Nurkan taakse ei voi nähdä

Koulun alku joululoman jälkeen on menny rauhallisesti. En minä ylensäkään mikään villi riehuja ole, mutta nyt on ollut jo pitkään levollinen olo koulupäivien päätteeksi, nämä ovat olleet hyviä päiviä. Toisaalta, mikä tässä on ollessa, kun viimejakson aineista tuli niin hyvät numerot. Filosofiasta, Psygologiasta ja musiikista sain kaikista 9. Maantliedosta tuli 8, vaikka en ollut kokeen jälkeen yhtään varma siitä miten selviydyn. Kuvaamataidosta tuli 7, mutta tiesin jo etukäteen, ettei se ole aine jossa tulen pärjäämään loistavasti, joten se ei ole mikään pettymys. Lukiossa on pakko käydä kolme taito-ja taideaineiden kurssia, joten valitsin jo etukäteen kaksi kurssia musiikkia.

Tänäaamuna kävelin koulun portaita ylös mennäkseni äidinkielentunnille. Selvisin portaista mainiosti, mutta kaaduin loisteliaasti heti portaiden yläpäässä. Näin talviaikaan ihmisten kengistä sulaa vettä. Kepeissäni on kumipäät. Kastuessaan niistä tulee niin liukkaat etteivät ne kertakaikkiaan pidä.

Kaatuessani kepit lennähtivät käsistäni kolahtaen ja polveni tärähti samassa rytäkässä lattiaan, onneksi ei sattunut pahemmin. Edelläni kävellyt ja tavaroitani kantanut avustajani lennähti heti vierelleni. Joku ystävällinen tyttö ojensi keppejäni samalla, kun avustajani auttoi minua ylös nousemisessa, johdatti minut penkille istumaan ja halusi kuivata keppieni päät, vaikka sanoin, että pärjään kyllä. Sellainen oli aamuni.

Myöhemmin päivällä odotellessani avustajaani ja erästä koulukaveriani ruokalan edessä havahduin erääseen asiaan. Katselin kahta kirjallisuuslinjan opiskelijaa, jotka olivat juuri saaneet abihupparinsa ja kokeilivat niitä peilin edessä.

Nykyinen kouluni tuntui turvalliselta heti sinä ensimmäisenä päivänä, kun minusta tuli Helsingin uuden yhteiskoulun opiskelija. Jokaisella koululla on omat salaisuutensa ja omat koodinsa, joiden mukaan toimitaan. Minusta tuntui, että pääsin koulumme ilmapiiriin ja toimintatapoihin nopeasti sisään. Tänään minä kuitenkin niitä abiturienttityttöjä katsellessani ymmärsin, että tämä lukioaika on sellainen matka, joka on kuljettava loppuun asti. Nurkan taakse ei voi nähdä ennen kuin sen ympäri on kävellyt.

Olen vasta aloittanut tämän matkani, mutta se on jo hyvässä vauhdissa se päättyy varmasti, varmemmin kuin koskaan ennnen, hyvin, koska nyt minusta tuntuu, että olen samalla tavalla turvassa kuin aloittaessani ensimmäisen luokan tai lopettaessani ala-asteen.

Hiihdon juhlaa

En ole koko talviurheilukaudella kirjoittanut montaakaa sanaa hiihdosta. Nyt kuitenkin aion sen tehdä. Eilen illalla jostain alitajunnastani iski tieto illan urheilugaalasta. Eilinen päivämäärä oli iskostunut tärykalvoilleni. Niin usein olin urheilulähetysten jälkeen jäänyt katsomaan listaa vuoden hienoimmista urheiluhetkistä.

Hienoja hetkiä sillä listalla olikin. Naisten jalkapallon EM-kilpailut, Taitoluistelun EM-kilpailut, Hannu Mannisen paluu, Virpi Kuitusen toinen Tour de skin voitto, Aino-Kaisa Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus... Minut yllätti positiivisesti sekin, että Leo-Pekka tähti oli nostettu yhdeksi vuoden hienoimman urheiluteon tekijöistä.

Olin aivan varma siitä, että joku talviurheilijoistamme voittaisi yleisön äänestämän vuoden urheiluhetki palkinnon. Koko gaalasta tulikin sitten hiihdon juhlaa. Matti Heikkinen, mieshiihtäjä, voitti läpimurtopalkinnon, Hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalen voitti valmentaja palkinnon, Suomen naisten hiihdon viestijoukkue voitti vuoden joukkue palkinnon ja Aino-Kaisa Saarinen pokkasi vuoden naisurheilija, vuoden urheilija ja vuoden urheiluhetki palkinnot, ansaitusti. Veljeni kärsi, hän nimittäin inhoaa hiihtoa vähintään meidän tyttöjen kiusaksi.

Minullekin hienoimpia urheiluhetkiä viimevuonna olivat Kuitusen Tour de ski, ja lopulta, Saarisen Maailmanmestaruudet. Näin jälkeenpäin. kun mietin Kuitusen viimevuotinen Tour de Ski:n voitto oli ensimmäinen hiihtokisa, jota katsoin vain kilpailuna. Jännitin toki hänen puolestaan sitä viimeistä nousua ja toivoin, että hän jaksaisi sen ylös asti, mutta, kun Kuitunen voittikin kisan se ei aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Saarisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa kirjoitin tänne otsikolla valittu. Olin vihdoinkin ymmärtänyt mistä oli kysymys suhteessani Kuituseen. Kirjoitin myös siitä miten Kuitunen ensimmäisenä kaikista riensi halaamaan kilpasisartaan, vaikka olikin jäänyt neljänneksi. Vasta hiljattain ymmärsin, että tuo Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus oli luultavasti se hetki, kun minä päästin irti Kuitusesta. Se oli silloin helppoa. Hänen voittonsa eivät enää ole minun voittojani. En kuitenkaan halua päästää häntä niin kauaksi, etten tosissani uskoisi ja toivoisi Kuitusen voittavan, etten tosissani kynnet kämmenpohjissa seuraisi taistelua Olympiamitaleista ja uskoisi siihen, että Kuitunen nousee. Etten hyvän sijoituksen tullen liikuttuisi siitä.


Saarisen voitettua kaikki palkintonsa ja itkiessä lavalla seisten minäkin melkein itkin. Ensimmäistä kertaa jostain muusta syystä kuin Kuitusen hävitessä, ensimmäistä kertaa siksi, että olin iloinen Saarisen puolesta. Itkin melkein, kyyneleet olisivat valuneet silmistäni, jos olisin istunut tv:n ääressä vielä hetken. mutta joillakin oli aikainen herätys...