutta ehkä kuitenkin olen tähän asti uskonut jollain asteella noidenkin ihmisten täydellisyyteen, tai ainakin kieltäytynyt ajattelemasta heidän huonoja puoliaan. Voi olla, että unohdan sen mitä kyseinen tuttavani oli heistä sanonut. Toinen vaihtoehto, luultavasti se oikeampi on etten enää ikinä tule katsomaan opettajiani samoin kuin ennen.

Ei se kuulu työtehtäviini

Hei!

Kirjoitan tänään jostain sellaistesta, josta olisin voinut kirjoittaa jo pari päivää sitten. Minulla oli hammaslääkäri maanantaina. Voin liikkua ihan niin kuin muutkin, jos joku avustaa minua. Koulussa minulla on avustaja mm. tällaisia hammaslääkärikeikkoja varten.

Olin ilmoittanut edellisenä päivänä avustajalleni, että minulla on huomenna hammaslääkäri. Hän vastasi viesdtiini vain sanalla OK. Koulussa hän kuitenkin kysyi eikö minulla olisi taksikorttia, jota voisimme käyttää. Minulla on taksikortti, mutta ei tälläisiä käyntejä varten vaan vapaa-ajalla käytettäväksi. Avustajani väitti yht'äkkiä etteivät hammaslääkäri käynnit kuulukkaan hänen toimenkuvaansa, mutta todellisuudessa ne ovat juuri sellaisia asioita, jotka kuuluvat hänelle. Sanoin hänelle, ettei ulkona ole edes lunta, joka vaikeuttaisi liikkumista, ja, että uskon hänen väitteensä sitten, kun on mustaa valkoisella. Hän sanoi, että menisimme kyllä tälläkertaa ja totesin, että tietysti ja ensikerralla myös.

Oi, että meni kyllä pinna.

Hyvää joulua

Hei!

Koulua on jäljellä enää viikko ennen joululomaa. Tänään meiilä oli koulussa Lucia-juhla. Istuin samassa pöydässä joidenkin ala-asteen pikkupoikien kanssa. Oli ärsyttävää, kun he melusivat ja pelleilivät pöydässä palavalla kynttilällä. Juhlan loputtua jotkut lauloivat piöaversiota Lucialaulusta. En ymmärrä miksi Lucia -juhla on niin vastenmielinen asia ihmisille. Onhan Lucia lähinna Ruotsalaisten ja Suomenruotsalaisten perinne, mutta silti.

Tänään olivat myös Resonaarin joulufestarit. Toinen opettajistamme (Heini) on ollut pari kertaa poissa töistä. ymmärtääkseni hän oli jossain auto onnettomuudessa. Hänelle ei onneksi käynyt mitään pahaa. Olen ajatellut joskus, että niin kauan kuin olen jonkun Resonaarin opettajan kanssa ja vaikka mitä tapahtuisi en pelkäisi. Ajattelen niin vielä nytkin. Resonnari on minulle kuin toinen koti ja luotan niihin aikuisiin siellä. Aina sitä haluaisi kiittää jotenkin niin tärkeitä ihmisiä. Sanat ovat minulle luonnollisin tapa, kirjoitinkin molemmille joulutervehdyksen. Se oli lyhyt mutta, onnistuin mielestäni saamaan siihen kaiken sen mitä Resonaari ja ne ihmiset merkitsevät.

Soitimme kaksi kappaletta; paratiisin ja apinaorkesteri. Aluksi oli puhe, että soittaisimme tähdet tähdet ja paratiisin, mutta tähdet tähdet korvautui ekstempporee apinaorkesterilla. Toivotin Heinille hyvää joulua, ja, kun hän vastasi toivotukseeni ja halasi minua totesin hänelle, että näemmä ekstempporeekin voi soittaa hyvin, jos on pakko. Tänään oli hyvä päivä.

Tanssin lumoissa

Hei!

Meillä oli maanantaina liikuntatunnilla paritansseja. Vammastani huolimatta minäkin pystyn tanssimaan joitakin sellaisia tansseja joissa saa paljon tukea parilta. Tälläisiä olivat maanataina valssi, roc ja kikapoo. Olin vielä erikseen edellisellä tunnilla maininnut opettajalleni, että ainakin jälkimmäisenä mainittu onnistuu jotenkin. On se aina jotenkin sanoinkuvaamattoman upea tunne, kun tajuaa, että jotakin tälläistä voi tehdä. Toisaalta ne tanssit joita en voi tanssia ovat ahdistavia, koska hoksaan ja muistan nekin kuviot helposti. Minun parinani oli meidän opettajamme, mutta mitä väliä sillä on kuka siinä parina on?

Harjoittelemme fysioterapiassa seisomista, olisi ihanaa, jos vanhojentanssit lukiossa voisi tanssia sillätavalla oikeasti, ihan kunnolla.

Lauantaina leivoimme siskoni kanssa joulun ensimmäiset piparit. Katsoimme myös linnanjuhlia niin kuin niin monet muutkin. Anna Abreulla oli päällän sellainen kaunis tummankeltainen puku. Juuri sopivan yksinkertainen nuorelle tytölle, ja silti se kuvasi hyvin Annaa. Myös Kynnys ry:n työntekijöitä oli kutsuttu. Koulukuskini ihmetteli jälkeenpäin miksi Janne Ahonen oli kutsuttu, mutta onhan hänellä nyt saavutuksia.

Parasta oli kuitenkin, kun katsoimme myös seuraavana päivänä lähetetyn linnanjuhlat-koosteen maikkarilta. Vammaisurheilijoita oli myös kutsuttu, Leo-Pekka Tähti etunenässä. Häntä haastateltiin siinä maikkarin koosteessa. Pyöratuolissa istuja on aina matalammalla kuin seisovat ihmiset. Huomasin, että haastattelija oli Leo-Pekkaa haastatellessaan kyykistynyt niin, että he olivat samalla tasolla, se oli sellainen hetki, että olisin voinut nostaa peukut pystyyn.

Tämän ei ole tarkoitus mitenkään loukata mahdollisia pyöratuolissa istuvia lukijoita, mutta kaikissa lastenkasvatusohjelmissakin kehotetaan aina laskeutumaan kiukuttelevan lapsen tasolle. Haastattelijan teko oli fiksu, koska siinä tilanteesa ehkä vältettiin sillätavalla epätasa-arvoisuuden tunnetta. Eikä haastateltavan tarvinnut kurkotella ylöspäin.

Katsoin joltain sivustolta videoa jossa joku vammainen linnassa vieraillut nainen kertoi kuinka kolme vuotta sitten hänen oli pitänyt tulla linnaan keittiön kautta. Tämä siksi, että Marjankadun sisäänkäynti on esteellinen. Hänen oli myös pitänyt odottaa parituntia "vammaisvarikolla", kun muut vieraat tulivat sisään eikä hän ollut nähnyt sitä, koska varikolla ei ollut televisioa josta seurata sisääntuloa.

Nimi vammaisvarikko on aivan kammottava, niin, että ihan kiva, että linnaan kutsutaan vammaisia, mutta liikkumisesteille pitää tehdä jotakin. Vähintään sinne "vammaisvarikolle" pitäisi hankkia televisio josta voi seurata muiden vieraiden sisääntuloa. Järkevämpää ja oikeampaa olisi kuitenkin poistaa liikkumisesteet Marjankadun puolelta. Tämä on vääryys, jos mikä! Äiti totesi, että sitten, kun minusta tulee presidentti niin korjaan ongelman, juu ehdottomasti ensitöikseni, mutta pitääkö niin kauan odottaa? Tämä siis kolme vuotta sitten, mutta mihinkäs tälläiset asiat muuttuisivat.

Sitä, kun ei hiihdoksi lasketa...

Hei!

Lumet ovat sulaneet, mutta ajattelin nyt valottaa teille hiukan sitä millaista liikkuminen keskellä lumikasaa on. Olimme menossa avustajani kanssa Lastenlinnaan. Minulla oli mukanani pyörätuoli ja lunta oli paljon. Avustajani laittoi minut sitten kävelemään hankalimpien kohtien yli. Se oli vaikeaa, koska kenkäni lipsuivat kuin sukset huonolla pidolla. Kepeissäni on kahdet päät, toiset sellaiset talvea varten, joissa on jääpiikit. Ne eivät kuitenkaan olleet käytössä vielä tuolloin. Omaa liikkumistapaani ei kuitenkaan lasketa hiihdoksi, ikävä kyllä - hiihtäisin niin mielelläni. Mennessämme bussiin liukastuin ja tömahdin vesilätäkköön niin, että jalat kastuivat reilusti. Perille kuitenkin päästiin ja kuntoutussuunnitelmasta sovittiin.

Luin mtv3:n tekstiteeveestä, että Janne Ahonen liittyy maikkarin mäkihyppytiimiin ja ryhtyy asiantuntijaksi. Otti vähän päähän, kun olin juuri päättänyt etten enää katso mäkihyppyä. Nyt on "pakko" katsoa tai ainakin kuunnella sitä. Samoin pitää katsoa yhdistettyä, sillä Hannu Manninen kommentoi sitä. Viikonloppuna oli Rukan maailmancup- kisat. Lauantaina Virpi Kuitusella ja Aino Kaisa Saarisella meni vähän huonosti, mutta sunnuntai korvasi sen. Aino Kaisa Saarinen voitti ja Virpi Kuitunen oli toinen. Yhdistetyssä Ansi Koivuranta voitti. Virpi Kuitunen kirjoitti päiväkirjassaan:

Päätin niillä kilometreillä, että palkitsen itseni, jos saisin kahdeksasta kilometristä maaliin saakka hiihdettyä samaa kiristyvää vauhtia, sillä että makaan maalissa niin kauan, että joku ottaa sukset pois ;-) Vauhti kiristyi ja sukset otettiin pois. Aika kauan sai tosin lumessa maata