Uudenlaista vapautta liikkumiseen

Muistan kuinka innoissani olin, kun viimekesänä sain uuden pyörätuolin. Se oli ensimmäinen sellainen pyörätuoli, jota pystyin itse kelaamaan ja sillä pääsi lujaa. Kyseinen pyörätuoli helpottikin suuresti itsenäistä liikkumistani. Fysioterapeuttini on kuitenkin puhunut viimekesäsästä asti stricceristä, joka kuulemma olisi myös hyvä laite itsenäiseen liikuntaan. Eilen olin käymässä lasten - ja nuorten sairaalassa. Sitä ennen olin puhunut sairaalan fysioterapeutilleni ja kysynyt voisiko kyseisen laitteen saada ainakin koekäyttöön. Hän lupasi selvittää asiaa. Eilen kävin uudestaan sairaalassa ja sain striccerin lupausten mukaisesti kokeiltavakseni, turhaan sinänsä, koska olen jo hyvin suurella todennäköisyydellä päättänyt haluta sen omakseni.

Stricker on siis pyörätuolin eteen kiinnitettävä "etupyörä". Se kiinnitetään ruuvattavilla pidikkeillä pyörätuolin etuputkiin, jotka pitävät jalkalautaa paikoillaan, sitten suljetaan sivussa olevat lukkopalat ja sen jälkeen nykäistään kahvasta niin, että pyörätuolin etupyörät nousevat aavistuksen maasta, niin että tuoli liikkuu etupyörän ja kahden pyörätuolin pyörän varassa. Striccerin mittari näyttää sekä kellon, että lukemat km/h. Lisäksi on muita toimintoja joihin en ole vielä tarkemmin tutustunut. Itse polkeminen tapahtuu veivaamalla käsin.

Opin striccerin kiinnityssysteemin hyvin nopeasti. Olenkin näinä kahtena päivänä käynyt innokkaasti kokeilemassa uutta apuvälinettäni. Tänään tein varmasti ainakin 30 min. lenkin. Ensin ajoin kohti entistä ala-astettani, sitten valitsin sellaisen reitin, etten koko aikana ollut aivan varma missä olen tai miten pääsen kotiin. Jotenkin kuitenkin löysin takaisin, vaisto se kai oli, joka minua johdatti.

Ilta oli miellyttävän viileä, mutta minulla oli aivan lämmin. Tuuli löyhytteli miellyttävästi kasvoillani, kun ajoin, vauhtia oli jonkin verran. Kotimatkalla tapasin erään naapuriperheemme, jonka pikkuinen tyttö ihaili kovasti uutta pyörääni. Kukaan ei ole muutenkaan ehtinyt huomauttaa siitä mitään ilkeää, lähinnä ihaillen ja ihmetellen sitä on katseltu.

Strickerillä on mukava mennä, koska sitä on helppo ohjata ja se liikkuu liukkaasti. Lisäksi sen hyviä puolia on se, että itse striccer on niin painava, ettei se tai tuoli kaadu millään. Tuoli saattaa heilahtaa, kun ajaa kadulta suojatien yli ja sitten taas jalkakäytävälle, mutta kaatumisesta ei tosiaan ole suurtakaan vaaraa. On mahtavaa tuntea vauhti ja kuulla kuinka vesi loiskuu tai hiekka rahisee ja kivet sinkoilevat. Se on todella vapauttavaa. Pitää vain muistaa tarkistaa, että molemmat pyörätuolin etupyörät nousevat ilmaan, muuten strickerin etujalat raapivat maata, se kuulostaa kamalalta eikä voi olla kovin hyvästä pyörällekään.

Huomenna menemme fysioterapeuttini kanssa kokeilemaan strickeriä aamupäivällä, jee, jee!! Odotan jo innolla.

Laitan tähän kuvan, otettiin eilen, kun olin menossa kokeilemaan pyörää ensimmäisen kerran kotona, se ei ole mikään edustava kuva minusta, mutta auttaa teitä varmasti ymmärtämään mistä puhun.

Princess of my heart

Olin eilen yökylässä ystäväni luona. Vietimme iltaa samaan tapaan kuin niin monet muutkin suomalaiset luultavasti sitä viettivät, seuraamalla Ruotsin kruunuprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin häitä. Siinä sivussa laitoimme toki päivällistä ja leivoimme aavistuksen soveltaen mokkapaloja, mutta nukkumaan pääsimme vasta kahden aikaan aamuyöstä, kiitos hääpäivällisen venähtäneen aikataulun!

Olen tullut siihen tulokseen, että minussa on oltava jotain vikaa. Olen toki itsekkin fanittanut urheilijoita ja laulajiakin, en kuitenkaan ole ymmärtänyt sitä hysteriaa, joka fanitukseen saattaa liittyä vaan nähnyt julkkiksetkin tavallisina ihmisinä. Tilanteessa, jossa tulisin vastakkain prinsessan tai presidentin kanssa osaisin tietenkin käyttäytyä, mutta jostain syystä en osaa ihailla heitä heidän asemansa vuoksi, minussa on pakko olla jotain poikkeuksellisen outoa.

Tämä tuli taas mieleeni, kun katsoin innoissani kuninkaallista gaalakonserttia, joka järjestettiin hääparin kunniaksi perjantai-iltana. Pidän ihmisten tutkimisesta ja seuraamisesta, joten seurasin hääparia silmä tarkkana koko konserttilähetyksen ajan. Kruununprinsessa näytti niin vapaalta ja luonnolliselta, hän todella nautti. Sillä hetkellä en osannut ajatella, että hän on prinsessa, hän näytti vain tavalliselta onnelliselta naiselta, joka minun oli helppo elävästi kuvitella kaikenlaisiin tilanteisiin. Varsinkin viimeisestä kappaleesta prinsessa tuntui nauttivan erityisesti. Hän näytti aivan siltä kuin olisi halunnut nousta taputtamaan muun yleisön tavoin (kuninkaallisia kaikki), mutta ei aivan voinut, muisti kuitenkin asemansa, eikä voinut.

Varsinäinen hääjuhla oli hyvin kaunis ja kruununprinsessan puku - vaikka sitä lyhyiden hihojen ja suuren kaula-aukon vuoksi arvosteltiinkin - oli juuri sellainen jonka kuvittelisin kruununprinsessan tyyliseksi. Tarkoitan, että ehkä hänen pikkusiskonsa olisi enemmän sellainen "pitsiä ja röyhelöitä" tyyppinen. Hääpäivällisten kaunein kohta ja paras puhe oli ehdottomasti sulhasen puhe vaimolleen. Se ilmensi mielestäni sitä valtavaa rakkautta, joka heidän välillään vallitsee. Prinsessa ottaa tavallisen miehen puolisokseen, koska rakastaa tätä niin valtavasti, on rakastanut vuosia ennen hääpäivää, mutta silti heidän välillään oli ensin vain syvää ystävyyttä. Koskettavinta oli mielestäni kuulla miten prinnssi Daniel kertoi kuinka prinsessa oli muutama vuosi sitten lähtenyt kuukauden edustusmatkalle Kiinaan. Tämän ajan he joutuivat olemaan erossa toisistaan, mutta prinsessan palatessa illan edustusvierailultaan hän kirjoitti koko yön niin, että prinssi Daniel löysi aamulla prinsessan jo mentyä laatikon, jossa oli kolmekymmentä kirjettä prinssille osoitettua kirjettä, yksi jokaista erossa olon päivää kohti. Miehenkin on todella rakastettava vaimoaan, jos tämä on valmis luopumaan kaikesta "entisessä elämässään" ja asettumaan tulevan kuningataren tueksi kaikilla voimavaroillaan, vaikka hänen on koko elämänsä ajan kaveltävä muutama askel vaimonsa jäljessä

Muistan kuinka tanskan kruununperillispari meni naimisiin. Heistä tuli heti minun suosikkiparini kuninkaallisten joukosta, nyt mielipiteeni on kyllä muuttunut, äiti ilveilee, että siksi aikaa kunnes joku taas menee naimisiin, mutta kruununprinsessa Victoriassa on jotain erityistä. Kuunnellessani hänen eilistä puhettaan tänään koosteessa uudestaan tulin ajatelleeksi, että kruunuprinsessa Victoriasta tulee hyvä kuningatar, kansan kuningatar. Hänessä tuntuu olevan jotain sellaista aitoa inhimillisyyttä, hän tuntuu olevan lähellä kansaa. Kruununprinsessalla ei todellakaan ole ollut helppoa, hän on kärsinyt niin anoreksiasta, lukivaikeudesta kuin kasvosokeudestakin, mutta silti hän on oppinut elämään vaikeuksiensa kanssa ja voittanut kamppailuja. Eräs suomalainen seurapiiritoimittaja on kehunut Victoriaa kovasti valoisaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Uskonkin, että kruunuprinsessan luonne ja hänen meneen elämänsä kamppailut tekevät hänestä kuningataren, jota ruotsalaiset tulevat rakastamaan.

En osaa kunnioittaa kruunuprinsessa Victoriaa sen vuoksi, että hän on prinsessa, mutta jotenkin pidän hänestä. Uskon, että hänestä todella tulee loistava kuningatar, vaikka nyt jo toistan itseäni. Kaunein kohta Prinssi Danielin puheessa prinsessa Victorialle oli mielestäni, kun hän totesi "princess of my heart" Prinssi Daniel puhui puheessaan osittain siis myös englantia. Ruotsin monarkia on jatkuvasti uhattuna, uskon, että kuningatarena kruunuprinsessa Victorian valta perustuu sille, että ruotsalaiset rakastavat häntä. Hänestä tulee heidänkin sydämiensä prinsessa. Prinssi Danielin puhe sai prinsessa Victoriankin vuodattamaan kauniita, hiljaisia kyyneleitä.

Sydämen ääni

Alkaessani kirjoittaa tätä blogia ajatukseni ei ollut kirjoittaa täällä valittavaan sävyyn kaikesta siitä mikä maailmassa on huonosti. Tietenkin kirjoitin blogini otsikoksi "vammaisen nuoren elämästä" joten tarkoitus oli tarttua myös räikeisiin epäkohtiin, kuten busseihin joissa ei ole turvavoitä pyörätuolin käyttäjille tai juna-aseman hisseihin, jotka eivät toimi. Perimmäinen tarkoitukseni on kuitenkin ollut kirjoittaa elämästäni, joka on oikeastaan aika samanlaista kuin muidenkin nuorten. Toivoakseni olen onnistunut tekemään sen tähän asti mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla.

Olen aina käynyt tavallista koulua, se on onnistunut ihan hyvin, koska minulla on ollut avustaja, vaikka heidän kanssaan on ajoittain ollut ongelmia. Minulta on aina myös vaadittu asioita, eikä vain tyydytty ajatukseen, etten pystyisi, koska olen vammainen. Ajattelenkin, että elän tavallaan kahden maailman rajalla. Ympärilläni, koulussa, ystävissäni, perheessäni ja suvussani on vammattomia ihmisiä, joiden keskelle tunnen kuuluvani ja jotka ovat oppineet hyväksymään minut. Minulla on kuitenkin myös vammaisia ystäviä ja tuttavia. kuten nyt luonnollista on.

Itse kuitenkin koen kuuluvani enemmän tähän "tavalliseen maailmaan." Olen esimerkiksi aina ajatellut, että jos tulevaisuudessa seurustelen, perustan perheen ja saan lapsia mieheni tulisi olemaan vammaton. Tietysti, jos kolahtaa niin sitten kolahtaa, en minä sitä sano, mutta vammaton puoliso on ollut luonnostaan osa "haavekuvaani", luonnollisemmin kuin vammainen.

Viimeviikolla tulin kuitenkin havainneeksi yhden melko varman tosiasian. Uskon, että aika moni vammainen tyttö kuitenkin haaveilee vammattoman puolison löytämisestä, mutta kuinka moni poika haaveilee vammaisesta puolisosta, ei varmasti kovin moni. Tässä on ristiriita. Toisaalta minulle tulee kyllä heti mieleen useampia tuntemiani poikia, jotka varmasti voisivat olla vammaisenkin tytön kanssa, hekään eivät lulakseni suorastaan haaveile siitä.

En saa mieleeni yhtään tuntemaani poikaa, jolla olisi ollut ennakkoluuloja minua tai näin ollen muitakaan vammaisia kohtaan. Tämän vuoksi oletan, ettei vammainenkaan seurustelukumppani tai puoliso olisi heille mikään ongelma, heidän olisi varmasti helppo hyväksyä se. Aina on kuitenkin niitäkin joilla on ennakkoluuloja vammaisia ja vammaisuutta kohtaan. Sellaisille henkilöille olisi varmasti kauhea shokki tajuta olevansa rakastunut vammaiseen. Toisaalta siinä punnitaan ennakkoluuloisen henkilön valmiudet niellä pelkonsa ja ennakkoluulonsa paremmin kuin missään muualla.

Tavallaan sitä varmasti etsiikin tietynlaista täydellisyyttä. Vammainen haluaa seurustella vammattoman, tai ainakin lievemmin vammaisen henkilön kanssa. Toisaalta vammainen seurustelukumppani saattaa rikkoa vammattoman luomaa kuvaa täydellisyydestä, siksi myös ennakkoluuloilla ja niiden voittamisella on iso osansa, vaikka loppupeleissähän puhuukin sydän.

Oliko tässä jokin punainen lanka? Kertokaa, jos löydätte, mutta ajattelin, että tämän huomion voisi silti kirjoittaa.

Koulua - kesälläkin

En ole oikein vieläkään päässyt kesälomafiilikseen. Se johtuu varmasti siitä, että ilmoittauduin kesälukioon loman kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi. Olen siis Käynyt koko alkuloman ajan koulua melkein kirjaimellisesti aamusta iltaan, sillä päivät ovat pitkiä. En alunperinkään hyppinyt riemusta ajatellessani kesälukioa, mutta kolmen hylätyn englanninkurssin sarja ei ollut kovin imarteleva näky lopputodistuksessa, tai ovathan ne suorituksia, mutta eivät läpi menneitä. Se uhkaa muodostua esteeksi haaveelle, jota olen vaalinut 12-vuotiaasta asti, eihän sellaista riskiä voi sentään ottaa!

Tämä kesäinen opiskelu on ollut paljon rennompaa kuin koulussa ikinä. Opettaja soittaa usein musiikkia, kun teemme tehtäviä. Se ei kuitenkaan ole ollut häiritsevää. Rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Olen kahdella kurssilla samaan aikaan, se tarkoittaa, että meillä on joka päivä kuusi 45 min. oppituntia englantia. Tietysti se sisältää välitunnit. Ensimmäisinä päivinä olin niin väsynyt, että kotiin tultuani itkin vain. Nyt loppusuoralla ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että "hei, nyt mä tajusin."

Varsinaisen kouluvuoden päättyminen tuntui yllättäen jopa haikealta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut oloni haikeaksi koulun oven sulkiessani. Oli mukavaa nähdä vajaat kaksi viikkoa sitten ensimmäisen kerran miten ylioppilaat lakitetaan, kun joukossa oli opiskelutovereita, varsinkin semppaporukka on omalla tavallaan ollut niin tiivis, että on varmasti hiukan outoa mennä vuoden ensimmäiseen semppaan, kun tietyt tutut kasvot ovat hävinneet ja parhaassa tapauksessakin vain piipahtelevat joukossamme, uusille on kuitenkin aina tilaa, ja heitä tarvitaankin nyt kipeästi, koska aktiiviabimme ovat jättäneet meidät.

Kuulostan nyt yltiöpäisen runolliselta, mutta tältä minusta todella tuntui, kun ensimmäisen kerran astuin kouluuni sisään ja tuntuu edelleen, kun joskus pysähdyn kuulostelemaan itseäni. Siinä rakennuksessa on jotain satumaista. Sen seinät tuntuvat kuiskivan. Se talo huokuu aikaa ja turvallisuutta. Meidän koulumme on vanha ja sen seinät puhuvat, aivan niin kuin L.M. Montgomeryn kirjoista tuttu Anna aina halusi, että hänen kotinsa seinät puhuvat, hänen talonsa ei ole koti, jos sen seinät eivät puhu.
Koulumme seinät kuiskivat entisten oppilaiden, ylioppilaiden äänin, ja ne kuiskivat lämpöä ja ottavat avosylin vastaan. Sen talon käytävissä kaikuvat menneet ja nykyiset asekleet. Sen tulevat opiskelijat oppivat rakastamaan sitä samoin kuin entiset ovat sitä rakastaneet.

Tämä on nyt koristeellista ja ehkä liioiteltuakin, mutta jotain siinä talossa on eikä sitä voi olla aistimatta, se on vain hyvin vaikea pukea sanoiksi. Kävin tänään uteliaisuudesta tutkimassa kouluumme valittujen uusien oppilaiden listoja. Kirjallisuuslinjalle on valittu peräti 11 uutta opiskelijaa, jotka eivät ilmeisesti ole säikähtäneet semppaa, vaikka usiemmiten uteliaat ovat tulleet kurkistamaan luokkaamme niin, että olemme vasta lämmitelleet, puhuneet siis jostain aivan muusta kuin kirjoista. Joku ei ehkä ole lainkaan käynyt tutustumassa, en minäkään käynyt ja ehkä ihan hyvä niin, mutta nautin sempasta silti. Tulevien kirjallisuuslinjalaisten joukossa on jopa kolme poikaa, se on hyvä, koska pojat ovat olleet joukossamme ehdottomana vähemmistönä.

Onnittelen kaikkia mahdollisia lukijoitani, jotka ovat tulleet valituksi kouluumme, saatte kokea sen sanoinkuvaamattoman taian.