Takataskussa muistutus unelmien tärkeydestä.

Hei!

Toivon, että pystyn nyt kirjoittamaan peruskoulun päättymisestä jotenkin järkevästi, kun siitä on jo hetki aikaa.

Peruskoulun päättäminen ei ollutkaan niin tunteikasta ja kamalaa kuin olin kuvitelliut. En itkenyt kertaakaan ja meinasinkin vain kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun astuin kotiluokkaan viimeisen kerran ja näin siellä vaalean nuoren naisen - naisen, jota olin joskus sanonut luokanvalvojakseni. Hetkellä jona istuimme vastakkain ja hän katsoi minua silmiin taistelin kyyneleitä vastaan ja yritin muistaa silmiin katsomisen hyvät tavat. No, lähdin luokasta halauksen ja onnenpotkun saattelemana, itkemättä ja takataskuussa muitutus unelmien tärkeydestä.

Toisen kerran itku oli lähellä kevätjuhlassa. Pari tyttöä eräältä yhdeksänneltä luokalta pitivät oppilaiden puheen. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kumpaakaan tyttöä vastaan, mutta puhe ei mielestäni ollut mitenkään loistelias. Puheen loputtua heidän luokkatoverinsa kuitenkin nousivat seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Tämä reaktio osoitti mielestäni sellaista yhteishenkeä, jota meidän luokallamme ei ollut.

Kevätjuhlan ohjelma ei ollut mitenkään erikoista. Ysit saivat todistukset juhlassa ja meitä oli yhdeksän luokkaa joten siihen meni eniten aikaa. Muut esitykset olivat oppilaiden ja rehtorin puhe sekä pari lauluesitystä kuten Tiktakin Kesälauantait. Siis hyvin samanlaista ohjelmaa kuin lounaallakin.

Kevätjuhlassa toki luettiin suunnattoman pitkä stipendin saajien lista. Vanhempainyhdistyksen molemmat Hiidenkivipalkinnot sekä ranskanstipendi osuivat meidän luokalle.

Viimeisenä otimme valokuvan siitä porukasta, joka oli juuri päässyt peruskoulusta.

Eikä se tarkoita ettei mulla tulis ikävä teitä, koska tulee

Hei!



Viimeinen keskiviikko peruskoulutaipaleella on ohi. Ysien ohjelmassa oli tanssit ja lounas. Taksi ei vienyt minua Erälle vaan jouduin itse kävelemään sinne koululta. Avustaja oli odottanut minua Erällä, mutta kesti hetken ennen kuin löysimme toisemme. Onneksi liikunnanopettaja avusti hiukan, kun piti kulkea portaissa.



Lounaalla istuin samassa pöydässä rehtorin kanssa. Oli mukava kuunnella hänen ja erään äidinkielen opettajan juttelua. He kertoivat mm. ajasta jolloin opettajat olivat lakossa. Sitä jotenkin automaattisesti kuvittelee, että rehtori on tavallaan ylempänä kuin muu henkilökunta. Vapaasti jutellessa tajusi, ettei se tietenkään mene niin.

Saimme tukioppilas todistuksemme juhlassa. Ohjelmaan kuului myös puheita ja lauluesityksiä. Lauluesityksistä mainittakoon "Jäähyväiset." Turvallista matkaa me toivotamme näin, kanssa hyvän ystävän...

Rehtorin puheen lisäksi jokaiselta luokalta joku oppilas piti puheen luokanvalvojalleen. Minä olin meidän luokkamme puheen pitäjä. Meillä on ollut yläasteen aikana kaksi luokanvalvojaa, luonnollisesti mainitsin heidät molemmat. Sain melkein toisen heistä itkemään, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.

Otsikkon käyttämäni lause ei ole luokanvalvojamme suusta, erään toisen kylläkin, vieläpä miehen. Olisi oikeasti toivonut, että voisin kaikkien luokkatovereideni puolesta sanoa, että meille tulee ikävä luokanvalvojaamme, mutta en voi, koska se olisi valehtelemista.

Vasta nyt alan oikeasti tajuta, että peruskoulu on loppusuoralla. Tänään tunsin itseni haikeaksi sen takia ensimmäistä kertaa. Ymmärsin, että on oikeasti " aika hilljaa kiittä ja kättä puristaa."

Kuolleiden runoilijoiden seura

Hei!

Otsikko on vanhan toistoa, mutta ainoa mahdollinen, koska aion puhua siitä elokuvasta. Kirjoitin edellisen, kun olin nähnyt Kuolleiden runoilijoiden seuran loppua. Silloin mainitsin jamyös elokuvasta Menolippu Mombasaan, jota en ole vielä nähnyt alusta.

Eilen katsoin elokuvan. On mukavaa, että nyt voin katsoa elokuvan vaikka jokapäivä.

Elokuvan äidinkielenopettaaja oli sellainen, josta kaikkien opettajien pitäisi ottaa mallia. Hän todella rakasti ainetta, jota opetti ja sai siksi oppilaatkin pitämään siitä. Opetus ei ollut mitään kuivaa pakkopullaa. "Mr Keatingin" kaltaisia opettajia on nykyään harvassa.

Muut vanhoista perinteistä kiinni pitävät opettajat ärsyttivät minua. He ajattelivat: "Tämän on mentävä näin, koska tämä on aina mennyt näin. "

Elokuva kosketti minua. Siinä oli selkeitä opetuksia.

- Pitää oppia katsomaan asioita eri näkulmista

- Elämätön elämä ei tyydytä

- Täytyy oppia ajattelemaan itse.

Yhdellä elokuvan pojista oli vanhemmat, jotka olivat päättäneet hänen koko elämänsä kulusta hänen puolestaan. Poika rakasti runoja ja näyttelemistä, mutta hänen vanhempansa olivat päättäneet, että hänestä tulee lääkäri. Minusta tuntuu, että "Kuolleiden runoilijoiden seura" oli erityisen tärkeä juuri tälle pojalle. Erään näytelmän pääroolin näyteltuään hän teki itsemurhan. aiemmin hän oli kirjoittanut erään runokirjan sisäkanteen lauseen: "Kuoleman hetkellä tahdon välttää havainnon, etten elänytkään." Surullisesta kohtalostaan huolimatta hän oli elänyt, elänyt koko sen ajan, kun oli harjoitellut rooliaan varten ja kuulunut "Kuolleiden runoilijoiden seuraan."

Äidinkielen opettaja erotetaan lopussa, mutta loppukohtaus, jossa kaikki "Kuolleiden runoilijoiden seuraan" kuuluneet nousevat pöydälle ja osoittavat näin, että ovat oppineet sen mitä opettaja on sanonut itse ajattelemisesta ja, että he kunnioittavat opettajaansa. Kohtaus liikutti minua jälleen syvästi, mutta samalla nauroin sijaisopettajalle, joka yritti saada pojat pois pöydältä, turhaan.

Tarina kertoo myös koko elämän kestäneestä kiusaamisesta. Koulukiusaamiseen ei nykyisinkään osata puuttua. Puhutaan kyllä kovaan ääneen, että tehdään sitä ja tätä ja, että tukioppilaat ovat koulukiusaamistapausten vähentämistä varten, mutta mitään ei oikeastaan voi tehdä. Oppilaat eivät itse tule kertomaan kiusaamisesta edes tukioppilaille ja sekaan on vaikea päästä. Siksi olisikin tärkeää, että opettaja tarkkailisi jo pieniä oppilaitaan ja opeetaisi ja laittaisi lapset opiskelemaan niin, ettei kukaan jää ulkopuoliseksi. Sitten, kun se yksi musta lammas on ajettu aitauksen nurkkaan on vaikeaa enää tehdä mitään.

P.S Puhun tukioppilaana.

Lopun edellä lupauksia ajasta ja tulevaisuudesta

Hei!

Tänään tuntui kamalalta tajuta, että minulla on niin vähän peruskoulun oppimäärää jäljellä, että kaksi kättä riittää päivien laskemiseen.

Kaikki kirjatkin on jo otettu pois, kaikki paitsi Ruotsinkirjat, joita ei kyllä otetakkaan ennen kuin on ihan pakko. Eräs opettaja sanoi olevansa sitä mieltä, että ysien pitäisi päästä lomalle, kun kaikki kokeet on pidetty. Tekemistä on enää niin vaikea keksiä. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Tänään ruotsintunnilla keskustelimme siitä mikä on avustajani tehtävä luokassamme. Hän vaittää olevansa koko luokan avustaja, vaikka olen kuvitellut häntä henkilökohtaiseksi avustajakseni. Koko luokkaa ärsyttää se, että avustajani puuttuu kaikkien asioihin, tällä kertaa he ovat tietämättään kanssani täysin samaa mieltä.

Resonaarinkin lukuvuosi on nyt loppu. Olin "kuunteluoppilaana" kevätfestareilla. Tavallaan uusi kokemus sekin. Tällä kertaa en hyvää kesää toivottaessani kiittänyt mistään, olisi niin paljon kiitoksen aiheita etteivät sanat riitä ilman, että saa asiansa kuulostamaan siirappisen ällöltä, niin, että on ehkä parempi olla sanomatta mitään.

Ennen festareiden alkua tapahtuman "emäntä" totesi: " Jos me vaikutetaan kiireisiltä ni pysäyttäkää meidät tän jälkeen ni jutellaan." Lohdullinen lupaus ajasta. Festareiden jälkeen toinen opettajistamme tuli halaamaan minua ja toivotti hyvää kesää. äitiyslomalla ollut opettajistamme ei kuulemma tule vieläkään takaisin töihin, mutta toinen on syksylläkin opettamassa meitä ellei johdolta tule uusia määräyksiä kokoonpanojen ja opettajien suhteen.

Me kuvaamme matematiikassa opetusvideota alakoululaisille. Kuvausaikaa pihistetään muilta oppitunneilta. Tieto jatkokoulutuksesta pitäisi tulla 12.6, mutta minä en kyllä uskalla avata sitä kirjettä.

Tänään majalla oli varsinainen tappotreeni. Sellaistakin tosin kaipaa välillä.

Uusia ja vanhoja ystäviä

Hei!

Olin eilen uimassa. Eräs ryhmämme jäsen on ollut melko huonossa kunnossa, eikä ole päässyt uimaan. Siksi olikin ihanaa nähdä häntä eilen. Yleensä uin alkuverryttelyksi 300 metriä rintaa, mutta eihän siitä eilen mitään tullut - hyvä, jos pääsin 200 metriin - kun oli niin paljon puhuttavaa.

Hän kertoi olleensa äitinsä kanssa yleisössä Resonaari soi- konsertissa. Vieläpä ensimmäisessä rivissä. Lavalta ei näe yleisöön, mutta olisi ollut ihana nähdä hänen kasvonsa ja huomata, että hän on jo paremmassa kunnossa. He olivat kuulemma itkeneet kamalasti konsertissa. En ollut edes yleisössä ja meinasin silti itkeä, kauhistuttaa ajatellakkin millaiseen tunnelataukseen yleisössä pääsee.

Uinnin jälkeen kävimme ruokakaupassa ja sain myös uudet sandaalit dafojen kanssa käytettäviksi,dafot ovat tuet, joiden tehtävä on ohjata jaljkoja pois virheasennoista. Poikkesimme myös kirjakauppaan. Sanonpahan vaan, että aika huonosti menee suomalaisella kirjakaupalla, kun sielläkin myydään nykyään karkkia ja säilytysrasioita.

Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään - vilkaista vain. Sitten törmäsin häneen. Katselin Montgomeryn kirjan kullattua kantta hämmäsyneenä, luulin jo tavanneeni kaikki Montgomeryn tyttäret,, mutta luulo ei ole tietoa. En harkinnut kovinkaan pitkään ostopäätöstäni, esittely vakuutti minut ja Montgomeryn kirjoitustyyli on jo tuttu.

Tämä uusi ystäväni on nimeltään Marigold Lesley. En ole kuullut hänen tarinaansa vielä kovin pitkälle, mutta aina kun annan itselleni aikaa paneutua siihen siitä on vaikea irtautua, uskon, että meistä tulee hyvät ystävät kuten Anna ja minä olemme.

Resonaari soi

Hei

Siitä on nyt noin viikko, kun Resonaari soi. Jännitin esiintymistä enemmän kuin muistan aikaisempina vuosina jännittäneeni. Aamulla oli ihan kamalaa, kun heräsin jo aikaisin laittautumaan. Minulla oli niin huono olo, että olisin hyvin voinut jättää aamupalan syömättä, jos minulle ei oltaisi aina sanottu, että aamulla täytyy syödä.

Sama jännityksen ja pahoinvoinnin aikaansaama möykky vatsanpohjassa seurasí minua kouluunkin. Tunneilla sain itseni pakottamalla keskittymään, mutta välitunneilla laskin menneitä ja tulevia oppitunteja ennen lähtöä. Matkalla taksissa istuessani pystyin jopa vitsailemaan kuskin kanssa tulevan illan tapahtumista. Tuttu kipristely palasi kuitenkin, kun istuin teatterisalin penkissä, kuuntelin ihmisten tervehdyksiä ja yritin yhdistää tutut kasvot tuttuihin ääniin. Lavalle ei nähnyt kunnolla ja suurinosa soittajista oli jo tullut.

Tänä vuonna saimme poikkeuksellisesti istua katsomossa läpimenon ajan niin, että näimme konsertin ennen sen alkua. Konsertti tilanteessa on mielenkiintoista seurata äänetöntä viestintää ja sitä miten opettajat ohjaavat muita oppilaita. On järjetöntä huutaa metelissä, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan.

Opettajamme vinkkasi meidät lavalle sormeaan koukistamalla. Jos hän olisi kutsunut nimeltä emme olisi kuulleet, varsinkin, kun edellinen bändi vielä esiintyi ja soittimet olivat kovalla. Kosketinsoittimen takana istuessai tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi, olin "kotona" taas. Edellisen päivän harjoituksissa eräs opettaja oli puheissaan varomaton. Se loukkasi minua erityisesti siksi, etteivät omat opettajani olisi koskaan sanoneet mitään sellaista. Tämä mielikuva vain vahvistui, kun minua ohjannut opettaja vinkkasi kitaristille ja antoi minulle mahdollisuuden näyttää, että osaan soolon, jossa olin viimeksi epäonnistunut. Silloin minuun virtasi epämääräinen kiitollisuuden ja liikutuksen aalto.

Minua tarvitsee ohjata niin, että ohjaava opettaja voi piiloutua kullisseihin tai istua matalana tarvittaessa näyttämässä nuottia, jos näin ei voi tehdä, vaan täytyy näkyä, pitää kuitenkin huolehtia siitä, että näyttää siltä kuin kuuluisi lavalle. Tässäkin opettajat onnistuivat.

Hyvät ystävät, lavan takana oman vuoron odottelu ei todellakaan ole glamouria parhaimmillaan, vaan oikeasti kuolettavan tylsää. Ihmisiä on paljon ja kuumuus on tukahduttava. Pelkästään lavalla keikkumisen kokemusen puutteessa ei kannata haluta laulajaksi. Keikkaa edeltaa aina ankara harjoittelu.

En jännittänyt lainkaan läpimenossa, mutta varsinaisessa esiintymistilanteessa käteni kuitenkin tärisivät. En soittanut niin hyvin kuin olisin voinut - se jäi harmittamaan minua. Tilanne oli nopeasti ohi ja yleisö räjähti. Viileät varmat ja turvalliset kädet ohjasivat minut pois lavalta, takaisin tukahduttavan kuumiin takatiloihin, odottamaan hetkeä jona kaikki soittajat, opettajat ja raittius- ja urheilureura ZOOMin jäsenet astuvat yhdessä loppuhuipentumaksi lavalle.

Konsertti loppui ja esiintyjät virtasivat lavalle "Simple the bestin" säveleen tehdyn kappaleen, voitosta voittoon soidessa. Rumpujen iskut tuntuivat rinnassa asti eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Oppilaille jaettiin neilikoita. Joku opettajista avusti minut tavaroineni pois lavalta ja äiti odotti portaiden alapäässä.

Kysyin harjoitusten jatkumisesta seuraavana päivänä, tavalliseen tapaan. Minulle vastattiin asiallisen todenmukaisesti, että opettajat kyllä olisivat paikalla, mutta ei ole pakko tulla. Totesin toiselle opettajalleni hiukan myöhemmin "mä tuun teitä sitten huomennaki kiusaamaan." "Tottakai sä tuut, huomenna on treenit."
- Niin, niin tietysti, miten voisin olla tulematta. Ulkona leppeässä ilmassa minut valtasi tyhjyys ja rinnassani kummitteli raastava kipu kyyneleistä, jotkka eivät olleet päässeet ulos.