Rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja ymmärtämyksestä

...Niiistä on Resonaarihenki tehty. Olen joskus aiemminkin halunnut kirjoittaa musiikin merkityksestä minulle, mutta olen alkanutkin selittää kuinka mukavia ihmisiä Resonaari on täynnä. Olen tietysti kiitoksia velkaa ihmisille, jotka minua kärsivällisesti, rakkaudella ja ymmärryksellä opettavat, mutta se ei ole pääasia nyt.

Tunnen ihmisiä, joille musiikki on kaikki kaikessa. Minullekin se on tärkeää, keino paeta "pahaa maailmaa", mutta ei sentään kaikkeni, vaikka onkin tärkeä henkireikä. Pidän bändissä soittamisesta siksi, että siinä saa todella kuulla miltä kappale kuulostaa, koska kaikki soittimet soittavat yhteen, eikä ole vain esimerkiksi ainoastaan pianoa soittamassa instrumentaalikappaletta.

Ymmärrän kyllä heitäkin joille musiikki aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, koska olen itsekkin kokenut sellaista. Eräs tuttuni ei halunnut puhua Resonaarin konsertista jälkeenpäin mitään, itsekkin olin sanaton, kun joku kysyi siitä.

Ensimmäisen konserttikerran jälkeen olin ihan hajalla. Selvisin konsertista, mutta, kun pääsin taksiin purskahdin itkuun, vai olikohan se vasta kotona, en muista tarkkaan. Silloin se laitettiin väsymyksen piikkiin, mutta ei se sitä ollut, olinhan minä väsynyt, mutta se oli sellaista henkistä väsymystä kaikkensa antamisen vuoksi. Minun oli pakko puhua siitä, mutta kesti kuukausia ennen kuin sain sen järkevästi runoksi.

Olen myös miettinyt sitä merkitseekö musiikki minulle Resonaaria vai Resonaari minulle musiikkia. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Resonaarissa käydään soittamisen vuoksi ja onhan sitä musiikkia muuallakin.

En minä mitään paljastanut, koska sitä tunnetta, kun on pakahtumaisillaan kyyneliin ja sanattomuuteen, kun haluaisi puhua, muttei voi, ei voi selittää. Johonkin pisteeseen kuka tahansa voi ymmärtää, mutta sitä liikutusta ei, ennen kuin sen kokee, siksi se salaisuus pysyy aina. Resonaaristakin puhun vain siksi, että siellä olen kokenut tällaista viimeksi ja voimakkaimmin.

Ihan sama?

Hei!

Invalidiliiton kamppanja kulkee tänävuonna otsikolla ihan sama? Se on suunnattu tänävuonna nuorille, en muista nyt tarkkaa ikähaitaria. Kamppanjan tarkoitus on viestittää ihmisille, että vammaisuus on loppujenlopuksi kuitenkin ihan sama. Vammaisilla nuorilla on samoja unelmia kuin vammattomillakin.

Olimme INTO:n kanssa suunnittelemassa kamppanjasivustoa. Sivuilla vammaisiet nuoret kirjoittavat mm. unelmistaan ja harrastuksistaan. Itse olisin ehdottanut kamppanjan nimeksi mitä välii? Sitä ei kuitenkaan hyväksytty ja ymmärrän kyllä, että Ihan sama? on positiivisempi.

Kirjoitin itsekin yhden tekstin sivuston blogiin, siihen liitettiin sitten tämän blogini osoite. Käykää lukemassa kirjoittamani teksti, tutkikaa sivuja muutenkin ja sanokaa mielipiteenne vaikka kommenttina tänne, olisi kiva kuulla mitä mieltä olette. Osoite on http://www.ihansama.fi

Lukio, leiri ja ukonilma

Hei!

Paljon on asiaa mutta mistäs sitä aloittaisi?

No, 12. 6. oli ja meni. Ajattelin jossain vaiheessa, että mikäli kaikki menee hyvin niin onneksi piinallinen odotus koskee vain loman kahta ensimmäsitä viikkoa. Jännitin tuloksia ihan kamalasti, en uskaltanut itse katsoa tulosta netistä. Kaikki oli kuitenkin loistavasti, koska nimeni komeili kirjallisuuslinjalle hyväksyttyjen oppilaiden listan ensimmäisenä. Kaameasta jännityksestä huolimatta, minusta tuntui oudolta, etten tuntenut enää mitään sitten, kun pidin hyväksymiskirjettä kädessäni. Olinhan minä onnellinen, mutta olisin odottanut itseltäni jotain voimakkaampaa reaktiota.

Minun piti käydä ilmoittautumassa vasta torstaina, mutta uuden kouluni opo soitti ja sanoi, että hän on tavattavissa tänään ja huomenna, joten menenkin ilmoittautumaan huomenna. Kotona minuun iski pelko. Miten saan tehtyä lukujärjestyksistäni sellaisia, että ne ovat järkeviä? Haluaisin, ettei minulla olisi vain vaikeita aineita, onnistunko siinä? Tuleeko elämästäni nyt pelkkää koulua? En millään haluaisi luopua Resonaarista tai INTO:n kokouksista. Jälkimmäisenä mainittu tosin kokoontuu vain viidesti vuodessa, joten se ei varmaan muodostu ongelmaksi. Toisin kuin Resonaari, joka kuuluu joka viikkoiseen ohjelmaan, mutta tiedän myös, että en varmasti jaksa käydä koulua, jos siitä tulee koko elämäni. Onneksi tapaan opon huomenna, hän osaa vastata kysymyksiin.

Olin elämäni ensimmäistä kertaa Resonaarin kesäleirillä. Meitä oli vain viisi ja pärjäsimme kaikki melko itsenäisesti. Sain soittaa joitakin sellaisia juttuja, joita olen kyllä ennenkin soittanut. Tiesin osaavani ja pystyväni niihin, mutta jostain syystä ne ovat vain jääneet. Päiväleiri jolla olin kesti kolme päivää, kolme tuntia kerrallaan. Sen kolme tuntia me vain soitimme, joka päivä, olihan meillä tietysti välipala tauko, muttei muuta.

Leirillä hauskaa oli se, että tauoilla oli aikaa jutella myös opettajien kanssa. Minusta on mukavaa, että tunnen ihmiset joiden kanssa olen. Tarkoitan, että minusta on mukavaa tietää ihmisitä muutakin kuin tuntea kasvot.Leiri loppui lauantaina. Perjantaina leiripäivän jälkeen tiloissa harjoitteli bändi, johon kuului myös muutama Resonaarin opettaja ja viimevuotinen opiskelija. (En puhu Resonaarin omasta oppilaasta.) Kyseisellä bändillä oli seuraavana päivänä hääkeikka. Muusikot nähdessäni minulle tuli tunne, että Resonaari on niitä paikkoja joista ihmiseen jää aina jälki, useimmiten positiivinen.

Lauantaina oli muuten mahtava ukonilma. Odottelin sen alkua ulkona, mutta menin sisälle, kun se ei heti alkanutkaan, enkä siis kastunut, onneksi. Myräkän alettua kunnolla satoikin sitten kaatamalla. Sateen katsominen ja kuuntelu oli parvekkeella ihanaa. Salamat olivat mahtavia.

Hanskoille käyttöä kesälläkin?

Hei!

Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.

Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.

Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.

Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.

Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.

Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.

Anne Frankin päiväkirja

Hei!

Veljeni sai koulusta kirjallisuusstipendin. Hän halusin käydä mahdollisimman pian kuluttamaan stipendinsä. Kävimme tiistaina katsomassa mummia ja sen jälkeen Suomalaisseen Kirjakauppan.

Keskustan Suomalainen Kirjakauppa on paljon suurempi kuin meitä lähinnä oleva Malmin kirjakauppa. Veljeni löysi jonkin salapoliisi - tai seikkailukirjan. Tutkin pokkareita koskevaa kolme pokkaria kymmenellä eurolla, tarjousta. En kuitenkaan löytänyt kolmea kiinnostavaa pokkaria, joita tarjous olisi koskenut. Mukaan tarttui kuitenkin Anne Frankin päiväkirja.

Olen kuullut siitä viimeksi englannin kirjan sivuilla. Meidän piti tehdä englanninkielinen kulttuuriesitelmä. Kirjassa oli esimerkkejä aiheista, joista esitelmän voisi tehdä. Kuten myös kappale Anne Frankin päiväkirjasta. Aiheekseni valitsin kuitenkin Stephenie Meyerin kirjat.

Olen halunnut pitkään lukea Frankin päiväkirjan. Minulla ei ole tapana tehdä heräteostoksia, mutta jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä tein sellaisen kirjojen kohdalla. En kadu sitä, koska eikö tämän kirjan lukeminen kuulu yleissivistykseen.

Tuntuu jotenkin hassulta lukea toisen päiväkirjaa. Olen aina pitänyt päiväkirjaa henkilökohtaisena. Tiedän, että Anne halusi, että päiväkirja julkaistaan. Myös tekstin eloisuus ihmetyttää minua, itse en jaksaisi kirjoittaa niin elävästi ja tarkasti. Toimittaja on kuitenkin saattanut muokata tekstin luettavuutta.