Todellisuutta kaukana täältä

Tällä viikolla eräs lukiomme oppilas kertoi kirjallisuusseminaarissa harrastuksestaan, larppauksesta. Se on mielestäni kiinnostava aihe ja olen kysellyt siitä häneltä ennenkin.

Olen lukenut fan fictionia esimerkiksi Twillight-saagasta ja pitänytkin niistä. Fan fiction on siis tarinoita, joita sarjojen, bändien tai kirjojen fanit saattavat kirjoittaa. Tarinoissa on samat henkilöt, kun kirjoissa, sarjoissa tai bändeissä, joista ne on kirjoitettu, mutta tarina on kirjoittajan luoma. Itse en ole kuitenkaan, koskaan edes harkinnut tällaisten tarinoiden kirjoittamista.

Tunnen itseäni ja luonnettani jo sen verran hyvin ja tiedän, etten pysty siihen. Pienenä saatoin ajatella jotain erityisen surullista, kuten vaikkapa ystävän kuolemaa, jotta pystyisin kirjoittamaan aidosti surullista tekstiä. Ajoin siis itseni surulliseen tilaan, jotta kirjoittaisin hyvin. lopulta itkin melkein oikeasti sitä kuollutta ystävääni, vaikka olin vain kuvitellut sen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä nyt. Minusta tuntuu, etten pysty siihen enää. Silloin se oikeasti toimi, mutta toisaalta se oli rankkaa. Sitäpaitsi henkilö, joka pystyy kuvittelemaan elävän ystävänsä kuolleeksi ja suremaan tätä oikeasti on erittäin haavoittuvassa tilassa.

Pienenä minulla oli erittäin laaja mielikuvitusmaailma. Tein usein niin, että sijoitin fanittamani urheilijat tai laulajat siihen maailmaan"päähenkilöiden" tuttavapiiriin. Pian siinä kävi niin, etten enää erottanut totuutta mielikuvituksesta, tai erotin, mutta kuvittelin kaikenlaista. Sitten kielsin itseäni ankarasti "omimasta" julkkiksia. Nykyään kuvittelemani henkilöt saattavat fanittaa samoja henkilöitä kanssani, mutta pidemmälle en anna sen mennä.

Larppauksesta kertonut henkilö kertoi myös omista reaktioistaan. Olin jo aiemmin päätellyt etten koskaan voisi larpata, tai pikemminkin en uskalla. En uskalla eläytyä niin voimakkaasti, että uppoudun täysin roolihahmolleni luotuun todellisuuteen. Olen luonteeltani herkkä, jos minä uppoudun kyllin syvälle vieraaseen todellisuuteen, pelkään etten pääse enää ylös. Se on syy siihenkin, etten halua kirjoittaa fan fictionia. En halua keksiä jatkoa tarinalle, joka on jo kerrottu. Se mitä en tiedä minun ei tarvitsekaan tietää. Tällä hetkellä en halua mennä niin syvälle kirjoittaessani, koska minulla ei olisi aikaa prosessoida sitä.

Asennetta ja dramatiikkaa

Tänään päättyivät toiset vaikuttajpäiväni. Ne olivat ensimmäiset vaikuttajapäivät, joita olin suunnittelemassa ja ohjelma oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Teemana oli asennevaikuttaminen ja sitä käsiteltiin monella tavalla.

Elävä kirjasto oli aidosti mielenkiintoinen. Voisin tosissani pohtia eläväksi kirjaksi menemistä johonkin tilaisuuteen. Ihmettelin miten vaikuttajaurastaan kertomaan tulleen Amu Urhosen aika riittää kaikkeen siihen mitä hän tekee. Tänään toisenakin päivänä oli mukavaa, mutta eilen nähtiin se luento jolta kaikki varmasti odottivat eniten.

Rap-artisti Signmark kävi kertomassa meille oman tarinansa - miten hänestä tuli maailman ensimmäinen kuuro räppäri? Kaikki muutkin luennot olivat hienoja, mutta Signmarkin tarinassa oli jotain erityistä. Tajusin miten paljon asenne todellisuudessa merkitsee.

Opin Signmarkin luennon aikana paljon. Tiesin kyllä, että viittomakieli on oma kielensä, mutta en silti osannut erottaa suomen kieltä, joka on siis puhuttua kieltä ja suomalaisia viittomia, joita suomalaiset kuurot käyttävät.

Signmark kertoi myös miten alkoi itse viittoa musiikkia. Hänen vanhempansa ovat ilmeisesti kuuroja mutta isovanhempansa eivät. Isovanhemmat eivät kuitenkaan osanneet viittomakieltä. Ensimmäiset signmarkin viittomakielelle kääntämät laulut olivat joululauluja, joiden suomenkieliset sanat hän luki isovanhempiensa huulilta. Tätä tehdessään hän oli kuulemma noin 7-vuotias. Myöhemmin kuvaan tulivat suosikkibändien kappaleiden käännökset, kunnes hänen ystävänsä kyselivät miksei hän tee omia kappaleita. Moni ei kuulemma silti uskonut hänen menestykseensä.

Täytyy myöntää, että olin aluksi melko skeptinen Signmarkin euroviisumenestyksen suhteen silloin, kun hän oli mukana kilpailussa. Hänen saatuaankin ison pistesaaliin olin tietysti innoissani - erilaisuutta maailmalle! En ole rap-musiikin ystävä, mutta Signmark oli silti kova juttu. Hänen perjantaista luentoaan kuunnellessani opin kunnioittamaan häntä ja hänen ajatuksiaan, jotka olivat viisaita.

- Aloita pienestä, kun tavoittelet suurta.

- Aloita tänään, älä huomenna, koska pian käy niin ettet aloittanutkaan.

- Tee jotain sellaista mitä ei vielä ole.

Fiksuja ajatukksia mielestäni. Signmark puhui myös epäonnistumisten tärkeydestä. Jokainen epäonnistuminen kasvattaa pohjaa ja joskus ei enää uppoa niin syvälle. Toinen yhtä tärkeä pointti oli kuitenkin se, että pitää muistaa kiittää ihmisiä siitä miten he ovat tukeneet. Palapeli vertaus oli myös mielenkiintoinen: on helpompi koota tuhanne palan palapeli, jos on ensin nähnyt kansikuvan ja tietää millainen kuva pitäisi saada aikaan. Nyt en kyllä kuolemaksenikaan muista mihin se liittyi.

Tulkki oli myös hyvä. Hän ei tulkannut pelkästään asiaa vaan myös puhetta. Saimme luultavasti kuulla puhuttuna sanatarkasti sen mitä Singmark viittoi. viittoman Tulkkaaminen on kuitenkin ilmeisen vaikeaa. Meille kerrottiin, että viittomakielessä ja suomenkielessä on aivan eri sanajärjestys, siksi tulkki välillä änkytti miettiessään miten viittomat parhaiten suomenkielelle kääntäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä on juuri tuo tuhannen palan palapeli. Tulkki puhui tuhannen pelin palasta, koska asia luultavasti oli viitottu juuri niin.

Signmark puhui myös verkostojen tärkeydestä vaikuttamisessa. Siitä tulikin sitten yksi koko tapahtuman kantavista ajatuksista.

Täytyy kertoa vielä hänen kertomansa hyvä esimerkki erilaisuuden kohtaamisesta. Signmark ystävineen oli istunut baarissa ja keskustellut - viittomakielellä luonnollisesti. Siihen oli sitten tullut joku örveltämään ja kysynyt, että mitä te kuuromykät huidotte? Joku seurueesta oli käynyt ulkona ja saanut portsarin suostuteltua siihen, että sai tuotua hetkeksi sisään katukiven. Katukiven tuoja oli asettanut sen örveltäjän eteen ja todennut: puhu tuon kanssa sitten, se on kuuromykkä. Oletan tietysti, että heillä on tuolloin ollut mukana joku kuuleva.

Aikamoinen asenneviikonloppu. Meillä oli monta puhujaa, mutta loppujenlopuksi heidän kaikkien viestinsä oli suunnilleen sama. Olkaa esillä ja vaikuttakaa omina itsenänne. Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräs osallistuja kippasi pyörätuolillaan unohdettuaan, ettei siinä ole stoppareita takana. Hän joutui lähtemään kesken lauantain sairaalaan oksennettuaan. Kyseessä on varmasti aivotärähdys.

Liitän tähän juttuun kuvan, jossa Singmark vaimoineen on astelemassa pitkin Presidentinlinnan punaista mattoa. Hänen kätensä viittovat juuri merkkiä, joka tarkoittaa hänen taiteilijanimeään.

Vaikuttajapäivillä puhuttiin myös Invalidiliiton asennekamppanjasta Ihan sama? Aika harva osallistujista tunsi sen, mutta käykää te katsomassa kamppanjan sivuja http://www.ihansama.fi/

Tunder love

olen halunnut kirjoittaa saksalaisesta telenovelasta, Lemmen viemää, jo viime kesästä asti. Olen aloittanutkin tekstin kirjoittamisen usein, mutta poistanut sen aina, koska olen mielestäni saanut aikaan vain jotain tyhjänpäiväistä.

Ehkä ongelmani on ollutkin se, että olen lähestynyt aihetta aivan väärästä näkökulmasta. Ehkä ei olisikaan pitänyt ottaa tekstiin järkevää näkökulmaa, joka pohtii päähenkilöksi otetun vammaisen nuoren naisen merkitystä ja sitä miksi hän oppiikin taas kävelemään. Oliko Miriamin vammaisuus vain keino, jolla pyrittiin tavoittamaan myös vammaiset katsojat, vai eikö maailma sittenkään ollut vielä valmis katsomaan vammaisuutta silmiin? Viimeinen näkökulma on ainakin todellisuutta. Maailma ei ole vielä valmis, jos olisi, eriarvoisuutta ei olisi.

Täytyy myöntää, että Miriamin vammaisuus oli juuri se seikka, joka sai minut kiinnostumaan sarjasta. Perinteisen telenovelan tapaan Lemmen viemääkin on täynnä elämää suurempaa rakkautta ja kieroa juonittelua. Miriamin ja Robertin rakkaustarinaa katsellessani tulin samalla kstsellekseeni suoraan omaan unelmaani. Vammaisen naisen ja vammattoman miehen rakkaustarina, sitä kun vammaisuus ei merkitse mitään.

Minun ei siis olisi kannattanut aloittaakaan kirjoittamista järkevästä näkökulmasta vaan enemmän tunnenökökulmasta. Sillä tunteita se sarja minussa herättää.

Siitä huolimatta, että Lemmen viemää kertoo elämää suurempia rakkaustarinoita, se on mielestäni kesysti kuvattu. Rakastelukohtauksia, ällöttäviä limaisia suudelmia tai ylimakeita rakkauden tunnustuksia on vähän. Mikäli niitä on ne ajavat aina asiansa, johtavat aina johonkin tai johtuvat jostakin. Suukkoja ja halauksia näkee paljonkin, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli kääntää katsetta pois sen vuoksi, että sietoraja tuli vastaan.

Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, miksi en halua tai uskalla larpata enkä kirjoittaa Fan fictionia. Kerroin siitä, kun oikein keskityn ja uppoudun tarinaan niin syvälle etten ehkä pääse enää ylös. Se mitä minulle ei ole tarinasta kerrottu minun ei tarvitse tietää, siksi en tarvitse Fan fictioniakaan. Asialla on toinenkin puoli. Tunnenäkökulman kirjoittaminen on tuskaista juuri sen vuoksi, että olen niin syvällä Miriamin ja Robertin tarinassa.

Useammin kuin kerran olen nauranut, liikuttunut, ollut ahdistunut, säpsähdellyt, pelännyt itkuun purskahtamista tai joutunut nielaisemaan ennen kuin olen voinut vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Reagoinut aina samaan tapaan henkilöhahmojen kanssa ja yrittänyt samalla muistaa, että kyse on vain sadusta. Kerran tunsin jopa sietämätöntä ikävää tilanteessa, jossa Miriam ja Robert kohtasivat erossa olon jälkeen.Tähän pystyin viimeksi lapsena kuvitellessani jonkun pariskunnan jälleennäkemistä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin kuvitellut itseni sarjaan sisälle. Aistin ikävää samaan tapaan kuin tarkkailen kadulla kulkevia ihmisiä.

En ole vieläkään keksinyt mikä se juttu oli joka loppujen lopuksi sai minut hullaantumaan tästä sarjasta. Tiedän kuitenkin, ettei kyse ollut Miriamin vammaisuudesta, koska hän oli oppinut kävelemään jo ajat sitten. Pohdin tässä nyt, että onko kykyni tai haavoittava taipumukseni eläytyä keksittyihin tarinoihin vain taiteilijan luovuutta, onko herkkyyteni juuri se seikka, joka tekisi minusta loistavan kirjailijan, jos vain haluaisin ja uskaltaisin, vai olenko oikeasti jollain tasolla hullu?

Tiedän tarkkaan kuinka monta jaksoa on tällä Robertin ja Miriamin tuotantokaudella ja kuinka monennessa ollaan menossa. Olen lukenut juonipaljastuksia netistä ja olen katsonut juonipaljastuksia sisältäviä videoita, olen päätellyt näkemieni kuvien ja lukemieni juonipaljastusten pohjalta mitä missäkin jaksossa tapahtuu. Pelkään jo nyt sitä kuinka tämä tuotantokausi loppuu kohta. Silti haluaisin juoksuttaa tuotantokauden loppuun pian ja pysähtyä kaikkein kauneimpiin kohtauksiin unohtamatta niitä. Nyt te ehkä ihmettelette miksi haluan nähdä tarinan loppuun, jos kerran jo tiedän miten se loppuu. Saksa on kiva kieli ja olen oppinut sitä muutamia sanoja, mutta en silti ymmärrä sitä. On siis kiva nähdä tarina loppuun asti suomalaisella teksityksellä.

Lemmen viemää antaa myös melkoisen hyvän käsityksen Saksalaisesta läheisyyskulttuurista, mikäli siihen voi luottaa. Suomessa sellaista käyttäytymistä pidettäisiin outona. Seurustelukumppanini isä ei suutelisi minua edes poskelle, vaikka olisin kuinka hänelle kuin oma tytär, en voisi antaa ystävälleni hyvän yön suukkoa ilman, että minua pidettäisiin vähintäänkin outona, eivätkä suomalaiset miehet kai pahemmin halaile. Saksassa tai ainakin Lemmen viemässä tämä kaikki näyttää olevan täysin normaalia.

Lemmen viemää ei ole enää sama asia tämän tuotantokauden jälkeen. Varsinkin, kun Robert sattuu olemaan tapahtumapaikkana toimivan ja perheensä omistaman hotellin kokki. Myös edellisen tuotantokauden toinen osapuoli Laura Mahler työskenteli hotellin keittiössä, jälkiruokakokkina. Keittiö on siis ollut hyvin keskeinen paikka tapahtumien kulussa. Jälkiruokakilpailuun osallistuessaan Laura pohti samalla omaa hankalaa miestilannettaan, oliko se tummasta suklaasta valmistettu hahmo Gregor vai Alexander?

Keittiössä Miriamin ja Robertin välit taas lämpenivät, kun he suunnittelivat yhteistä workshoppia, Miriamin satumaiset tuoksut ja Robertin ihanat ruoat. Keittiössä Miriam avusti Robertia ruoanlaitossa sittenkin, kun Robert oli menettänyt hajuaistinsa ja keittiössä Robertin hajuaisti myös palasi ja Miriam ja Robert palasivat yhteen. Myös Miriamin kasvihuone on keskeisessä osassa. Siellä Robert tajusi menettäneensä hajuaistinsa ja siellä Miriam valmisti Robertin reseptin mukaan tuoksun, joka tekee hänestä myöhemmin parfymörin.

Tämän rakkaustarinan saadessa päätöksensä osa minua katoaa. Kyllä se miten voimakkaasti reagoin, miten syvälle uppoan säikäyttää minutkin, mutta siksi haluan kirjoittaa, tehdäkseni tilaa ja ottaakseni hiljaisia jäähyväisiä. Seuraava tarina on aivan yhtä kiemurainen ja aivan yhtä kaunis, mutta siitä puuttuu jotakin, joka tekee Miriamin ja Robertin tarinasta minulle erityisen. Siihen en enää voi samaistua, se ei ole enää unelmani todeksi kirjoitettuna ja kuvattuna, se on vain tavallinen rakkaustarina tylsän tutun kaavan mukaan.

Siitä huolimatta, että todellinen hullaantumiseni sarjaan tapahtui vasta Miriamin opittua kävelemään, innostuin siitä jo Miriamin vielä istuessa pyörätuolissa. En nähnyt niitä ensimmäisiä Miriamin ottamia askeilia. Silti tiedostin Miriamin vammattomuuden.

Samaistuin siihen vammaiseen vaaleaan kauniiseen tyttöön. Robertin ja Miriamin, vammaisen ja vammattoman rakkaustarina on minun unelmani kuvina ja sanoina. Näen Miriamin kai aina vammaisena, se tekee juuri tästä tarinasta erityisen.