torstai 31. joulukuuta 2009

Kattona tähtitaivas

Alkaessani kirjoittaa pohdin hetken minkä värin valitsisin. Olin eilen katsomassa ystäväni kanssa elokuvaa Kattona tähtitaiaivas. Mielestäni valitsemani väri sopii elokuvan tunnelmaan. Kattona tähtitaivas on ruotsalainen nuorten elokuva, joka perustuu saman nimiseen kirjaan. Se kertoo tytöstä jonka äiti sairastaa syöpää.

Alussa on vain pieni tyttö jolla on liikaa huolia ja liian vähän ymmärtäväisiä kuuntelijoita. Sen tytön sisällä oli valtavasti hiljaista tuskaa. Ensin inhosin hänen mummoaan, koska mummo oli kylmä ja tunteeton. Lopussa tajusin, että se oli hänen tapansa hallita omaa suruaan ja pelkoaan.

Elokuva oli hyvä ja katsomisen arvoinen, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka itse ostaisin sitten, kun se ilmestyy dvd:llä. Elokuvateatterissa istuessani kuulin jonkun takanamme istuvan niiskuttavan. Minussa elokuva ei kuitenkaan herättänyt liikutusta.

Valitsin tämän värin, koska se mielestäni kuvaa hyvin itse elokuvaa, kaunis ja herkkä, mutta silti jotenkin kylmä.

Kattona tähtitaivas oli selkeästi sen teinitytön kasvutarina. Tyttö oli niin täynnä tuskaa, että odotin koko ajan vain sitä, että hän itkisi oikein kunnolla. Itkeminen auttaa usein, sen tiedän omakohtaisesta kokemuksesta.

Kauneimmatt osat koko elokuvasta olivat mielestäni sen tytön, Jennan kirjoittamat viestit äidilleen. ensin pelkän tuskan ja epätoivon täyttämä tyttö kirjoitti: Äiti, jos sinä kuolet, minä tapan itseni. Myöhemmin, kun Jenna oli ymmärtänyt ja hyväksynyt asian hän kirjoitti toisen viestin: Äiti, jos sinä kuolet, minä elän, sinun takiasi.

Olin ensimmäistä kertaa kahdestaan ystäväni kanssa elokuvissa. Oikeastaan olin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa ylipäätään missään muualla kuin esimerkiksi heillä, jonne pääsee taksilla oven eteen. Se kuulostaa varmasti järkyttävältä, koska olen jo 16-vuotias, mutta niin vain on päässyt käymään.

Ihan hyvin se kuitenkin meni, vaikka melkein jäimmekin hissiin jumiin. Hissin ovi ei auennut toisessa kerroksessa, mutta onneksi pääsimme kolmanteen ja siitä porrashissillä alas. Alunperin minulla oli pyörätuolipaikka ja ystäväni paikka oli heti rivin ensimmäisenä. Teatteri ei kuitenkaan tullut aivan täyteen, joten istuin kuiten penkissä ystäväni vieressä. Ovimies oli kuulemma katsonut vähän oudosti, kun ystäväni työnsi tuolini ulos salista.

Elokuvan jälkeen kävimme vielä Hesburgerissa syömässä. Olimme kuitenkin juoneet jo elokuvan aikana limonaadia, joten minun oli pakko päästä wc:hen. Sain taas olla kiitollinen kävelytaidostani. En ollut tajunnut, että invawc:n oveen tarvitaan avain. Kukaan ei tietenkään ollut osannut tarjotakaan sellaista, koska en itse ollut pyytämässä tuolini kanssa korttia jolla pääsee sisään. Niinpä jätin tuolini käytävään tavallisen wc:n ulkopuolelle ja kävin siellä.

Elokuvan ja ruokailun jälkeen tulimme vielä taksilla molemmat meille. (Aiemmin päivällä hain ystäväni hänen kotiosoitteestaan, joten olisin myös voinut tiputtaa hänet sinne.) Pelasimme Davincin haastetta. Se on peli, jossa pelaajille jaetaan joko mustat (siniset) tai valkoiset pelinappulat. Niitä on kolmion tai pitkulaisen muotoisia. Ideana on asettaa nappuloita vuorotellen pelilaudalle ja muodostaa kuvioita, jotka vastaavat tiettyjä pistemääriä. Vuorottaisuudessa ideana on tietysti se, että kuvion muodostumisen voi estää.

Pelasimme ainakin tunnin, joten se ei ole mikään pikapeli. Mitä pidemmälle peli eteni sitä haastavammaksi se minulle tuli. Eilen huomasin taas pitkästäaikaa, että minulla todella on hahmotusvaikeuksia. Tyhjällä pelilaudalla on selkeitä kolmion ja pitkulaisen muotoisia alueita, mutta pelin edetessä, kun tyhjiä alueita oli yhä vähemmän ja kuvioita oli muodostunut jo sisäkkäinkin minun oli yhä vaikeampi löytää mahdollisuuksia pisteiden saalistamiseen. Silti tuo peli on mielestäni mukava. Ensikerralla kannattaa ehkä valita tummat nappulat ja kokeilla auttaako se hahmottamaan.

Tuntuu hämmentävältä ajatella, että näen oikeasti ihan kohtalaisesti useimmiten, mutta sitten tulee eteen tilanne, jossa en vain pysty näkemään. Tietynlaista sokeutta kai sekin on. Lisäksi se on vielä paljon pahempaa kuin kaventunut näkökenttä toisessa silmässä. Kaventuneen näkökenttäni kanssa olen oppinut elämään, mutta tuossakin pelitilanteessa tunsin itseni ihan avuttomaksi siskoni ja ystäväni suuntaa anttavista vinkeistä huolimatta. Heräsin tajuamaan tämän asian ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Paluu menneisyyteen

Janne Ahonen ja Virpi Kuitunen, mitä erityistä heissä on, sellaista, jota ei ehkä tulisi huomanneeksi? No, he molemmat kuuluvat "valittuihini." He molemmat ovat sellaisia urheilijoita, joihin olen luottanut miltei sokeasti ja samalla pelännyt kaikkein pahinta.



Lisäksi olen tutustunut heihin molempiin sillä ylivoimaisen hallinnan kaudella. He ovat olleet niitä, jotka sinä vuonna ovat putsanneet pöydät kaikissa kisoissa kaikista mahdollisista palkinnoista, voittaneet varmemmin kuin hävinneet. Tuo ylivoimainen hallitseminen on asia, josta Ahonen totesi elämäkerrassaan suunilleen näin: Ei sitä hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa paras, voi kokea kuin yksi mies kerrallaan. Tuo on varmasti totta. Itse uskon myös, ettei sellaista voi kokea kuin kerran urallaan.

Eilen katsellessani vuoden 2009-2010 mäkiviikon ensimmäistä kilpailua tunsin itseni taas 1o-vuotiaaksi pikkutytöksi. Pikkutytöksi, joka istui uskollisesti joka viikonloppu olohuoneen sohvalla sydän hakaten, luottaen ja peläten. En useinkaan kyennyt peittämään kasvojani edes silloin, kun näytti pahalta, istuin sohvalla ja kärsin. Ahosen voittaessa riemunkiljahdukset olivat valtavat, Ahosen hävitessä vain itkin enkä kyennyt näkemään vaikka Ahonen itse olisi ollut tyytyväinen 2. sijaansa. Järjettömistä kyyneleistäni huolimatta en tietenkään syyttänyt Janne Ahosta itseään "huonosti menneestä" kisasta, ei se ollut kenenkään syy, olin vain pettynyt.

Olen ihaillut molempia mainitsemiani urheilijoita yllä leijuvista vaaroista huolimatta, rakastanutkin heitä sillä tavalla kuin urheilusankareita rakastetaan. Molempien yllä leijuvat vaarat ovat olleet erilaisia. Aina on mahdollista, että Ahonen kaatuu hyppynsä. Virpi Kuitusen yllä leijuu aina se tietty vaara, menneisyyden varjo. Molempien kanssa olen kuitenkin kasvanut.

Olen päässyt ylireagoivista tunteenpurkauksistani eroon Kuitusenkin kohdalla ymmärrettyäni syyn siihen. Viikonloppuisin ennen naisten hiihdon lähtöä totean jotain Kuituseen ja muihin liittyvää. Tai eilen. kun katselin mäkikisan toista kierrosta Ahosen 146 m hypyn jälkeen jännittäen kuinka moni menee Ahoosen edelle, siskoni sanoi jotain tähän tapaan: Selda älä viitsi. Jännitin Ahosen hypyn jälkeen eilen aivan samoin kuin pikkutyttönä ja ymmärrän kyllä siskoni huomautuksen. Silti pieni osa minusta yhä usein huutaa: Miksette te anna minun olla, miksei kukaan ymmärrä? Eikä kukaan ymmärrä, todella.

torstai 24. joulukuuta 2009

Turvassa

Tänään aamulla rupesin pohtimaan asioita. Tällä hetkellä tunnen oloni turvalliseksi kaikissa niissä paikoissa, joissa liikun, koulussa, kotona ja Resonaarissa.

Resonaari on nyt tunnetustikin sellainen rauhan, turvallisuuden ja välittämisen tyyssia. Siitä tuli hyvin nopeasti toinen kotini sen jälkeen, kun aloin harrastaa siellä. En ole kirjoittanut yhtään teksitä soittotuntien kulusta toisin kuin viimevuonna. Se johtuu kai siitä, että kuviot siellä ovat jonkin verran muuttuneet.

Niin kauan kuin olen soittanut bändissä minua ovat opettaneet samat opettajat. Oikeastaan huihjaan sanoessani noin, koska molemmat opettajani ovat olleet naisia, ja he ovat olleet vuorotellen äitiyslomalla. Toinen heistä on kuitenkin ollut tuttuna ja turvallisena aina paikalla. Niimpä minulle oli jonkin asteen järkytys, kun opettajani vaihtuivat niin, että sain tietää siitä vasta lukuvuoden alkaessa ensimmäisissä harjoituksissa.

Tälläkään kertaa molemmat opettajani eivät kuitenkaan vaihtuneet ja se uusikin oli entuudestaan tuttu. Jokainen bändi on kuitenkin jollain tavalla opettajiensa näköinen. Minä pidin entisten opettajien yhteistyöstä. Ehkä minunkin on nyt kuitenkin aika oppia uusia asioita eri tavalla. Jokin on selvästi muuttunut, mutta minä kestän sen ja olen silti aivan yhtä turvassa kuin ennenkin. "Aina ovat jotkut kädet ottamassa kiinni sitten, kun en enää jaksa lentää.

Koulumme joulujuhlan päättyessä, kun käytävissä leijui rauha muistin taas mihin olin koulussani tykästynyt. Olin hetken taas täynnä sitä ihmeellistä intoa ja rauhaa, joka oli täyttänyt minut ensimmäisinä päivinä.

Koulumme henki on aivan erillainen kuin entisellä yläasteellani. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että Hiidenkivessä oli paljon enemmän oppilaita. En usko, että opettajatkaan tunsivat edes kasvoilta kaikkia oppilaita, joten miten minä olisin voinut tuntea? Rehtorikin oli joku kaukainen hahmo jonka kanssa ei voinut keskustella. Huikan rehtori on vanhanaikainen rehtori, koulussa, joka toimii modernissa maailmassa 110 ikävuodestaan huolimatta. Rehtorimme ei tunnu kaukaiselta hahmolta vaan on yksi meistä. Lisäksi opiskelijoista selvästi välitetään. Olo tuntuu siellä turvalliselta.

Koti ei mielestäni ole pelkästään olemassa oleva rakennus vaan enemmänkin henkinen tila. Kaikkialla missä tuntee olonsa turvalliseksi voi tuntea olevansa kotona. Siispä myös siinä talossa, jota sanoo kodikseen voi tuntea olevansa kaikkea muuta kuin kotona. Turvallisuus tekee sekä koulustani että Resonaarista minulle kodin, niissä paikoissa olen osa perhettä

tiistai 22. joulukuuta 2009

Lunta tulvillaan..

Lumipyryn yllättäessä edellispäivänä sain jonkun ihmeellisen lapsetuskohtauksen. Lumipeite oli koskemattomana niin kaunis, että minun oli pakko päästä ulos pyörimään siinä. No, vaatetta päälle ja ulos. Siitä huolimatta, että portaikkoamme on katettu ja sen ympärillekin on rakennettu seinät, joihin kaiteet on kiinnitetty, lunta oli ylimmälläkin portaalla. Alimmalla sitä oli niin paljon, että olisin voinut halutessani liukua alas.

Hankea oli nilkkaan asti, kun vihdoin selvisin rappusista. Yritin löytää helpoimman tien leikkipihaan. Ei tehnyt mieli oikaista kahlaten nurmikon poikki niinkuin olisin tehnyt, jos lunta ei olisi ollut. Kaikkialla oli kuitenkin lunta, joten kulkureitilläni ei sinänsä ollut väliä. Pihassa oli jo eräs naapurustomme pikkutytöistä. Päätin heittäytyä tekemään lumienkeliä. Noustessani en löytänytkään toista keppiäni mistään, ei kiva. Toisen keppini varassa kävelin sitten penkille istumaan ja pyysin kyseistä tyttöä etsimään hukkaamaani keppiä. Onneksi se löytyi, ehdin jo miettiä mitä olisin tehnyt, jos ei olisi löytynyt.

Sain aikaan yhden lumipallonkin, vaikka kovan työn takana se oli. Lumienkelistäni ei sitä vastoin tullut kovin kaunista hukkuneen keppini ja sen aiheuttaman sekaannuksen vuoksi, eikä piha ollut enää läheskään niin kaunis sieltä lähtiessäni kuin sinne mennessäni. Löysin keppini, mutta sain kopsutella aikamoisen määrän lunta hukkaamani kepin päästä ennen kuin pääsin lähtemään kotiin.

Onneksi ei ole mikään ongelma pyytää pihan lapsia etsimään toista kepeistani, koska jokaiselle ne ovat tutut. Pihassamme asuu paljon pikkulapsia, ja olen melko varma siitä, että jokainen heistää on leikkinyt niillä, tai ainakin saanut siihen mahdollisuuden.

Koulussamme oli tänään joulujuhla. Liikuntasaliimme pääsee sellaisen käytävän läpi jolla on oppilaiden kaappeja. Tänään oli ihanaa kulkea sitä, kun kaapinpäälliset olivat täynnä palavia kynttilöitä. Kynttilänjalat olivat luultavasti joidenkin oppilaiden kuvaamataidon töitä, koska juhlan jälkeen ne alkoivat hiljalleen häipyä.

Joulujuhlan ohjelmisto koostui suurimmaksiosaksi musiikkiesityksistä. Näimme myös tiernapoikaesityksen. Juhlan päätti yläasteen oppilaiden esittämä joululaulu sikermä. Laulajia oli ainakin viisi. Minua ärsytti, että esiintyjät katsoivat sanoja paperista, eivätkä olleet selvästikään harjoitelleet kovin paljon yhteenlalamista, koska joissakin kohdissa eriaikaisuus oli selvää, lisäksi joku lauloi epävireisesti. Juhla oli kuitenkin kokonaisuutena ihan mukava.

Emme saaneet todistuksia ja palautekiertokin on vasta ensimmäisenä loman jälkeisenä koulupäivänä, se tuntuu oudolta.

Hyvää Joulua kaikille!

lauantai 19. joulukuuta 2009

Runoraati

Katsoin eilen illalla runoraatia. Se ei oikeastaan kuulu seuraamiini ohjelmiin, mutta aiheena olivat lapset, joten jäin katsomaan. Vieraina olivat mm. Samuli Vauramo ja Milla Paloniemi. Milla Paloniemi muuten on piirtänyt Ihan sama-kamppanjan sarjakuvat. Tunnettu Paloniemi on kuitenkin sarjakuvastaan "Kiroileva siili."

Ohjelmassa esitellyt runot olivat äärettömän ahdistavia. Ne sisälsivät merkityksiä, joita en edes tajunnut, ennen kuin runoraadin vieraat lausuivat ne ääneen. Samuli Vauramolla oli mielestäni viisaita ajatuksia. Kaikki ohjelmassa esitellyt runot olivat sellaisia, joita en ihan heti lukisi itse, ainakaan uudestaan. Ohjelman katsominen sai kuitenkin minut kirjoittamaan runon.

ollaan tässä
hiljaa hämärässä
pidä minua sylissä
jos pilviä olisi vähemmän
tähdet loistaisivat lumihankeen
mutta en minä pelkää.
Ainakin eilen yöllä tämä tuntui loistavalta, mutta niin uudet runot aina. Pohdin antaisinko runolle nimeksi "pelko", mutta tämä taitaa jäädä kirjoittajahistoriani toiseksi nimettömäksi runoksi
Olen säästänyt teitä hiihtoanalyyseiltäni, koska mielestäni ei ole tapahtunut vielä mitään erityisen uutisoimisen arvoista. Onneksi ymmärsin ja hyväksyin jo viimevuonna suhteeni Kuituseen. Virpi Kuitunen on ollut minulle alusta lähtien ikään kuin valittu, unelmien toteuttaja. Kuitusen voittaessa minäkin voitin, hänen hävitessään minäkin hävisin. Virpi Kuitusen lentäessä suksillaan minäkin lensin. Kiitos siskolleni tämän asian valaisemisesta, koska Kuitusen menestys tähän mennessä olisi muuten antanut aihetta vain järjettömiin raivokohtauksiin. Hän on menestynyt niin huonosti perinteiselläkin hiihtotavalla, että on ollut itsekin huolissaan. Tuntuu kuin hänen päässään olisi joku lukko, jos kerran kunnossa ei kuitenkaan ole vikaa.





Ajattelen asioita usein kielikuvilla, joten esitän asian teille myös kielikuvana. Tänään Virpi hiihti parhaalle sijoitukselle tällä kaudella. Ikään kuin hän olisi nyt löytänyt lukkonsa avaimen, mutta ei aivan vielä tietäisi miten päin se sopii lukkoon. Aino-Kaisa Saarinen oli Tänään paras suomalainen. Mikäli Kuitusen sijoitukset paranevat ja hyvin käy hän on Olympialaisissa parhaimmillaan.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Ajatuksia

Ulkona hämärtää jo, vaikka kello ei tekstiä aloittaessani ole vielä puolta neljää. Tiistaina alkaa koeviikko filosofian kokeella. Olen koko aamun lukenut filosofian kokeeseen, tai oikeastaan kuunnellut äidin lukemaa tekstiä ja yrittänyt ymmärtää. Tämän jakson aineisiini kuuluu myös psykologia. Minulla on sama opettaja psykologiassa ja filosofiassa. Opettaja on mukava, mutta suhtautumiseni filosofiaan eroaa merkittävästi suhtautumisestani psygologiaan. Filosofian opettaja kysyi meiltä viimetunnilla miltä meistä tuntuu nyt kurssin lähennellessä loppuaan. Minun kohdalleni pysähtyessään hän totesi suunnilleen näin: Psygologian tunnilla totesit, ettei filosofia ole kauhean kivaa, joten mitä aiot kokeen suhteen tehdä? Siihen vastasin nauraen: No, jos mä sanon, että kunhan kokeesta pääsis läpi, niin sä ajattelet, että mulla on huono oppimismotivaatio (oppimismotivaatio on yksi psygologian ykköskurssilla käsiteltävistä asioista.) Opettaja totesi kuitenkin vastaukseeni, ettei suinkaan jattele oppimismotivaationi olevan huono.

Lukossamme on huomattavan paljon miesopettajia. Vertaan tietenkin kokemuksiini peruskouluajalta, jos ala- tai yläasteella oli opettajana miespuolinen aikuinen se oli harvinaista. Tässä jaksossa minulla on kuitenkin ollut miesopettaja musiikissa, maantiedossa, psykologiassa ja filosofiassa, sekä tietysti kirjallisuusseminaarissa, joka löytyy lukujärjestyksestäni automaattisesti aina. Vain kuvaamataitoa on opettanut nainen. Myös paras ystäväni totesi, että heidän lukiossaan on enemmän miesopettajia kuin peruskouluaikana oli.

Lähikirjastomme on lakkautusuhan alla. Ystäväni lähetti minulle tekstiviestillä tiedon kamppanjasta, jonka tarkoitus oli saada ihmiset lainaamaan kirjastomme hyllyt tyhjiksi. Sillä osoitettiin, että kirjastolla on käyttöä. Kauppaan mennessämme näimme pitkät jonot lapsiperheitä, jotka olivat menossa toteuttamaan tätä kirjaston tyhjennysoperaatiota. Ajattelin heti, että nämä ihmiset ovat kertakaikkiaan päättäneet, ettei tätä kirjastoa lakkauteta. Itse olen tämän kirjastoasian kanssa vähän kahden tulen välissä. Toisaalta olemme käyttäneet lähikirjastoa paljon varsinkin silloin, kun sisarukseni ja minä olimme pieniä. Lähikirjastosta minä sain kirjastokorttini ja siellä me kävimme luokkani kanssa tutustumassa kirjaston toimintaan ensimmäisellä luokalla. Toisaalta olen juuri kuullut kirjaston kotipalvelusta, joka on tarkoitettu vanhuksille tai liikuntaesteisille, joiden on vaikea päästä kirjastoon itse. Kirjaston kotipalvelun idea on, että sinne voi soittaa tai lähettä kirjatilauksensa sähköpostilla, sitten kirjat tuodaan kotiin ja haetaan viiden viikon kuluttua pois. Lähetin juuri eilen ilmoituksen siitä, että haluan liittyä ja tilasin ensimmäiset kirjat. Lähikirjaston säilyttäminen on tärkeää, mutta myös kirjaston kotipalvelu voidaan lakkauttaa ellei sillä ole tarpeeksi asiakkaita. Kallistun pikkuhiljaa kotipalvelun puolelle, koska sitä on helpompi käyttää, kun palvelu tuo tilauksen kotiin asti, eikä tarvitse mennä mihinkään. Lähikirjaston säilyminen takaa, että kirjoja voi käydä lainaamassa ilmaiseksi läheltä. Ei tarvitse maksaa ensin bussilipun hintaa siitä, että pääsee kirjojen ääreen ja sitten vielä mahdolliset kirjojen varausmaksut. Joillekin kirjastot ovat myös lehtien luku - tai kokeisiin lukupaikkoja. En halua, että lähikirjasto ja kotipalvelu sulkevat toisiaan pois.

Suostuin ystäväni kanssa haastateltavaksi erääseen invalidiliiton lahjoittajakirjeeseen, joka jaetaan jokaiseen suomalaiseen kotiin. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, mutta viime lauantaina meistä käytiin ottamassa kuvia kirjettä varten. Keli oli kuvauksia ajatellen haastava, sateinen ja pilvinen. Ensin kuvia otettiin meidän kotipihassamme salamavaloa apuna käyttäen ja sitten Heurekan rannassa, kosken äärellä, ilman salamaa. Vaikea sanoa mikä otetuista kuvista päätyy lahjoittajakirjeeseen, mutta kuvaaja oli ammattitaitoinen. Yleensä valokuvia otettaessa onnelmani on, että silmäni menevät usein kiinni. Nyt kuvia otettiin kuitenkin niin paljon, että joukosta varmasti löytyy sellaisia, joissa silmäni ovat auki.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Tuulen kääntyessä

Sydämeni polttava liekki
punertava kajastus
kauneuden heijastus

Sanattomuuden tuska
laskeutuu huoneisiin
Hämärtyy
Pilviseen iltaan

Tuulen kääntyessä
Kipinä syttyy taas