Harrastuksiini kuuluu musiikin ja kirjallisuuden lisäksi uinti. Olen harrastanut sitä ainakin 12- vuotiaasta asti. Tuolloin 12-vuotiaana menin mukaan Uudenmaan cp-yhdistyksen uintiryhmään. Uimaan opin kuitenkin varmaan jo 4-vuotiaana.
Muistan hämärästi sen kuinka aloitin uimaryhmässä. Siitä huolimatta, että osasin uida uimaryhmämme vetäjä ei uskaltanut päästää minua yksin altaaseen. Vuosien mittaan olen edistynyt, vaikka usein tuntuukin, että jauhamme aina samoja asioita. Olen oppinut luottamaan veteen ja jollain tavalla hallitsemaan sitä.
Me uimme joka vuosi yhdellä kerralla tunnin verran pysähtymättä. Yksi uintikerta kestää tunnin. Olen joutunut olemaan kaksi kertaa peräkkäin pois. Toisella niistä oli tuo tunnin uinti. Tänään oli viimeinen uintikerta ennen kesälomaa, joten uin sen tunnin sitten nyt.
Ehdin uida 900 metriä. En muista kuinka pitkään viimeksi uin, koska siitäkin on aika kauan. 900 metriä on ihan hyvä matka, mutta minulla on joku ihmeellinen pakkomielle tasalukuihin. Esimerkiksi uimahallissa valitsen aina kaapin numero 100, jos vain mahdollista. Siksi harmittaa hiukan, etten päässyt 1000 metriin.
Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan erilaisiin luokkiin vammatyyppien ja toimintakyvyn mukaan. Sitä mukaan annetaan kisoissa myös aika tai pistehyvityksiä. Uimaryhmämme vetäjä lupasi selvittää mihin luokkaan minä kuuluisin. Uin pelkillä käsivedoilla. Tuo luokitus olisi ihan mukava tietää siltä varalta, että joskus vaikka uisin kilpaa, tai ihan muuten vain.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
torstai 22. huhtikuuta 2010
Sanoissa on voimaa
Aiemmin kirjoitin täällä koululehdestämme Sarastuksesta. Pohdin silloin mistä aiheesta kirjoittaisin ensimmäisen juttuni Sarastukseen. Kirjoitin tänne silloin pitkähkön jutun koulumme kirjallisuuslinjan tunnuksesta, viikottaisesta kirjallisuusseminaarista. Olen nyt kirjoittanut kyseisen jutun, mutta sen aiheeksi ei tullut kirjallisuusseminaari.
En kuitenkaan päässyt kovin kauas siitä, sillä lopulta päädyin kirjoittamaan luku- ja kirjoitustaidosta. Se on suomessa kaikkien oikeus, mutta sitä pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei sitä olekkaan, koska ympäri maailmaa on paljon maita, joissa ihmiset eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Laitan sen tekstin tänne joskus niin, että voitte halutessanne lukea sen.
Luin noin vuosi sitten kirjan nimeltä Tuulen varjo. Olin ehdottomasti hiukan liian nuori lukemaan kyseistä kirjaa. Ajoittain kirja oli ihan hyvä, mutta joitain asioita en tajunnut. Kokonaisuutena lukukokemus ei ollut mitenkään erityisen pysäyttävä, mutta yksi sellainen virke siinä kuitenkin oli, joka todella pysäytti. "Harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti". Kopioin tuon kirjasta niin, että varmasti meni oikein.
En tiedä olenko vielä, koskaan lukenut sellaista kirjaa. Mongomeryn Annat olen kuunnellut monta kertaa ja ne ovat tuttuja ja turvallisia. En kuitenkaan tiedä ovatko ne olleet todella pysäyttävä lukukokemus, voi olla, olin niin pieni silloin, kun tutustuin Annaan, etten muista. Tuon lauseen luettuani aloin kuitenkin etsiä sellaista kirjaa, koska uskon, että jokainen voi todella löytää sellaisen. Muutama viikko sitten eräs koulumme opiskelija esitteli kirjallisuusseminaarissa Haruki Murakamin kirjan Sputnik-rakastettuni. Tarkemmin sanottuna hän yritti puhua siitä, mutta lukukokemus oli ollut niin voimakas, että hän meni ihan sanattomaksi. Minulle tuli heti sellainen olo, että tuossa on kirja, joka on ollu todella merkittävä... Itse luen kyseistä teosta nyt, mutta en ole päässyt vielä kovin pitkälle, joten en ole päässyt kovin syvällee tekstiin.
En voinut olla kirjoittamatta siitä ensimmäisestä merkittävästä kirjasta siinäkään tekstissä, jonka lähetin Sarastukseen.
Olen kertonut teille, että ihanimpia kevään tuloon liittyviä ääniä on mielestäni räystäiltä putoilevan veden solina. Ihmisten puheäänetkin ovat minulle tärkeitä, siis se millainen puheääni ihmisellä on, mutta sitäkin tärkeämpiä asioita ovat erilaiset tuoksut ja ihmisten tapa koskettaa. Rakastan vanhoja kirjastoja, koska niissä on vanhojen kirjojen tuoksu.
Tänään minuun iski kauhea halu kirjoittaa jotain merkityksellistä. Ei sen tarvitsisi olla mitään koreiltua ja monimutkaista. Yksinkertainenkin lause, kuten nyt vaikka esimerkkinä antamamani lause siitä ensimmäisestä kirjasta, voi olla pysäyttävä. Sanoissa on paljon voimaa, kun ne osaa pukea oikein. Tiedän, että pystyn siihen, jonain päivänä.
En kuitenkaan päässyt kovin kauas siitä, sillä lopulta päädyin kirjoittamaan luku- ja kirjoitustaidosta. Se on suomessa kaikkien oikeus, mutta sitä pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei sitä olekkaan, koska ympäri maailmaa on paljon maita, joissa ihmiset eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Laitan sen tekstin tänne joskus niin, että voitte halutessanne lukea sen.
Luin noin vuosi sitten kirjan nimeltä Tuulen varjo. Olin ehdottomasti hiukan liian nuori lukemaan kyseistä kirjaa. Ajoittain kirja oli ihan hyvä, mutta joitain asioita en tajunnut. Kokonaisuutena lukukokemus ei ollut mitenkään erityisen pysäyttävä, mutta yksi sellainen virke siinä kuitenkin oli, joka todella pysäytti. "Harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti". Kopioin tuon kirjasta niin, että varmasti meni oikein.
En tiedä olenko vielä, koskaan lukenut sellaista kirjaa. Mongomeryn Annat olen kuunnellut monta kertaa ja ne ovat tuttuja ja turvallisia. En kuitenkaan tiedä ovatko ne olleet todella pysäyttävä lukukokemus, voi olla, olin niin pieni silloin, kun tutustuin Annaan, etten muista. Tuon lauseen luettuani aloin kuitenkin etsiä sellaista kirjaa, koska uskon, että jokainen voi todella löytää sellaisen. Muutama viikko sitten eräs koulumme opiskelija esitteli kirjallisuusseminaarissa Haruki Murakamin kirjan Sputnik-rakastettuni. Tarkemmin sanottuna hän yritti puhua siitä, mutta lukukokemus oli ollut niin voimakas, että hän meni ihan sanattomaksi. Minulle tuli heti sellainen olo, että tuossa on kirja, joka on ollu todella merkittävä... Itse luen kyseistä teosta nyt, mutta en ole päässyt vielä kovin pitkälle, joten en ole päässyt kovin syvällee tekstiin.
En voinut olla kirjoittamatta siitä ensimmäisestä merkittävästä kirjasta siinäkään tekstissä, jonka lähetin Sarastukseen.
Olen kertonut teille, että ihanimpia kevään tuloon liittyviä ääniä on mielestäni räystäiltä putoilevan veden solina. Ihmisten puheäänetkin ovat minulle tärkeitä, siis se millainen puheääni ihmisellä on, mutta sitäkin tärkeämpiä asioita ovat erilaiset tuoksut ja ihmisten tapa koskettaa. Rakastan vanhoja kirjastoja, koska niissä on vanhojen kirjojen tuoksu.
Tänään minuun iski kauhea halu kirjoittaa jotain merkityksellistä. Ei sen tarvitsisi olla mitään koreiltua ja monimutkaista. Yksinkertainenkin lause, kuten nyt vaikka esimerkkinä antamamani lause siitä ensimmäisestä kirjasta, voi olla pysäyttävä. Sanoissa on paljon voimaa, kun ne osaa pukea oikein. Tiedän, että pystyn siihen, jonain päivänä.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Jotain tuttua - uudessakin porukassa
Ensimmäinen uuden INTO:n kokous on nyt pidetty. Tuntui mukavalta tulla uudestaan valituksi osaksi tuota työryhmää. Ennen ensimmäistä kokousta meille lähetettiin muutamia liitetiedostoja. Ne käsittelivät INTO:n toimintatapoja ja tavoitteita. Ne luettuani olin innoissani, me pyrimme kohti suuria asioita pienin askelin. Itse tulin mukaan kesken kauden ja sain pikaperehdytyksen, mutta ihmettelen silti vähän miksi minulle ei esitetty kyseisiä toimintatapoja ja tavoitteita. Ne olisivat kertoneet selkeästi ja innostavasti mihin oikein olin eksynyt mukaan.
Tämä INTO:n ensimmäinen kokous oli ujutettu osaksi nuorisoyhteistyö Seitin järjestämän seminaarin ohjelmaa. Kyseinen seminaari kokosi yhteen kaikkien niiden vammaisjärjestöjen työryhmät, jotka ovat mukana muodostamassa seittiä ja suunnittelemassa seitin toimintaa. Jokaiselle työryhmälle oli varattu oma kokoustilansa, mutta meidät laitettiin siihen tilaan jossa kaikki yleinenkin ohjelma järjestettiin. Niin, kaikki tietävät millaisia kokouksemme ovat, ne venyvät hyvässä porukassa melkoisen pitkiksi. Kyllä me saamme asioita käsitellyksi, mutta samalla tulee naurettua yhdessä kaikenlaisia asioita. Päätimme kuitenkin tässä ensimmäisessä kokouksessa jatkaa vapaan kokousilmapiirin linjalla.
Muu ohjelma keskittyi seitin tapahtumien kehittämiseen. Meidät laitettiin pohtimaan miksi seitin toiminta on meille niin merkityksellistä ja miten sitä pitäisi vielä kehittää 15-vuoden jälkeen. Itse olen päässyt mukaan seitin toimintaan vasta INTO:on valintani jälkeen, enkä senkään jälkeen ole käynyt kovin monessa tapahtumassa, mutta tämän seminaarin ohjelma oli innostava ja houkutteli kunnolla mukaan seitin toimintaan.
Kyseiseen seminaariin piti ilmoittautua hyvissäajoin ennen tapahtumaa. Tajusin vasta ilmoittauduttuani, että seminaari osuisi viimeiselle viikonlopulle ennen koeviikon alkua. Jos olisin tajunnut sen, en olisi varmaan ilmoittautunut seminaariin vaan mennyt ainoastaan kokoukseen. Oli kuitenkin ihana nähdä kaikki vanhat INTO:laiset kuukausien jälkeen, ja tavata uudet tulokkaat ennen kokousta. Seminaari kokonaisuudessaan oli kuitenkin innostava ja kokeetkin ovat jo ohi.
Kaikissa Seitin ja Invalidiliiton tapahtumissa tähän asti on tullut valvottua melko pitkään. Se johtuu osin myös ohjelman rakenteesta. Illallista syödään vasta seitsemän aikaan ja senkin jälkeen on jotain ohjelmaa. Lisäksi oikeastaan vasta sen jälkeen on aikaa jutella vanhojen ja uusien tuttavien kanssa, koska koko päivä iltaan asti on niin täynnä ohjelmaa. Tästä ihanasta valvotusta viikonlopusta johtuen olen ollut monena iltana kuolettavan väsynyt, mutta toisaalta olen saanut nukutuksi ilman suurempia ongelmia.
INTO on jonkin aikaa julkaissut myös omaa lehtistään jaettavaksi Invalidiliiton nuorille jäsenille. Uudestakin työryhmästä löytyi sen verran innostusta, ettei Eliit-liitettä haudattu. Minut valittiin yhdessä erään uuden jäsenen kanssa pohtimaan Eliitin sisältöä. Ideana siis on, että jokainen INTO:n jäsen kirjoittaa yhden jutun Eliittiin. Meidän tehtäväksemme ilmeisesti jää pohtia millaisia juttuja Eliitissä voitaisiin julkaista ja mitä kukin kirjoittaisi.
Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kirjoitan nyt vielä kerran. Minulla on sekä vammaisia, että vammattomia kavereita, mutta olen kokenut, että INTO: kerää yhteen ihmisiä, joilla on samanlaisia arvoja, kuin minulla. He elävät vammastaan huolimatta täyttä elämää eivätkä uppoudu säälimään itseään ja kohtaloaan. Ainakin viimekautisen INTO:on jäsenten kanssa oli kokemukseni mukaan näin. Uskon, kuitenkin, että uudetkin jäsenet ajattelevat näin, koska tietynlaista vahvuutta ja asennetta se vaatii lähteä mukaan vaikuttamaan. INTO keskittyy lähinnä nuoriin, mutta nuoresta se on aloitettavakin, nuoret rakentavat sitä seuraavaa vaikuttavaa sukupolvea. Pitäisi varmaan sanoa, että me nuoret rakennamme.
Olen ollut viimevuotisen mukaantuoloni jälkeen huomattavasti nuorempi kuin muut, niin INTO:n sisällä kuin seitin tapahtumissakin. Käsittääkseni yksi uusista jäsenistämme ei ole minua kovin paljon vanhempi, vasta lukiosta valmistunut. Se todistaa, että nuoremmistakin löytyy vaikuttamishaluisia.
Tämä INTO:n ensimmäinen kokous oli ujutettu osaksi nuorisoyhteistyö Seitin järjestämän seminaarin ohjelmaa. Kyseinen seminaari kokosi yhteen kaikkien niiden vammaisjärjestöjen työryhmät, jotka ovat mukana muodostamassa seittiä ja suunnittelemassa seitin toimintaa. Jokaiselle työryhmälle oli varattu oma kokoustilansa, mutta meidät laitettiin siihen tilaan jossa kaikki yleinenkin ohjelma järjestettiin. Niin, kaikki tietävät millaisia kokouksemme ovat, ne venyvät hyvässä porukassa melkoisen pitkiksi. Kyllä me saamme asioita käsitellyksi, mutta samalla tulee naurettua yhdessä kaikenlaisia asioita. Päätimme kuitenkin tässä ensimmäisessä kokouksessa jatkaa vapaan kokousilmapiirin linjalla.
Muu ohjelma keskittyi seitin tapahtumien kehittämiseen. Meidät laitettiin pohtimaan miksi seitin toiminta on meille niin merkityksellistä ja miten sitä pitäisi vielä kehittää 15-vuoden jälkeen. Itse olen päässyt mukaan seitin toimintaan vasta INTO:on valintani jälkeen, enkä senkään jälkeen ole käynyt kovin monessa tapahtumassa, mutta tämän seminaarin ohjelma oli innostava ja houkutteli kunnolla mukaan seitin toimintaan.
Kyseiseen seminaariin piti ilmoittautua hyvissäajoin ennen tapahtumaa. Tajusin vasta ilmoittauduttuani, että seminaari osuisi viimeiselle viikonlopulle ennen koeviikon alkua. Jos olisin tajunnut sen, en olisi varmaan ilmoittautunut seminaariin vaan mennyt ainoastaan kokoukseen. Oli kuitenkin ihana nähdä kaikki vanhat INTO:laiset kuukausien jälkeen, ja tavata uudet tulokkaat ennen kokousta. Seminaari kokonaisuudessaan oli kuitenkin innostava ja kokeetkin ovat jo ohi.
Kaikissa Seitin ja Invalidiliiton tapahtumissa tähän asti on tullut valvottua melko pitkään. Se johtuu osin myös ohjelman rakenteesta. Illallista syödään vasta seitsemän aikaan ja senkin jälkeen on jotain ohjelmaa. Lisäksi oikeastaan vasta sen jälkeen on aikaa jutella vanhojen ja uusien tuttavien kanssa, koska koko päivä iltaan asti on niin täynnä ohjelmaa. Tästä ihanasta valvotusta viikonlopusta johtuen olen ollut monena iltana kuolettavan väsynyt, mutta toisaalta olen saanut nukutuksi ilman suurempia ongelmia.
INTO on jonkin aikaa julkaissut myös omaa lehtistään jaettavaksi Invalidiliiton nuorille jäsenille. Uudestakin työryhmästä löytyi sen verran innostusta, ettei Eliit-liitettä haudattu. Minut valittiin yhdessä erään uuden jäsenen kanssa pohtimaan Eliitin sisältöä. Ideana siis on, että jokainen INTO:n jäsen kirjoittaa yhden jutun Eliittiin. Meidän tehtäväksemme ilmeisesti jää pohtia millaisia juttuja Eliitissä voitaisiin julkaista ja mitä kukin kirjoittaisi.
Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kirjoitan nyt vielä kerran. Minulla on sekä vammaisia, että vammattomia kavereita, mutta olen kokenut, että INTO: kerää yhteen ihmisiä, joilla on samanlaisia arvoja, kuin minulla. He elävät vammastaan huolimatta täyttä elämää eivätkä uppoudu säälimään itseään ja kohtaloaan. Ainakin viimekautisen INTO:on jäsenten kanssa oli kokemukseni mukaan näin. Uskon, kuitenkin, että uudetkin jäsenet ajattelevat näin, koska tietynlaista vahvuutta ja asennetta se vaatii lähteä mukaan vaikuttamaan. INTO keskittyy lähinnä nuoriin, mutta nuoresta se on aloitettavakin, nuoret rakentavat sitä seuraavaa vaikuttavaa sukupolvea. Pitäisi varmaan sanoa, että me nuoret rakennamme.
Olen ollut viimevuotisen mukaantuoloni jälkeen huomattavasti nuorempi kuin muut, niin INTO:n sisällä kuin seitin tapahtumissakin. Käsittääkseni yksi uusista jäsenistämme ei ole minua kovin paljon vanhempi, vasta lukiosta valmistunut. Se todistaa, että nuoremmistakin löytyy vaikuttamishaluisia.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Kykenemätön kiistämään
Olen varmasti jo lukemattomia kertoja kertonut, että olen Helsingin uuden yhteiskoulun kirjallisuuslinjalla. Se kesä ennnen opiskelupaikan varmistumista, tai oikeastaan loman kaksi ensimmäistä viikkoa, olivat kidutusta. Olin laittanut lukion hakulomakkeeseen kaksi muutakin vaihtoehtoa. Toisena listallani oli saman koulun yleislinja. Kolmanneksi olin valinnut Koilishelsingin lukion, joka oikeastaan olisi ollut lähilukioni. Ennen opiskelupaikan varmistumista olin myös sisäistänyt muutamat kiistämättömät faktat liittyen uuteen opiskelupaikkaani. En oikeasti edes halunnut mihinkään muuhun kouluun, en edes yleislinjalle nykyiseen kouluuni. Lisäksi kirjallisuuslinjalle valitaan vuosittain korkeintaan 15-16 opiskelijaa. Helpotus oli siis valtava, kun sain kuulla, että pääsin sinne minne eniten halusin.
Myöhemmin sain kuulla, että kaikki halukkaat ovat oikeastaan tervetulleita käymään sempassa. Siitä huolimatta olen ehkä jopa iloisempi siitä, että minut valittiin kirjallisuuslinjalle. Kirjallisuuslinjan opiskelijat on ikäänkuin jo valmiiksi merkattu, niin on helpompi päästä "suoraan sisäpiiriin".
Koulullamme on myös lehti, Sarastus, jota toimittavat kaikki halukaat, mutta pääasiassa se pyörii kirjallisuulinjan opiskelijoiden voimin. Me sekä taitamme, että toimitamme sen. No taittajia on vain yksi, mutta idea tuli varmasti selväksi. Opettaja, joka on vastuussa sempasta totesi kerran, "mä en puutu Sarastukseen mitenkään, mä oon vaan fani." Siitä huolimatta uskon, että Sarastus pyörii, koska myös rehtori on kiinnostunut sen toiminnasta. Rehtori tarkistaa aina ennen uuden numeron ilmestymistä taittajan kanssa, että numeroon tulevat jutut ovat asiallisia ja ulkomuoto asianmukainen. Lupasin ryhtyä Sarastuksen toimittajaksi, mutta en tiedä mistä kirjoittaisin.
Tarkemmin ajateltuna voisin itse asiassa kirjoittaa sempan toiminnasta. Se on vapaamuotoista keskustelua "kirjoista ja elämästä", koska kirjat kertovat myös elämästä, kuten opettaja usein sanoo. Opettaja, joka semppaa vetää sattuu opettamaan äidinkieltä ja filosofiaa. Sen myös kuulee hänen puheistaan. Ilmaistessani asian näin saan sen kuulostamaan kuolettavan tylsältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänen vetämänsä keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, koska hän nostaa esiin asiaoita ja teemoja, joita itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Esimerkiksi eilen joku meistä oli lukenut Torey Haydenin kirjan. Hayden on toiminut erityisluokanopettajana ja psygologina puhumattomuudesta kärsivien lasten parissa ja kirjoittanut heidän selviytymistarinoitaan. Keskustelimme siis ensin kirjasta teoksena, mutta harhailimme lopulta historian julmuuksissa ja psygologian kehityksessä tieteenä.
Luulisi, ettei tuollainen vapaasti aiheesta toisenn pomppiva keskustelu opeta mitään. Se kuitenkin opetaa hyvin paljon. Lisäksi siinä piirissä istuva oppii asioita, joita muilla tunneilla ei opita. Muiden oppiaineiden tunnit eivät ainakaan tarjoa yhtä hyviä olosuhteita niiden asioiden oppimiselle.
Kirjallisen tuntemuksen laajenemiselta ja uusien lukuvinkkien saamiselta ei oikeastaan voi välttyä ellei istu korvat suljettuina. Semppa opettaa kuitenkin paljon muutakin tärkeämpää. Keskustelu -ja kuuntelutaidot sekä ajattelu kehittyvät vääjäämättä, kun kuuntelee pohdintoja, joissa aina on jotain syvällistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat täyttä hepreaa. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä hänen esittämiään kysymyksiä, koska ne haastavat ajattelemaan. Minä kuitenkin nautin niistä, koska ne tuovat keskusteluun syvyyttä ja auttavat ilmaisemaan asioita, joita muuten ei olisi ehkä osannut ilmaista oikein.
Muistan, kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan kuolleiden runoilijoiden seura. Eteenkin sen loppu oli mielestäni hyvin koskettava. Elokuva kertoo sisäoppilaitoksessa opiskelevista pojista ja eteenkin heidän äidinkielentunneistaan sekä kuolleiden runoilijoiden seurasta, jonka valikoitu poikajoukko herättää henkiin. Elokuvassa on jotain hyvin draagista. Elokuvan äidinkielenopettaja on äidinkielen opettajan ihannekuva. Opettaja, joka todella rakastaa opettamaansa ainetta ja tahtoo saada oppilaansakin rakastamaan sitä. Lisäksi Mr. Keatin tahtoo saada oppilaansa myös ajattelemaan itse, vaikka sitten kaikkia vanhan koulun sääntöjä uhmaten. Lopulta hän maksaa kovan hinnan siitä mitä on saanut pojille opetettua, mutta heidän sieluihinsa on jäänyt lähtemätön jälki ja he kiittävät siitä kauneimmalla mahdollisella tavalla.
Elokuvan nähtyäni aloin etsiä omistakin opettajistani, jotain sellaista. Semppaa vetävä opettaja tyrmäsi ajatuksen sellaisen opettajan olemassa olosta sanomalla, että mr. Keating on romantisoitu hahmo, eikä sellaisia ole olemassa. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että mr. Keating on aivan liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta siitä huolimatta, tahtomattaankin äidinkielen opettaja, josta olen koko ajan puhunut on vääjättämättä niin lähellä tosielämän mr. keatingia kunin vain voi. Hän pitää kirjoista, osoittaa meille, että jokaisessa kirjassa on pala elämästä ja panee meidät myös ajattelemaan niitä palasia. Noita ominaisuuksia en osannut vain silloin hänelle luetella, jos olisin osannut hän ie olisi voinut kiistää.
Myöhemmin sain kuulla, että kaikki halukkaat ovat oikeastaan tervetulleita käymään sempassa. Siitä huolimatta olen ehkä jopa iloisempi siitä, että minut valittiin kirjallisuuslinjalle. Kirjallisuuslinjan opiskelijat on ikäänkuin jo valmiiksi merkattu, niin on helpompi päästä "suoraan sisäpiiriin".
Koulullamme on myös lehti, Sarastus, jota toimittavat kaikki halukaat, mutta pääasiassa se pyörii kirjallisuulinjan opiskelijoiden voimin. Me sekä taitamme, että toimitamme sen. No taittajia on vain yksi, mutta idea tuli varmasti selväksi. Opettaja, joka on vastuussa sempasta totesi kerran, "mä en puutu Sarastukseen mitenkään, mä oon vaan fani." Siitä huolimatta uskon, että Sarastus pyörii, koska myös rehtori on kiinnostunut sen toiminnasta. Rehtori tarkistaa aina ennen uuden numeron ilmestymistä taittajan kanssa, että numeroon tulevat jutut ovat asiallisia ja ulkomuoto asianmukainen. Lupasin ryhtyä Sarastuksen toimittajaksi, mutta en tiedä mistä kirjoittaisin.
Tarkemmin ajateltuna voisin itse asiassa kirjoittaa sempan toiminnasta. Se on vapaamuotoista keskustelua "kirjoista ja elämästä", koska kirjat kertovat myös elämästä, kuten opettaja usein sanoo. Opettaja, joka semppaa vetää sattuu opettamaan äidinkieltä ja filosofiaa. Sen myös kuulee hänen puheistaan. Ilmaistessani asian näin saan sen kuulostamaan kuolettavan tylsältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänen vetämänsä keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, koska hän nostaa esiin asiaoita ja teemoja, joita itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Esimerkiksi eilen joku meistä oli lukenut Torey Haydenin kirjan. Hayden on toiminut erityisluokanopettajana ja psygologina puhumattomuudesta kärsivien lasten parissa ja kirjoittanut heidän selviytymistarinoitaan. Keskustelimme siis ensin kirjasta teoksena, mutta harhailimme lopulta historian julmuuksissa ja psygologian kehityksessä tieteenä.
Luulisi, ettei tuollainen vapaasti aiheesta toisenn pomppiva keskustelu opeta mitään. Se kuitenkin opetaa hyvin paljon. Lisäksi siinä piirissä istuva oppii asioita, joita muilla tunneilla ei opita. Muiden oppiaineiden tunnit eivät ainakaan tarjoa yhtä hyviä olosuhteita niiden asioiden oppimiselle.
Kirjallisen tuntemuksen laajenemiselta ja uusien lukuvinkkien saamiselta ei oikeastaan voi välttyä ellei istu korvat suljettuina. Semppa opettaa kuitenkin paljon muutakin tärkeämpää. Keskustelu -ja kuuntelutaidot sekä ajattelu kehittyvät vääjäämättä, kun kuuntelee pohdintoja, joissa aina on jotain syvällistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat täyttä hepreaa. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä hänen esittämiään kysymyksiä, koska ne haastavat ajattelemaan. Minä kuitenkin nautin niistä, koska ne tuovat keskusteluun syvyyttä ja auttavat ilmaisemaan asioita, joita muuten ei olisi ehkä osannut ilmaista oikein.
Muistan, kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan kuolleiden runoilijoiden seura. Eteenkin sen loppu oli mielestäni hyvin koskettava. Elokuva kertoo sisäoppilaitoksessa opiskelevista pojista ja eteenkin heidän äidinkielentunneistaan sekä kuolleiden runoilijoiden seurasta, jonka valikoitu poikajoukko herättää henkiin. Elokuvassa on jotain hyvin draagista. Elokuvan äidinkielenopettaja on äidinkielen opettajan ihannekuva. Opettaja, joka todella rakastaa opettamaansa ainetta ja tahtoo saada oppilaansakin rakastamaan sitä. Lisäksi Mr. Keatin tahtoo saada oppilaansa myös ajattelemaan itse, vaikka sitten kaikkia vanhan koulun sääntöjä uhmaten. Lopulta hän maksaa kovan hinnan siitä mitä on saanut pojille opetettua, mutta heidän sieluihinsa on jäänyt lähtemätön jälki ja he kiittävät siitä kauneimmalla mahdollisella tavalla.
Elokuvan nähtyäni aloin etsiä omistakin opettajistani, jotain sellaista. Semppaa vetävä opettaja tyrmäsi ajatuksen sellaisen opettajan olemassa olosta sanomalla, että mr. Keating on romantisoitu hahmo, eikä sellaisia ole olemassa. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että mr. Keating on aivan liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta siitä huolimatta, tahtomattaankin äidinkielen opettaja, josta olen koko ajan puhunut on vääjättämättä niin lähellä tosielämän mr. keatingia kunin vain voi. Hän pitää kirjoista, osoittaa meille, että jokaisessa kirjassa on pala elämästä ja panee meidät myös ajattelemaan niitä palasia. Noita ominaisuuksia en osannut vain silloin hänelle luetella, jos olisin osannut hän ie olisi voinut kiistää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
