Sataa.

Tänään kauppareissulla jouduimme kummallisen sateen kouriin. Se on ehkä miellyttävintä sadetta jonka olen kokenut. Ulos tullessamme taivaalta putoili vain muutamia viileitä pisaroita, mutta pilvet kielivät enemmästä. No, matkalla junalle kastuimmekin sitten enemmän. Emme kuitenkaan ehtineet tulla aivan läpimäriksi ennen junaan hyppäämistä.

Kummallisen sateesta teki se, että maa huokui kuitenkin selvästi lämpöä. Siihen sekoittui osittain tuttu kastuneen asfaltin tuoksu, miellyttävä. Se kuitenkin hukkui aika tehokkaasti märän maan - sitä sanoisin kyllä sitten jo hajuksi. Emme kastuneet kuitenkaan kovin pahasti, eikä sade ollut varsinaisesti kylmä.

Nyt tuleekin sitten jo taivaantäydeltä vettä ja kuuntelen (uskaltaisiko sanoa kesän) ensimmäistä ukkosta.

Hyvä päivä rakentuu pienistä asioista. Sateen äänestä vasten ikkunoita tai muutamista ystävällisistä sanoista.

Musiikkia suurella sydämellä

siitä on jälleen lähes viikko, kun Resonaari soi 10.5. Viimevuonnakin kirjoitin konsertista vasta viikkon kuluttua itse tapahtumasta. Tänävuonna konserttikokemus oli hiukan erilainen. En jännittänyt paljoakaan siitä huolimatta, että bändimme aloitti koko konsertin. Vasta hetkeä ennen kuin meidän piti mennä lavalle sydämeni alkoi hakata. Vaarallista sinänsä, että hallitsemattomasti tärisevät kädet vaikeuttavat soittamista ratkaisevasti. Käteni eivät kuitenkaan tärisseet ja sydämenikään ei hakannut enää lavalla. En edes mokannut kovin pahasti.

Yleensä takahuone on tuskastuttavan kuuma. Tälläkertaa konsertti tuntui kuitenkin menevän vaivattomasti ja nopeasti siitä huolimatta, että soittajia oli yli 60, koska kyseessä oli Resonaarin 15-vuotis juhlakonsertti. Oppilaita oli siis ennätyksellisenpaljon. Se, että konsertti meni suhteellisen vaivattomasti johtuu ehkä siitä, että ovet lavalle olivat koko ajan autki, joten esitykset kuuli hyvin. Toisekseen osa soittajista istui kokoajan katsomossa, me toisella puoliajalla, koska esiinnyimme ensimmäisellä, ja jotkut toiset päinvastoin.

Minun on aina ollut kovin vaikea selittää tuntemuksia joita tuo tapahtuma herättää. Koen voimakkaasti ihmisten kautta. Näen kuinka esiintyjät laulavat ja soittavat koko sydämestään, samoin tiedän, että opettajat parhaimmillaan antavat kaikkensa musiikin ja oppilaidensa eteeen ennen kuin kaikki konsertin lopuksi seisovat yhdessä lavalla. Tuo tieto ja musiikin rytmi, jonka voi kokea koko vartalossaan herättää selittämättömän vahvoja tunteita. Se, jos jokin on musiikkia suurella sydämellä ja me oppilaat olemme turvassa heidän keskellään. Aivan turvassa, ei meidän tarvitse kuin luottaa, sillä ihmisten, jotka opettavat musiikkia meille, erityisryhmille ja lisäksi vielä ehkä keikkailevat omien bändiensä kanssa täytyy todella rakastaa musiikkia.

Tänään kamppailin taas säveltämisen tuskan kanssa. Olen kokenut sitä joskus aiemminkin. Siinä on jotain samaa kuin siinä tilanteessa, kun melodia pyörii päässä, mutta ei aivan onnistu tavoittamaan sitä pianon koskettimilta. Se on äärimmäisen turhauttavaa. En oikein tidä kumpi minun pitäisi luoda ensin, hyvä teksti vai sopiva melodia, mutta jonain päivänä minä vielä sävellän jotain.

Tänään on ollut ihanan lämmin päivä. Onneksi päädyin kuitenkin käymään ulkona. Sai laittaa aurinkolasit silmille ja lähteä kelaamaan. Kaltevat tiet ovat hankalia, kun toisella kädellä, sillä jonka puolelle viettää, täytyy pitää tuolia linjassa, ettei löytäisi itseään autotieltä jalkakäytävän sijaan. Pyörätuolilla pääsen kuitenkin liikkumaan aivan eritavalla kuin kävellen, se on todella kuin lentäisi. Kelaaminen on myös mainio akressionpurkukeino, kun tulin pihaan en ollut enää lainkaan niin kiukkuinen kuin sieltä lähtiessäni. Keinuminenkin onnistuu vielä, jarruttaminen vain on kovin rasittavaa, kun minulla on kengät joissa on tarkoituksella reikiä päällä, ne ovat sellaiset valkoiset kevyet tarralliset kesäkengät. Niihin menee vain tolkuttomasti hiekkaa, kun jalaat iskee keinua jarrutettaessa soraan.

Halukkaat voivat käydä katsomassa Resonaari soi - konsertin taltiointia netistä. Juhlavuoden kunniaksi konsertista tehdään myös taltiointi. http://www.resonaari,fi

Vappumeininkiä

Eilen koulussamme oli pienimuotoinen vappujuhla. Se ei vaikuttanut koulunkäyntiin tuntien osalta mitenkään. Oppilaskunta oli järjestänyt jotain ohjelmaa välitunneiksi, keskusradiossa soitettiin välitunneilla musiikkia, jotkut olivat pukeutuneet ja lounaalla oli jälkiruoaksi simaa ja munkki. Munkit olivat oppilaskunnan hankinta.

pienenä minulla oli äärimmäisen herkkä kuulo. En kestänyt vinkuvia hissejä tai kovaäänisiä ihmisiä, itkin aina, kun naapurissa porattiin, koska ääni otti korviini. Nykyisin ääniherkkyyteni ei ole enää niin paha. olen opetellut käyttämään korvatulppia bändiharjoituksissa, osin ehkä siksi, että en kestä niin kovia ääniä, mutta osin myös siksi, että rakastan kuuloani niin paljon, etten halua menettää sitä.

Minulla on kuitenkin edelleen sellaisia päiviä, etten kertakaikkiaan kestä mitään ääniä. Eilen sattui olemaan sellainen päivä. Koko päivän soinut musiikki ja kiljuvat ihmiset vain pahensivat tilannetta. Koulupäivän ensimmäisellä tunnilla oli Englantia. Siellä ei mielestäni ollut mitään erityisen kamalaa, mutta on äärimmäisen hankala kuulla ja yrittää ymmärtää, kun kukaan ei tajua sulkea suutaan.

Ensimmäisellä välitunnilla alkoi sitten varsinainen vappuhulina. Musiikki soi kaikkialla käytävissä ja oppilaille oli järjestetty kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, mm. kiljumiskisa. Ovet vaimentava tuollaisia ääniä hiukan, joten vietin välitunnit jo valmiiksi istuen seuraavan tunnin luokassa, jotta en kuulisi kaikkea niin voimakkaasti.

Seuraava tunti se vasta kamala olikin. Oppilaat tulivat sisään ja eräs tyttö alkoi tömäytellä saamaansa ilmapalloa vasten puista pulpettia. Ilmapallon tömähdys vasten puuta on hiljainen ja lempeä ääni, hiukan kumiseva ehkä niinkuin olette varmasti kaikki kuulleet. Yleensä se ei häiritse minua, mutta, kun sellaista ääntä tehdään lakkaamatta hetken aikaa ja ihmiset ympärilläkin juttelevat se on kyllä liikaa. Yksi oppitunti kestää 90 minuuttia eikä opettaja saanut oppilaitaan koko aikana hiljentymään sekuntia pitemmäksi aikaa. Minulla oli niin kamala olo, että olin varma siitä, etten voi tulla tunnille enää, jos luokka ei hiljene.

Ruokailun jälkeen (senkin aikana soi musiikki), totesin avustajalleni: En, koskaan uskonut sanovani tätä, mutta en tiedä jaksanko mennä viimeiselle tunnille. Tämä oli minulta hyvin outo kommentti, koska kyseessä oli luovan kirjoittamisen tunti, jota vetää lempiopettajani ja, jolta en tavallisesti voisi ajatellakaan jääväni pois. Onneksi kuitenkin menin tunnille, koska ryhmä on pieni ja luokassa hyvin rauhallista, vaikka opettajan jutut huvittivat minua ehkä tavallistakin enemmän, enkä osaa pitää pokkaa.

Musiikki rasitti minua eilen valtavasti, vaikka yleensä rakastan sitä. Mainitsin eräälle seurassani syöneelle tytölle siitä ja hän totesi vain, että sehän on vappumeininkiä. No, sellaista asiaa kuin yliherkkä kuulo on varmasti vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut, mutta se hiukan kuin äänet moninkertaistuisivat ja kaikuisivat luonnottomasti, eikä silloin vain oikeasti kestä mitään. Saatan olla kärttyinen silloin, vaikka tavallisesti tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Sellaista vappumeininkiä miellä.