Koulussamme oli tänään urheilupäivä. Menin uimaan, koska se oli ainoa minulle sopiva laji, sellainen jossa todella voin tehdä jotain.
Suomalaiset voittivat eilisen naisten joukkueviestin hiihdossa. Muranen hiihti Suomen kakkosena vaihttoon. Kuitunen teki omalla osuudellaan yli puolenminuutin eron muihin, mutta Roponen toi Suomen taas kakkosena vaihtoon. Saarinen hiihti taas Suomen voittajana maaliin. Haastattelija kysyi mitä Saarinen oli ajatellut lähtiessään omalle osuudelleen. Vastaus: " Minä syön tuollaisia pikkutyttöjä iltapalaksi." Siitä tuli sitten sellainen kyselyn aihe, mutta myöhemmin korjattiin, että iltapalaksi oli tarkoitus syödä vain mansikkajugourtia ja vihreää teetä.
Eilen voitettu kisa oli jännittävä toisin kuin pariviesti. Minulla oli samanaikaisesti fysioterapiaa, joten kuuntelin viestin kulkua ja vilkaisin, kun ennätin. Yleensä jännitän hiihtoa niin, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Tavallisesti minua on myös hyvin helppo ärsyttää, kun olen keskittynyt hiihdon seuraamiseen ja Suomalaisten puolesta jännittämiseen, mutta nyt fysioterapeuttini epäonnistui yrityksessään.
Voitosta huolimatta Riitta-Liisa Roponen oli pettyneen oloinen. Ymmärrän sen hyvin, kaikki muut hiihtivät niin loistavasti, että Roponen tunsi varmaan pettäneensä muut. Tuli ihan paha mieli Roposen puolesta. Toivoin, että joukkuekaverit vähän lohduttaisivat häntä. Päävalmentaja oli kuitenkin sitä mieltä, että Roponen oli ihan yhtä tärkeä osa joukkuetta kuin kaikki muutkin, niin se tietysti onkin. Vaikka Roposen kommentit olivat hiihdon jälkeen hyvin pettyneitä, ja siskoni kertoi lukeneensa tekstiteeveestä hiihtäjien haastattelut, jossa Roponen oli ihan itkenyt ja todennut seesteisempänä hetkenä, että: onneksi mulla on nää tytöt joukkueessa." Illan palkintojenjaossa löytyi Roposenkin huulilta hymy. Saarinen ja muistaakseni Kuitunen ihan nostivat hänet palkintokorokkeelle.
Taas tuli vahvistus sille, että Saarinen ja Kuitunen ovat maailmanparhaat hiihtäjät. Kuitunen repi osuudellaan valtavan eron ja Saarinen nosti Suomen voittoon. Muistan lukeneeni iltalehdestä artikkelin, jossa kyseistä parivaljakkoa verrattiin kuin kissaan ja koiraan. Toisen menestyessä toinen joutuu aina pettymään. Luin jutun juuri ennen naisten perinteisen kympin MM-kisa starttia. Siinä kisassa tuo väite tuli todistetuksi. Saarinen voitti ja Kuitunen jäi neljänneksi. Heillä on kuitenkin sama valmentaja, ja olen varma, että Saarisen ja Kuitusen välillä täytyy olla jonkinlaista ystävyyttä tai ainakin tosi hyvää työkaveruutta. Muuten ei olisi mahdollista, että pettymyksestä huolimatta juuri Kuitunen on ensimmäisenä halaamassa voittanutta Saarista. Tai kaikkensa antanut Kuitunen makaamassa tour de ski:n voittajana maaliviivalla ja halaamassa naista, jonka kanssa on taistellut koko kisan. Halaamin ilmeisesti kuuluu tapoihin, mutta silti. Ikuinen taistelupari. Jos suomen taso pysyy tuollaisena. Ensivuoden talviolympialaisissa on mahdollisuuksia.
Saarinen ja kuitunen ovat taistelupari, kun hiihdetään henkilökohtaisella tasolla ja maailmanparhaat, jos hiihdetään parina, mutta joukkueessa kaikki neljä ovat tärkeitä.
Hiihtoanalyysia, anteeksi.
perjantai 27. helmikuuta 2009
torstai 26. helmikuuta 2009
periaatekysymys
Hei
Olimme tänään Fatzerilla huonostihan siinä kävi. Kerroin äidille eilen, että olimme menossa Fatzerille, ja että avustaja oli pyytänyt taksia viemään minut sieltä kotiin vaikka minulla olisi ollut vielä yksi tunti jäljellä. Äiti soitti rehtorille ja he päättivät yhdessä, että minun on päästävä takaisin koululle muiden mukana. Äiti kirjoitti avustajalleni tekstiviestin, jossa päätöksessä ilmoitettiin sävyyn, joka ei antanut vaihtoehtoja.
Tänään avustajani ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän oli päättänyt, että taksi vie minut kotiin, piste. Minulle tuli siitä paha olo enkä voinut hillitä kyyneliä. Seiskaluokan opettaja olisi varmasti auttanut tuolini työntämisessä, mutta hänellä oli kiire pitämään tuntia.
Avustajani oli kuulemma valvonut koko yön tuon yhden viestin takia. Hän täyttää ensivuonna 50-vuotta, eihän hän millään voi jaksaa. En minä vammaani valinnut, ei tämä minustakaan ole hauskaa. Avustajan työhön kuitenkin kuuluu myös pyörätuolin työntäminen. Syitä löytyy aina.
Menin siis taksilla kotiin. Kysyin kuskilta lupaa valittaa ja sain sen. Kuski oli pahoillaan puolestani, ja totesi ettei bussipysäkille voinut olla kahta kilometriä. Minulla olisi kyllä ollut turvavyö. Repustakin olin tyhjentänyt kaiken mahdollisen. Asia ei siis ollut siitä kiinni, niin oli vain päätetty.
Avustajani lupasi kyllä viedä Katri Vala-tutkielmani äidinkielen opettajalle. Sen tutkielman eteen tein töitä koko talviloman. Ei tässä kuitenkaan siitäkään ole kysymys, tämä on perjaatekysymys. Itsemääräämisoikeuteni on ohitettu!
Olimme tänään Fatzerilla huonostihan siinä kävi. Kerroin äidille eilen, että olimme menossa Fatzerille, ja että avustaja oli pyytänyt taksia viemään minut sieltä kotiin vaikka minulla olisi ollut vielä yksi tunti jäljellä. Äiti soitti rehtorille ja he päättivät yhdessä, että minun on päästävä takaisin koululle muiden mukana. Äiti kirjoitti avustajalleni tekstiviestin, jossa päätöksessä ilmoitettiin sävyyn, joka ei antanut vaihtoehtoja.
Tänään avustajani ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän oli päättänyt, että taksi vie minut kotiin, piste. Minulle tuli siitä paha olo enkä voinut hillitä kyyneliä. Seiskaluokan opettaja olisi varmasti auttanut tuolini työntämisessä, mutta hänellä oli kiire pitämään tuntia.
Avustajani oli kuulemma valvonut koko yön tuon yhden viestin takia. Hän täyttää ensivuonna 50-vuotta, eihän hän millään voi jaksaa. En minä vammaani valinnut, ei tämä minustakaan ole hauskaa. Avustajan työhön kuitenkin kuuluu myös pyörätuolin työntäminen. Syitä löytyy aina.
Menin siis taksilla kotiin. Kysyin kuskilta lupaa valittaa ja sain sen. Kuski oli pahoillaan puolestani, ja totesi ettei bussipysäkille voinut olla kahta kilometriä. Minulla olisi kyllä ollut turvavyö. Repustakin olin tyhjentänyt kaiken mahdollisen. Asia ei siis ollut siitä kiinni, niin oli vain päätetty.
Avustajani lupasi kyllä viedä Katri Vala-tutkielmani äidinkielen opettajalle. Sen tutkielman eteen tein töitä koko talviloman. Ei tässä kuitenkaan siitäkään ole kysymys, tämä on perjaatekysymys. Itsemääräämisoikeuteni on ohitettu!
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Kullan huuhdontaa
Hei
Tekstin aiheeseen sopivasti olisi kai pitänyt valita kullansävyinen väri. Sitä olen kuitenkin käyttänyt viimeksi eilen.
Meillä on koulussa oppilaita, jotka ovat valinneet tukioppilaskurssin ja toimiva seiskojen tukioppilaina. Tukarikurssi alkaa kahdeksannella, mutta varsinaisiin tukioppilastehtäviin päästään vasta yhdeksännellä. Huomenna olemme menossa tukioppilaidemme kanssa Fatserilaan. Sanoin asiasta avustajalleni myöhässä. Hän järjesti asian niin, että pääsisin Fazerille, mutta menisin sitten suoraan kotiin vaikka koulutunteja olisi vielä jäljellä. Eihän sellainen peli vetele, varsinkin, kun huomenna on sen kirjailijatutkielman palautuspäivä, jota tein koko talviloman. Taksi vie minut kyllä Fatserille, mutta takaisin pitää tulla yleisillä. Se ei minua haittaa, liikun muutenkin kohtalaisen paljon yleisillä. Luulen, että avustajaani pelottaa ettei hän jaksa työntää pyörätuoliani. Katsotaan miten huomenna käy.
On minulla, jotain iloistakin kerrottavaa. Tämänpäivän parisprinti joukkueemme oli - kuten arvelinkin, Saarinen - Kuitunen. Oli muuten tylsä kilpailu. Saarinen aloitti. Kun hän tuli ensimmäiseen vaihtoon Suomi johti 3,4 sekuntilla. Kuitusen tullessa ensimmäiseen vaihtoon kultamitali riippui jo suomalaisten kaulassa, suomen johto ruotsiin oli nimittäin noin 13 sekuntia. Kullan huuhdonta onnistui siis mainiosti.
Kullan mukana haaviin osui jotain muutakin. Suomen miehet, Nousiainen - Jauhojärvi ottivat pronssia. Hieno juttu.
Kirjoittakaa, minun ystäväkirjaani http://ystavakirja.net/hunajapurkki. Klikatkaa "tuu mun ystäväks" ja jättäkää jälkenne!
Tekstin aiheeseen sopivasti olisi kai pitänyt valita kullansävyinen väri. Sitä olen kuitenkin käyttänyt viimeksi eilen.
Meillä on koulussa oppilaita, jotka ovat valinneet tukioppilaskurssin ja toimiva seiskojen tukioppilaina. Tukarikurssi alkaa kahdeksannella, mutta varsinaisiin tukioppilastehtäviin päästään vasta yhdeksännellä. Huomenna olemme menossa tukioppilaidemme kanssa Fatserilaan. Sanoin asiasta avustajalleni myöhässä. Hän järjesti asian niin, että pääsisin Fazerille, mutta menisin sitten suoraan kotiin vaikka koulutunteja olisi vielä jäljellä. Eihän sellainen peli vetele, varsinkin, kun huomenna on sen kirjailijatutkielman palautuspäivä, jota tein koko talviloman. Taksi vie minut kyllä Fatserille, mutta takaisin pitää tulla yleisillä. Se ei minua haittaa, liikun muutenkin kohtalaisen paljon yleisillä. Luulen, että avustajaani pelottaa ettei hän jaksa työntää pyörätuoliani. Katsotaan miten huomenna käy.
On minulla, jotain iloistakin kerrottavaa. Tämänpäivän parisprinti joukkueemme oli - kuten arvelinkin, Saarinen - Kuitunen. Oli muuten tylsä kilpailu. Saarinen aloitti. Kun hän tuli ensimmäiseen vaihtoon Suomi johti 3,4 sekuntilla. Kuitusen tullessa ensimmäiseen vaihtoon kultamitali riippui jo suomalaisten kaulassa, suomen johto ruotsiin oli nimittäin noin 13 sekuntia. Kullan huuhdonta onnistui siis mainiosti.
Kullan mukana haaviin osui jotain muutakin. Suomen miehet, Nousiainen - Jauhojärvi ottivat pronssia. Hieno juttu.
Kirjoittakaa, minun ystäväkirjaani http://ystavakirja.net/hunajapurkki. Klikatkaa "tuu mun ystäväks" ja jättäkää jälkenne!
tiistai 24. helmikuuta 2009
En Itseni vaan vähemmistöni tähden
Hei
Olen saanut paljon kommentteja blogiini sen Demin jutun jälkeen, kiitos niistä! Muutamissa kommenteissa mainittiin, että olen luultavasti pystynyt murtamaan vammaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Se oli tarkoituskin, joten hyvä, jos niin on. En todellakaan suostunut jutun aiheeksi, koska halusin itse julkisuutta, oikeastaan halusin antaa vähemmistölleni kasvot.
Tulin vastä äsken bänditreeneistä. Tuntuu, että ne menivät ihan penkin alle. Kompastelin melodiassa, jonka oikeasti osaan ulkoa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että toinen Resonaarin johtajista tuli keskenkaiken kuuntelemaan. Luulen, että kompasteluni johtui siitä, että en ollut ehtinyt soittaa koko talviloman aikana yhtään. Ei se oikeasti ole niin kamalaa soittaa johtajan kuullen. Mielestäni Resonaarissa on ihanaa juuri se ettei siellä ole selkeitä johtajia. Tietysti kaksi ihmistä johtaa koko koulua, mutta kukaan ei ole kenenkään yläpuolella.
Tänään oli taas hieno päivä MM-hiihdoissa. Pirjo muranen selviytyi ainoana suomalaisena a-finaaliin ja sai pronssia. Nyt suomen saalis on kolme pronssia ja kulta. Kaikki tähänmennessä saadut mitalit ovat tuleet hiihdosta. Toivotaan onnea myös yhdistetyn Anssi Koivurannalle ja koko mäkihyppyjoukkueelle.
Naisten huomisen hiihdon pariviestin paria ei ole vielä julkaistu, mutta pakkohan sen on olla Saarinen - Kuitunen. Siinä on yksinkertaisesti maailmanparas pari, kun perinteisen hiihdosta on kyse. Millään muulla parilla ei voida "lähteä huuhtomaan kultaa" niinkuin selostaja asian ilmaisi. Sitäpaitsi olin lukevinani Saarisen päiväkirjasta lupauksen, että keskiviikkona lähdemme Virpin kanssa taistelemaan. Sapporon kisoissa tama kisa käytiin vapaalla hiihtotavalla. Silloin pari oli Roponen - Kuitunen. Muistaakseni Kuitusella oli vielä ennen hiihto-osuuttaan selän kanssa pahoja ongelmia ja silti suomen viesti tuli maaliin ensimmäisenä ja kovaa. Nyt te siellä pyörittelette silmiänne ja ihmettelette kuinka voin muista, jotain tällaista.
Taksikuljetuksissa on tapahtunut muutoksia. Joulun jälkeen kuskimme vaihtui ensimmäisen kerran. Silloisen kuskimme kanssa kanssa oli vähän ongelmia. Hän myöhästeli ja tuntui olevan pihalla asioista. Talviloman jälkeen meillä oli taas uusi kuski, nyt asiat tuntuvat olevan kunnossa. Aluksi tuntui kuitenkin pahalta, ikäänkuin olisi ollut meidän syy, että edellinen kuskimme sai potkut, vaikkemme tulleetkaan kovin hyvin juttuun.
Olen saanut paljon kommentteja blogiini sen Demin jutun jälkeen, kiitos niistä! Muutamissa kommenteissa mainittiin, että olen luultavasti pystynyt murtamaan vammaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Se oli tarkoituskin, joten hyvä, jos niin on. En todellakaan suostunut jutun aiheeksi, koska halusin itse julkisuutta, oikeastaan halusin antaa vähemmistölleni kasvot.
Tulin vastä äsken bänditreeneistä. Tuntuu, että ne menivät ihan penkin alle. Kompastelin melodiassa, jonka oikeasti osaan ulkoa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että toinen Resonaarin johtajista tuli keskenkaiken kuuntelemaan. Luulen, että kompasteluni johtui siitä, että en ollut ehtinyt soittaa koko talviloman aikana yhtään. Ei se oikeasti ole niin kamalaa soittaa johtajan kuullen. Mielestäni Resonaarissa on ihanaa juuri se ettei siellä ole selkeitä johtajia. Tietysti kaksi ihmistä johtaa koko koulua, mutta kukaan ei ole kenenkään yläpuolella.
Tänään oli taas hieno päivä MM-hiihdoissa. Pirjo muranen selviytyi ainoana suomalaisena a-finaaliin ja sai pronssia. Nyt suomen saalis on kolme pronssia ja kulta. Kaikki tähänmennessä saadut mitalit ovat tuleet hiihdosta. Toivotaan onnea myös yhdistetyn Anssi Koivurannalle ja koko mäkihyppyjoukkueelle.
Naisten huomisen hiihdon pariviestin paria ei ole vielä julkaistu, mutta pakkohan sen on olla Saarinen - Kuitunen. Siinä on yksinkertaisesti maailmanparas pari, kun perinteisen hiihdosta on kyse. Millään muulla parilla ei voida "lähteä huuhtomaan kultaa" niinkuin selostaja asian ilmaisi. Sitäpaitsi olin lukevinani Saarisen päiväkirjasta lupauksen, että keskiviikkona lähdemme Virpin kanssa taistelemaan. Sapporon kisoissa tama kisa käytiin vapaalla hiihtotavalla. Silloin pari oli Roponen - Kuitunen. Muistaakseni Kuitusella oli vielä ennen hiihto-osuuttaan selän kanssa pahoja ongelmia ja silti suomen viesti tuli maaliin ensimmäisenä ja kovaa. Nyt te siellä pyörittelette silmiänne ja ihmettelette kuinka voin muista, jotain tällaista.
Taksikuljetuksissa on tapahtunut muutoksia. Joulun jälkeen kuskimme vaihtui ensimmäisen kerran. Silloisen kuskimme kanssa kanssa oli vähän ongelmia. Hän myöhästeli ja tuntui olevan pihalla asioista. Talviloman jälkeen meillä oli taas uusi kuski, nyt asiat tuntuvat olevan kunnossa. Aluksi tuntui kuitenkin pahalta, ikäänkuin olisi ollut meidän syy, että edellinen kuskimme sai potkut, vaikkemme tulleetkaan kovin hyvin juttuun.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Montako kilometriä suosioon
Hei
Tämä ei todellakaan ole mikään edustava kuva maailmanmestarista. Järkevä olisi ottanut sellaisen, jossa Saarinen tuulettaa tai seisoo palkintokorokkeella. Ei itkemisessä ole mitään vikaa, mutta rään valuttaminen ei ole edustavaa. Otin tämän kuvan kuitenkin sen vuoksi, että tässä kuvataan sitä ensimmäistä onnitteluhalausta.
Näin tämän kuvan eilisessä Hesarissa ja se toi kummallisen tunteen. Jonkinlaista liikutusta, voimattomuutta. Ei se ollut enää silmitöntä pettymystä " väärän voittajan" vuoksi, pikemminkin herkistävää ihailua siksi, että pettymyksestä ja neljännestä sijasta huolimatta Suomen joukkueen sisällä vallitsee tuollainen tunnelma. "Hävinnyt" voi todella tehdä noin ja nauraa.
Aino-Kaisa Saarinen otti tänään pursuitissa pronssia. Eilen pronssin otti, joku mieshiihtäjistämme ja Koivuranta jäi neljänneksi. Kuitusen sija oli vasta kolmastoista, onneksi en ollut katsomassa tätä kisaa, en olisi luultavasti kestänyt sitä.
Toivon todella, että Kuitunen saa paremman fiiliksen hiihtoonsa, en itseni vaan hänen takiaan. Toisaalta, on se oikein, että Saarinen saa nyt loistaa. Ehkä hän hiihtää nyt jonkun nuoren suosioon, kuten Kuitunen minun silloin, voittaessaan 30 km maailmanmestaruuden. Hänellä oli silloin 30 kilometrin matka sydämeeni, olin toki seurannut koko kisan, mutta silloin se iski.
Kävin tänään katsomassa Houkutusta elokuvateatterissa, vihdoinkin. Siskoni tuli mukaamme vaikka olikin käynyt jo kerran. Elokuva oli ihan hyvä, mutta ei todellakaan voittanut kirjaa. Elokuvasta ei kyllä oltu otettu mitään kovin olennaista pois, onneksi. Antaisin ehkä kolme tähteä. Odotan kauhulla millainen elokuva Uusi kuu tulee olemaan, kirja oli niin tylsä.
torstai 19. helmikuuta 2009
kysymyksiä ja vastauksia
Hei!
Tämä otsikko ei oikeastaan sovi tähän, mutta haluan löytää aina jonkun mukavan ja kiinnostavan otsikon.
Aion nyt vastata anonyymin kysymyksiin. Päädyin Demiin, kun eräs freelacer-toimittaja, jonka tunnen otti minuun yhteyttä ja kysyi saako haastatella minua. Tietysti sai, saahan vammaisuus sillatavoin positiivista julkisuutta. En osaa sanoa mikä on lempivärini, pidän vahvoista ja selkeista väreistä. Paras kirja juuri nyt on Stephenie Meyerin Houkutus-sarjasta.
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että minut on valittu Invalidiliiton nuoristyöryhmän nuorisojäseneksi. Olin Tiistaina perehdytyksessä. Oli huvittavaa, kun aulassa minua oli vastassa kourallinen ihmisiä, joihin olin tutustunut jo edellisillä vaikuttajapäivillä. Vastaanotto oli ystävällinen ja minusta tuntui, että pääsin heti porukkaan, vaikka tapasin vain kourallisen ryhmään kuuluvia.
Lisään tähän loppuun Fernando Pessoan runon, jonka luin ajatusten aamiaisesta aamun ajatuksena. Muistaakseni Jorma Uotinen käytti tätä, jossain tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa.
" Pane kaikki mitä olet, piempäänkin mitä teet.
Älä itsessäsi mitään liioittele, älä mitään sulje pois.
Kuu mahtuu lampeen, koska se paistaa niin korkealta"
Rakastan runoja ja kirjoitan niiä itsekkin. tämä kosketti minua.
Tämä otsikko ei oikeastaan sovi tähän, mutta haluan löytää aina jonkun mukavan ja kiinnostavan otsikon.
Aion nyt vastata anonyymin kysymyksiin. Päädyin Demiin, kun eräs freelacer-toimittaja, jonka tunnen otti minuun yhteyttä ja kysyi saako haastatella minua. Tietysti sai, saahan vammaisuus sillatavoin positiivista julkisuutta. En osaa sanoa mikä on lempivärini, pidän vahvoista ja selkeista väreistä. Paras kirja juuri nyt on Stephenie Meyerin Houkutus-sarjasta.
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että minut on valittu Invalidiliiton nuoristyöryhmän nuorisojäseneksi. Olin Tiistaina perehdytyksessä. Oli huvittavaa, kun aulassa minua oli vastassa kourallinen ihmisiä, joihin olin tutustunut jo edellisillä vaikuttajapäivillä. Vastaanotto oli ystävällinen ja minusta tuntui, että pääsin heti porukkaan, vaikka tapasin vain kourallisen ryhmään kuuluvia.
Lisään tähän loppuun Fernando Pessoan runon, jonka luin ajatusten aamiaisesta aamun ajatuksena. Muistaakseni Jorma Uotinen käytti tätä, jossain tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa.
" Pane kaikki mitä olet, piempäänkin mitä teet.
Älä itsessäsi mitään liioittele, älä mitään sulje pois.
Kuu mahtuu lampeen, koska se paistaa niin korkealta"
Rakastan runoja ja kirjoitan niiä itsekkin. tämä kosketti minua.
Valittu
Hei!
En tiedä käykö tämä sininen väri jo tylsäksi, mutta minusta se sopii tähän hyvin. Hiihtolajien MM-kisat alkoivat tänään. Suomalaisittain mainiosti vaikka eivät ehkä ihan niin kuin olisin toivonut.
Tämä on julmaa Aino-Kaisa Saarista kohtaan, joka voitti upean ensimmäisen maailmanmestaruutensa. En tarkoita etten olisi iloinen hänen puolestaan, mutta tunneihmisenä ja sokeana Virpi Kuitusfanina ensimmäinen ja käsittämättömän vahva tunne oli pettymys, kun Kuitunen jäikin neljänneksi. Se hyökkäsi salamana heti, kun Saarinen ylitti maailiviivan. Itkin ja raivosin enkä kuunnellut ketään - mitä väliä sillä on, että Saarinen voitti, kun Kuitunen jäi mitalien ulkopuolelle?
Tunne oli oikeasti pelottava. Rauhoituttuani puhuin siitä äitini kanssa. Olen ennenkin ylireagoinut Kuitusen suhteen, sitä ennen reaktioideni kohde oli Janne Ahonen. En tiedä onko muilla vammaisilla tämänkaltaisia reagtioita, mutta eivät ne kuulemma niin harvinaisia ole.
En ole ennen tullut ajatelleeksi tätä, mutta ehkä reagoinkin näin, koska en voi itse hiihtää vaikka haluaisin, joten kannustan hiihtäjiä sohvalta. Ihmettelin ääneen miksi reagoin näin, äiti ei osannut sanoa, mutta siskoni totesi siihen "koska ne tekee jotain mitä sä et pysty." Mietin sitä ja totesin, että se on juuri niin.
Ehkä olen tiedottomasti ajatellut, että hiihtäessään omien mitaliensa perässä Kuitunen tavallaan toteuttaa minunkin unelmiani, ikäänkuin hiihtäisin hänen kanssaan. Olen seurannut Kuitusta nyt kaksi vuotta, aloittanut Sapporon MM-kisojen aikaan, kun Kuitunen oikeasti putsasi pöydän. Ehkä olen tajuamattani ottanut Kuitusen toteuttamaan omia unelmiani, tehnyt hänestä ikäänkuin "valittuni." Luottanut häneen niin kovasti, ollut varma hänestä.
Näin jälkeenpäin, kun ajattelen niin on suomella kyllä rautainen viestijoukkue. Minusta oli myös ihanaa kuulla kuinka Kuitunen totesi haastattelussaan: "parempaan en pystynyt, mutta hyvä päivä, kun Aikku voitti." Katsoin nyt ilalla hiihtokoostetta ja näin kuinka Kuitunen oli ensimmäisenä halaamassa itkevää voittajaa, jotenkin niin liikuttavaa ja turvallista, maalissa ensimmäisenä vastassa oma kilpasisko, jo kaiken voittoon liittyvän kokeneena.
Ensimmäiseksi olen anteeksipyynnön velkaa Aino-Kaisa Saariselta, joka antoi kaikkensa eikä muka silti riittänyt minulle. Sitten minun pitää kiittää siskoani, joka sanoi asiasta niin suoraan ja sai minut tajuamaan. Ja hyvät lukijat, älkää pelästykö, en ole hullu, vaikka en aina ole siitä itsekkään varma.
En tiedä käykö tämä sininen väri jo tylsäksi, mutta minusta se sopii tähän hyvin. Hiihtolajien MM-kisat alkoivat tänään. Suomalaisittain mainiosti vaikka eivät ehkä ihan niin kuin olisin toivonut.
Tämä on julmaa Aino-Kaisa Saarista kohtaan, joka voitti upean ensimmäisen maailmanmestaruutensa. En tarkoita etten olisi iloinen hänen puolestaan, mutta tunneihmisenä ja sokeana Virpi Kuitusfanina ensimmäinen ja käsittämättömän vahva tunne oli pettymys, kun Kuitunen jäikin neljänneksi. Se hyökkäsi salamana heti, kun Saarinen ylitti maailiviivan. Itkin ja raivosin enkä kuunnellut ketään - mitä väliä sillä on, että Saarinen voitti, kun Kuitunen jäi mitalien ulkopuolelle?
Tunne oli oikeasti pelottava. Rauhoituttuani puhuin siitä äitini kanssa. Olen ennenkin ylireagoinut Kuitusen suhteen, sitä ennen reaktioideni kohde oli Janne Ahonen. En tiedä onko muilla vammaisilla tämänkaltaisia reagtioita, mutta eivät ne kuulemma niin harvinaisia ole.
En ole ennen tullut ajatelleeksi tätä, mutta ehkä reagoinkin näin, koska en voi itse hiihtää vaikka haluaisin, joten kannustan hiihtäjiä sohvalta. Ihmettelin ääneen miksi reagoin näin, äiti ei osannut sanoa, mutta siskoni totesi siihen "koska ne tekee jotain mitä sä et pysty." Mietin sitä ja totesin, että se on juuri niin.
Ehkä olen tiedottomasti ajatellut, että hiihtäessään omien mitaliensa perässä Kuitunen tavallaan toteuttaa minunkin unelmiani, ikäänkuin hiihtäisin hänen kanssaan. Olen seurannut Kuitusta nyt kaksi vuotta, aloittanut Sapporon MM-kisojen aikaan, kun Kuitunen oikeasti putsasi pöydän. Ehkä olen tajuamattani ottanut Kuitusen toteuttamaan omia unelmiani, tehnyt hänestä ikäänkuin "valittuni." Luottanut häneen niin kovasti, ollut varma hänestä.
Näin jälkeenpäin, kun ajattelen niin on suomella kyllä rautainen viestijoukkue. Minusta oli myös ihanaa kuulla kuinka Kuitunen totesi haastattelussaan: "parempaan en pystynyt, mutta hyvä päivä, kun Aikku voitti." Katsoin nyt ilalla hiihtokoostetta ja näin kuinka Kuitunen oli ensimmäisenä halaamassa itkevää voittajaa, jotenkin niin liikuttavaa ja turvallista, maalissa ensimmäisenä vastassa oma kilpasisko, jo kaiken voittoon liittyvän kokeneena.
Ensimmäiseksi olen anteeksipyynnön velkaa Aino-Kaisa Saariselta, joka antoi kaikkensa eikä muka silti riittänyt minulle. Sitten minun pitää kiittää siskoani, joka sanoi asiasta niin suoraan ja sai minut tajuamaan. Ja hyvät lukijat, älkää pelästykö, en ole hullu, vaikka en aina ole siitä itsekkään varma.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
kourallinen ystäviä - ystävänpäivänä
Hei!
Olimme eilen enoni vaimon syntymäpäivillä. Syntymäpäiviksi juhlat olivat erikoiset, vietimme nimittäin talvisen ulkoilupäivän. Aloitimme pulkkamäessä. Olen itse ollut pulkkamäessä viimeksi kaksi vuotta sitten. Oli muuten älyttömän hauskaa. En olisi uskaltanut mennä mäkeä yksinäni alas. Syntymäpäiväsankari laski kanssani pari kertaa niin, että olimme molemmat eri pulkissa ja ne oli sidottu yhteen. Minun oli vaikea pysyä pulkassa, joten matkamme katkesi monta kertaa siihen, että putosin. Ei se haitannut, sitten vain kiipesin takaisin. Serkkuni auttoi minua kerran. Laskin myös veljeni kanssa kerran, mutta ehdimme vain puoleenväliin mäkeä ennen kuin menimme syömään, matkamme oli jälleen tyssännyt putoamiseeni.
Olen tarkkailijatyyppi. Luulen, että juuri siksi kiinnitin huomiota siihen kuinka kaikki päästivät sisäisen lapsensa valloilleen. Kuulin kuinka eräs vanhemmista serkuistani oli ensin sitä mieltä ettei voi laskea mäkeä, koska hänellä on niin ohuet housut. Kuitenkin sivusilmällä näin miten hän ja muutkin vanhemmat serkkuni laskivat vuorotellen.
Juhlapaikka oli esteetön. Keittiön ovelle pääsi luiskaa pitkin. Varsinaiseen rakennukseen johtivat sekä portaat, että luiska. Ihmisten kesken vallitsi ihana tunnelma, yhteishenki oli mahtava. Kaikki olivat levollisen näköisiä, eivätkä lapsetkaan itkeneet. Kourallinen ystäviä - ystävänpäivänä. Ohjelma oli hauskaa. Ihmisten ja ilmeiden tarkkailu oli mielenkiintoista niin kuin aina. Löysin serkuistani uusia puolia - niistäkin, joita en niin ole tuntenut. Keskustelutkin olivat antoisia.
Illansuussa saimme mahdollisuuden sanomiseen. Saunahulluna otin mahdollisuuden avosylin vastaan. Olimme pukeutuneet ja menneet jo ulos, äiti lähti kuitenkin hakemaan jotain sisältä ja minä jäin odottamaan häntä. Enoni vaimo tuli ulos ennen äitiä ja enoni kehotti häntä ottamaan minutkin mukaan. Niin me menimme sitten yhdessä saunalle ja samalla hän sai tuntumaa pyörätuolin hallinnasta kohtuullisen liukkaissa oloissa. Saunaan pääsi pelkästään luiskaa pitkin. Itse saunatiloihin ei olisi päässyt pyörätuolilla, mutta lauteille ei myöskään johtanut korkeita portaita.
Saunan jälkeen oli tarjolla vielä iltapalaa. Olimme kotona yhdentoista jälkeen. Minulle jäi ainakin juhlista hyvä olo ja minusta tuntuu, että tälläkertaa hauskaa oli myös nuoremmilla sisaruksillani.
Olimme eilen enoni vaimon syntymäpäivillä. Syntymäpäiviksi juhlat olivat erikoiset, vietimme nimittäin talvisen ulkoilupäivän. Aloitimme pulkkamäessä. Olen itse ollut pulkkamäessä viimeksi kaksi vuotta sitten. Oli muuten älyttömän hauskaa. En olisi uskaltanut mennä mäkeä yksinäni alas. Syntymäpäiväsankari laski kanssani pari kertaa niin, että olimme molemmat eri pulkissa ja ne oli sidottu yhteen. Minun oli vaikea pysyä pulkassa, joten matkamme katkesi monta kertaa siihen, että putosin. Ei se haitannut, sitten vain kiipesin takaisin. Serkkuni auttoi minua kerran. Laskin myös veljeni kanssa kerran, mutta ehdimme vain puoleenväliin mäkeä ennen kuin menimme syömään, matkamme oli jälleen tyssännyt putoamiseeni.
Olen tarkkailijatyyppi. Luulen, että juuri siksi kiinnitin huomiota siihen kuinka kaikki päästivät sisäisen lapsensa valloilleen. Kuulin kuinka eräs vanhemmista serkuistani oli ensin sitä mieltä ettei voi laskea mäkeä, koska hänellä on niin ohuet housut. Kuitenkin sivusilmällä näin miten hän ja muutkin vanhemmat serkkuni laskivat vuorotellen.
Juhlapaikka oli esteetön. Keittiön ovelle pääsi luiskaa pitkin. Varsinaiseen rakennukseen johtivat sekä portaat, että luiska. Ihmisten kesken vallitsi ihana tunnelma, yhteishenki oli mahtava. Kaikki olivat levollisen näköisiä, eivätkä lapsetkaan itkeneet. Kourallinen ystäviä - ystävänpäivänä. Ohjelma oli hauskaa. Ihmisten ja ilmeiden tarkkailu oli mielenkiintoista niin kuin aina. Löysin serkuistani uusia puolia - niistäkin, joita en niin ole tuntenut. Keskustelutkin olivat antoisia.
Illansuussa saimme mahdollisuuden sanomiseen. Saunahulluna otin mahdollisuuden avosylin vastaan. Olimme pukeutuneet ja menneet jo ulos, äiti lähti kuitenkin hakemaan jotain sisältä ja minä jäin odottamaan häntä. Enoni vaimo tuli ulos ennen äitiä ja enoni kehotti häntä ottamaan minutkin mukaan. Niin me menimme sitten yhdessä saunalle ja samalla hän sai tuntumaa pyörätuolin hallinnasta kohtuullisen liukkaissa oloissa. Saunaan pääsi pelkästään luiskaa pitkin. Itse saunatiloihin ei olisi päässyt pyörätuolilla, mutta lauteille ei myöskään johtanut korkeita portaita.
Saunan jälkeen oli tarjolla vielä iltapalaa. Olimme kotona yhdentoista jälkeen. Minulle jäi ainakin juhlista hyvä olo ja minusta tuntuu, että tälläkertaa hauskaa oli myös nuoremmilla sisaruksillani.
torstai 12. helmikuuta 2009
kehuttiin ja väistelin katsetta
Hei!
Aluksi minun piti kirjoittaa uusi teksti aina niin mainioiden opettajieni sanailusta. Hyvän otsikonkin olin keksinyt, mutta se unohtui, kun ei tullut kirjoitetuksi mihinkään, enkä juuri sillähetkellä päässyt kirjoittamaan varsinaista blogitekstiä. Eipä tuo haittaa, koska mitään sanailua ei tiistaina ollut.
Soittamassa kävin kuitenkin, tietenkin. Kuten jo aiemmin kerroin minulla oli melodia opeteltavana. Harjoittelin koko viikon, joka päivä vähän. Tiesin, että osaan kappaleen melko hyvin, mutta en ollut täysin varma. Pyysin nuottia varmuuden vuoksi. Sain kuitenkin myös opettajan näyttämään sormella melodiakulkua. Samaa kappaletta menään läpi monta kertaa peräkkäin. Nuottia minulle näyttänyt opettaja kehui aina välillä sitä miten hyvin olin opetellut läksyni.
Olen huomannut, että opettajani viljelevät yleisestikin paljon "hyvä" sanaa. Kiitoksia on mukava saada silloin, kun niille on aihetta. Olen kuitenkin huomannut, että siitä huolimatta minun on vaikea ottaa niitä vastaan. Varmaan yleinen perussuomalainen piirre. Se on oikeastaan aika hassua, koska itse kiitän ihmisiä usein, kun koen, että he ovat sen arvoisia.
Sama tilanne oli fysioterapiassa viimeksi, kun harjoittelimme sivuistunnassa puolen vaihtoa. Aina, kun onnistuin, kuulin "hyvä" sanan. Luulen, että asia, joka häiritsee minua sekä soittamisessa, että fysioterapiassa on se, että tiedän osaavani, mutta en niin hyvin kuin voisin. Minusta tuntuu välillä, että kehuja annetaan liian herkästi. Silmiin katsominen on noissa tilanteissa vaikeaa vaikka kuuluukin kohteliaisuussääntöihin
Aluksi minun piti kirjoittaa uusi teksti aina niin mainioiden opettajieni sanailusta. Hyvän otsikonkin olin keksinyt, mutta se unohtui, kun ei tullut kirjoitetuksi mihinkään, enkä juuri sillähetkellä päässyt kirjoittamaan varsinaista blogitekstiä. Eipä tuo haittaa, koska mitään sanailua ei tiistaina ollut.
Soittamassa kävin kuitenkin, tietenkin. Kuten jo aiemmin kerroin minulla oli melodia opeteltavana. Harjoittelin koko viikon, joka päivä vähän. Tiesin, että osaan kappaleen melko hyvin, mutta en ollut täysin varma. Pyysin nuottia varmuuden vuoksi. Sain kuitenkin myös opettajan näyttämään sormella melodiakulkua. Samaa kappaletta menään läpi monta kertaa peräkkäin. Nuottia minulle näyttänyt opettaja kehui aina välillä sitä miten hyvin olin opetellut läksyni.
Olen huomannut, että opettajani viljelevät yleisestikin paljon "hyvä" sanaa. Kiitoksia on mukava saada silloin, kun niille on aihetta. Olen kuitenkin huomannut, että siitä huolimatta minun on vaikea ottaa niitä vastaan. Varmaan yleinen perussuomalainen piirre. Se on oikeastaan aika hassua, koska itse kiitän ihmisiä usein, kun koen, että he ovat sen arvoisia.
Sama tilanne oli fysioterapiassa viimeksi, kun harjoittelimme sivuistunnassa puolen vaihtoa. Aina, kun onnistuin, kuulin "hyvä" sanan. Luulen, että asia, joka häiritsee minua sekä soittamisessa, että fysioterapiassa on se, että tiedän osaavani, mutta en niin hyvin kuin voisin. Minusta tuntuu välillä, että kehuja annetaan liian herkästi. Silmiin katsominen on noissa tilanteissa vaikeaa vaikka kuuluukin kohteliaisuussääntöihin
lauantai 7. helmikuuta 2009
Sekalaista
Hei!
Pahoittelen, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi kirjoittanut. Viikko sitten katsoin euroviisufinaalin ja kirjoitin harmistuneen tekstin. Jouduin kuitenkin kirjoittamaan sen toisella koneella enkä saanut sitä suoraan nettiin, joten ajattelin kirjoittaa nyt jotain tuoreempaa.
Edellisessä julkaisemassani tekstissä hehkutin musiikkia ja mahdollista historiallista tekoa, kuuron räppärin lähettämistä euroviisuihin. Signmarkin lähettäminen euroviisuihin oli tosiaan lähellä, mutta ei tarpeeksi lähellä, ei niin lähellä, että se olisi totta. Waldo's People vei voiton tällä kertaa. Se harmitti minua, Signmark olisi ollut jotain niin erillaista. Silla olisi kerätty joko älyttömästi pisteitä ja pärjätty hyvin, tai jääty listalla jumboksi. Toiselle ei saa toivoa epäonnea, mutta melkein toivon silti, että puheet Walo'sin viisukappaleen blakioinnista olisivat totta.
Olin tänään uimassa ensimmäistä kertaa loman loppumisen jälkeen. Jouduin lainaamaan ryhmämme vetäjältä laseja, koska omistani oli toinen pehmuste kadonnut. Se tosin löytyi kotoa. Sain kuulla, että jälkimmäisessä ryhmässä uinut minua vuotta nuorempi tyttö oli kuollut. En ole varma tunsinko häntä, mutta minulla on sellainen tunne, että saatoin tunteakkin. Kamalaa tuollainen, otan osaa.
Minulla on nyt lainassa Stephenie Meyerin kirja - Epäilys, Twillight-saagan kolmas osa. Se on paksu kirja, yli 500-sivuinen. En ole, koskaan lukenut niin paksua kirjaa niin nopeasti, mutta se oli niin hyvä...
Soittamisessa on ihaninta saada haasteita. Viimeviikolla otimme uuden kappaleen käsittelyyn. Kappale on ikkunaprinsessa. Sain sen melodian soitettavaksi. Melodia on aina haasteellinen vaikka olisi hiukan helpotettukkin kuten tässä tapauksessa. Minun on pakko opetella melodiat ulkoa, jotta pystyn soittamaan hyvin, koska nuotin löytäminen koskettimistolta on hitaampaa, kuin melodian kulku, en koskaan pysty soittamaan oikein ennen kuin osaan melodian ulkoa.
Musiikinopettajani ovat mainioita, mutta joskus tekisi mieli muistuttaa, että onneksi bändin nuorinkin on jo 15-vuotias, jutut ovat välillä sen kaltaisia. Viimeksi tälläinen tilannne oli, kun opettajat suunnittelivat yhdessä eräälle soittajalle kirjoitettavaa stemmaa. Toinen lähti sitten kirjoittammaan sitä, kun hän tuli takaisin, toinen huomautti ettei hänen ehdotustaan oltu otettu huomioon. Nuotin kirjoittaja totesi siihen vaan, että "lapset pitää ottaa vastaan sellaisina kun ne tulee". Toinen sitten siihen: "On se kamalaa, kun mä joudun aina noita lapsia sun kanssa tekemään." Teki mieli heittää siihen, että on teillä varmaan iso lapsikatras. Olisivat varmaan katsoneet pitkään suu auki.
Pahoittelen, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi kirjoittanut. Viikko sitten katsoin euroviisufinaalin ja kirjoitin harmistuneen tekstin. Jouduin kuitenkin kirjoittamaan sen toisella koneella enkä saanut sitä suoraan nettiin, joten ajattelin kirjoittaa nyt jotain tuoreempaa.
Edellisessä julkaisemassani tekstissä hehkutin musiikkia ja mahdollista historiallista tekoa, kuuron räppärin lähettämistä euroviisuihin. Signmarkin lähettäminen euroviisuihin oli tosiaan lähellä, mutta ei tarpeeksi lähellä, ei niin lähellä, että se olisi totta. Waldo's People vei voiton tällä kertaa. Se harmitti minua, Signmark olisi ollut jotain niin erillaista. Silla olisi kerätty joko älyttömästi pisteitä ja pärjätty hyvin, tai jääty listalla jumboksi. Toiselle ei saa toivoa epäonnea, mutta melkein toivon silti, että puheet Walo'sin viisukappaleen blakioinnista olisivat totta.
Olin tänään uimassa ensimmäistä kertaa loman loppumisen jälkeen. Jouduin lainaamaan ryhmämme vetäjältä laseja, koska omistani oli toinen pehmuste kadonnut. Se tosin löytyi kotoa. Sain kuulla, että jälkimmäisessä ryhmässä uinut minua vuotta nuorempi tyttö oli kuollut. En ole varma tunsinko häntä, mutta minulla on sellainen tunne, että saatoin tunteakkin. Kamalaa tuollainen, otan osaa.
Minulla on nyt lainassa Stephenie Meyerin kirja - Epäilys, Twillight-saagan kolmas osa. Se on paksu kirja, yli 500-sivuinen. En ole, koskaan lukenut niin paksua kirjaa niin nopeasti, mutta se oli niin hyvä...
Soittamisessa on ihaninta saada haasteita. Viimeviikolla otimme uuden kappaleen käsittelyyn. Kappale on ikkunaprinsessa. Sain sen melodian soitettavaksi. Melodia on aina haasteellinen vaikka olisi hiukan helpotettukkin kuten tässä tapauksessa. Minun on pakko opetella melodiat ulkoa, jotta pystyn soittamaan hyvin, koska nuotin löytäminen koskettimistolta on hitaampaa, kuin melodian kulku, en koskaan pysty soittamaan oikein ennen kuin osaan melodian ulkoa.
Musiikinopettajani ovat mainioita, mutta joskus tekisi mieli muistuttaa, että onneksi bändin nuorinkin on jo 15-vuotias, jutut ovat välillä sen kaltaisia. Viimeksi tälläinen tilannne oli, kun opettajat suunnittelivat yhdessä eräälle soittajalle kirjoitettavaa stemmaa. Toinen lähti sitten kirjoittammaan sitä, kun hän tuli takaisin, toinen huomautti ettei hänen ehdotustaan oltu otettu huomioon. Nuotin kirjoittaja totesi siihen vaan, että "lapset pitää ottaa vastaan sellaisina kun ne tulee". Toinen sitten siihen: "On se kamalaa, kun mä joudun aina noita lapsia sun kanssa tekemään." Teki mieli heittää siihen, että on teillä varmaan iso lapsikatras. Olisivat varmaan katsoneet pitkään suu auki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
