perjantai 28. elokuuta 2009

Hyvässä hengessä






Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun 12-vuotiaaa päätin, että kirjoitan ylioppilaaksi, minusta nyt todella tuntuu, että vitsi, minä teen sen!


Kolumme on mahtava, opettajat ovat mukavia ja saan parasta avustusta ikinä. Siinä kai kaikki se mitä täytyy sanoa.




En jännittänyt ennen koulun alkua enkä ensimmäisenä päivänä. Taksin pysäköidessä pihaan, nousin siitä ulos, toivotin avustajalleni huomenta ja vain kävelin uuteen kouluuni. En ole jännittänyt sen jälkeenkään, eikä varmasti ole moni muukaan. Tosin nukuin kyllä hiukan huonosti viimeisenä yönä ennen koulun alkua.




Uskon, että jokaisesta ihmisestä, jonka tapaamme jää sydämiimme jälki. Selittämättömällä tavalla sama tunne tulee, kun ajattelen kouluani. Tuntuu kuin jo valmistuneiden oppiskelijoiden "henget" olisivat ottamassa vastaan uusia opiskelijoita. Koulumme on turvallinen se antaa lupauksen siitä, että me pystymme siihen mitä olemme tulleet tekemään, meistä tulee ylioppilaita.




Koulumme on pieni, mutta siellä on useita erikoislinjoja. Siellä toimii kuvaamataito- ja kirjallisuuslinja, sekä englantiluokka. Itse hain Huikkaan nimenomaa kirjallisuuslinjan vuoksi, samaa sanoi eräs kaverini, joka on myös kirjallisuuslinjalla.




Kirjallisuuslinjalaisten erikoisuus on kirjallisuussseminaari eli semppa. Se on ehdottomasti kouluviikon paras oppitunti. Oikeastaan kahden tunnin ajan puhutaan vain kirjoista. Semppa on aina torstaisin kahdesta neljään. Vaikka kyseessä ovat päivän viimeset tunnit siellä jaksaa silti istua. Samanhenkisiä ihmisiä ja uusia kirjavinkkejä. Mukavaa on myös se, että opettaja, joka semppaa vetää luopuu tavallaan roolistaan. Hän istuu kanssamme piirissä samoilla tuoleilla kuin me ja esittelee myös lukemiaan kirjoja. Hän ei ole yläpuolellamme edes konkreettisesti vaan yksi meistä.

Kaikki oppilaat joille olen sanonut, että pidän sempan opettajasta ovat olleet kanssani samaa mieltä. Satun olemaan tällähetkellä hänen vetämällään äidinkielen harrastekurssilla, siellä kirjoitetaan ja luetaan.


Jokainen koulupäivä aloitetaan aamunavauksella. Ennen ensimmäisen tunnin alkamista keskusradiosta soitetaan joku kappale ja joku opettaja puhuu. Tähän mennessä olemme kuulleet mm. parhaasta kesämuistosta ja harrastusten tärkeydestä jaksamisen kannalta. Äiti sanoi, että hänen kouluaikanaan koulupäivä alkoi aina aamunavauksella, mukava vanha tapa
Tänään sain vihdoinkin uuden punaisen pyörätuolini.

maanantai 17. elokuuta 2009

Huh huh näitä menneitä päiviä

Hei!

Nyt ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huh huh. Loman viimeiset päivät ovat olleet sellaista haipakkaa, että ette uskokaan. Moni kysyy, että jännitänkö nyt, kun uusi koulu alkaa, mutta en ole ehtinyt jännittää.

Lauantaina olimme menossa koko perheen voimin Jumboon. Tarkoituksenamme ostaa mm. koulukirjat minulle. Tilasin taksin ja kaikki oli kunnossa, mutta saimme odottaa löhes 1,5 tuntia eikä taksi koskaan tullut. Tai oikeastaan tuli, mutta henkilöauto eikä tilataksi, joten emme tietenkään kaikki mahtuneet siihen, joten se reissu jäi tekemättä Peräämme vielä soitettiin ja väitettiin, että profiilissani lukee ettei kanssani voi matkustaa kuin kolme muuta henkilöä, se on valhetta.

Lähdimme kuitenkin tyttöjen kesken kävellen Tikkurilaan ja minä ja siskoni saimme kellot. Tarkoituksemme oli käydä Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta emme aivan ehtineet ajoissa, se oli kyllä niin huono päivä kuin olla voi.

Eilen vietimme päivää kotona, mutta kävimme kaupungilla Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa koulukirjat. Meillä oli kouluni kirjalista mukana ja siskoni etsi ja toi kirjat minulle. hänen toimintansa toi sillähetkellä mieleeni entisen peruskouluni kirjastonhoitajan. Häneltä saattoi mennä kysymään mitä tahansa kirjaa, jos se kuului kirjaston valikoimiin han toi sen sitä kaivanneelle henkilölle silmänräpäyksessä.

Kirjat ostettuamme kävimme kafé Engelissä. Kahvila oli paikkana ihana, mutta kaakao, jota sieltä sai ei ollut mitenkään hyvää, tai oikeastaan se oli erinomaista, aitoa kaakaota, mutta se on vähän mihin sitä tottuu.

Tänään minulla on myös ollut hyvin toiminnantäyteinen päivä. Ensin olin salilla fysioterapiassa, sitten minulla oli hammaslääkäri. Hammaslääkäri oli sellainen tavanomainen muutaman minuutin käynti hammasrautojen säätämistä varten. Sen jälkeen kävimme malmilla teettämässä pikkusisaruksilleni avaimet. Poikkesimme myös Tiimarissa ja Suuomalaisessa kirjakaupassa. Ostin kalenterin, viivottimen, pienen muistikirjan ja vihkon itselleni ja muovikansion veljelleni monisteiden säilyttämistä varten. Janne Ahosen elämäkerta - kuninkaskotka jäi kuitenkin hyllyyn - toistaiseksi.

Junassa matkalla kotiin tapasin entisen tukioppilastoiminnan opettajani. Junasta laskeutuessamme kotiasemalla äiti ehti nähdä vilaukselta toisella puolella asemaa junaan nousseen serkkuni ja tervehtiä häntä. Minäkin ehdin nähdä hänet junan ikkunasta ja tervehtiä ennen junan lähtöä.

Niin, että huh huh näitä menneitä päiviä, mutta en minä vieläkään jännitä koulua.

lauantai 8. elokuuta 2009

Kahleet

Kahleet

Halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

kahleita minä en pelännyt
luulin niitä onneksi

valaistumisen hetkellä
kahleet puristivat kipeästi
kiertyivät ympäri
haavoittivat

haavoista välittämättä
kyynelistä piittaamatta
voimaa tuntemattomilta kasvoilta
kiskouduin irti kahleista

halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Oivalluksia

Hei!

Olimme pari päivää sitten kaupungilla vaateostoksilla. Yleensä teemme kaupunkiretken kerran kesässä. Tämä kesä on ollut siinä suhteessa poikkeuksellinen. Vaateostoksillakin olimme kaupungissa ainakin toisen tai kolmannen kerran. Lähdimme oikeastaan vain ollaksemme ulkona ja käydäksemme kauppatorilla ostamassa perinteiset mansikat. Ostimme kuitenkin minulle hupparin ja veljelleni housut. Hupparit eivät oikeastaan ole niinkään minun tyyliäni, mutta halusin, että minulla olisi ainakin yksi sellainen huppari, jonka voi vain heittää muiden vaatteiden päälle. Löysimme kaikenlisälisäksi vaatteen, joka sekä värinsä, että kokonsa puolesta sopi minulle.

Kävimme kuitenkin monessa kaupassa ennen kuin "se oikea" osui kohdalle.Yhdessä kaupassa äitini ja veljeni kävivät toisessa kerroksessa katsomassa mitä sieltä löytyisi. Minä ja siskoni jäimme sananmukaisesti pyörimään alakertaan.

Toivon usein, että voisin siirtää tunteita. En siksi, että saisin ihmiset tuntemaan kipua, jota itse ehkä tunnen vaan siksi, että olen varma, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää toisiaan tietyissä tilanteissa, jos he voisivat tuntea toistensa tunteita, koska niitä voi harvoin selittää. Sellainen tunne minulle tuli siellä kaupassa siskoni kanssa kierrellessäni. Hetken ajan ymmärsin jotain sellaista kaveruuden ja sisaruuden erosta, jota ei voi selittää, tiedän vain ettei se löytämäänsä takkia esitellyt tyttö ollut minuun ärsyyntynyt pikkusiskoni. Se oli vahva deja'vun kaltainen oivallus.

Eilen oivalsin, jotain muutakin, se ei tosin ollut niin vahvaa. Olen tavannut nuoreen ikääni nähden paljon ihmisiä. Tunnen kirjailijoita ja kirjoitan itse. Suvussani on ammattimuusikko ja hyvin lajissaan parjänneitä urheilijoita. Saan bändiopetusta ammattilaisilta ja olen esiintynyt näyttelijöiden kanssa. Minulla on vammattomiakin kavereita, mutta kuitenkin olen löytänyt Invalidiliiton nuorisotyöryhmästä eniten omanhenkisiäni kavereita. Aina toitotetaan sitä, että vammaisuus on asennekysymys vammattomille, jotka elävät meidän kanssamme tässä maailmassa. Kuinkakohan moni vammaton, tai edes vammainen tulee ajatelleeksi, että se on asennekysymys myös vammaiselle itselleen.

Useimmilla vammaisilla on elämänsä jossain vaiheessa kriisi vammaisuudestaan johtuen, sen hyväksyminen ei ole välttämättä mikään helppo asia,varsinkaan silloin jos on koko elämänsä elänyt vammaisten maailmassa ja pitäisi hypätä tavalliseen maailmaan. Oman vammaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan takaa hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan, tai ehkä se on juuri sitä ettei ole ainakaan täysin hyväksynyt vammaisuuttaan. INTO on puolestaan täynnä hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan. Sieltä olen löytänyt eniten omanhenkisiäni ihmisiä. Vammaisuudella ei siellä ole väliä, mutta kuka muu vammaisten asioita hoitaa kuin vammainen itse, kuka muu tietää mitä vammainen nuori haluaa, jos ei nuori itse.