Iltaa, nimeni on Anton Tšehov

Olin torstaina entisen fysioterapeuttini kanssa Kivinokan kesäteatterissa. Olimme katsomassa näytelmää, jonka nimi päätyi otsikoksikin. Minun oli kaivettava koulukirja esiin muutamaa viikkoa ennen koulun alkua, jotta en tulisi kirjoittaneeksi tänne suoranaista asiavirhettä. Iltaa, nimeni on Anton Tšehov oli hyvin Tšehovilaistyyppinen näytelmä,  vaikka olikin Joel Elstelän eikä Tšehovin itsensä kirjoittama. Tilannenovellit eli Tšehovilaiset novellit keskittyvät enemmän henkilöiden ja heidän mielialojensa kuvaamiseen kuin siihen mikä novellin juoni on. Kirjailijan näytelmät ovat mielestäni tässä suhteessa aivan samanlaisia. Viime kouluvuoden alussa luin Tšehovin näytelmän nimeltä Lokki. Pidin siitä kovasti, vaikka tapahtumia ei ollut juuri lainkaan. Juoni oli, että kaikki hahmot rakastavat toisiaan, mutta kukaan ei saa vastarakkautta. Lopulta päähenkilö tappaa itsensä. En muista oliko syy varsinaisesti onneton rakkaus, mutta muistan kuinka tapa jolla lääkäri  ilmoittaa tapahtuneesta näytelmän muille henkilöille vain sivulauseessa huvitti minua suuresti. Kaikessa surkeudessaan, se oli suorastaan surkuhupaisaa.

Iltaa, nimeni on Anton Tšehov jäljittelee ja kunniottaa selvästi Tšehovin omien näytelmien tyyliä. Siinä kaksi Moskovalaisneitoa kuulevat huhun, että Tšehov on kuollut ja lähtevät kirjailijan kesäpaikkaan ottamaan asiasta selvää, mutta oikeastaan kaikki tapahtuu sinä aikana, jona muut kutsutut kesävieraat kattavat pöytään aamiaisen ja lounaan kautta päivälliseksi venähtänyttä ateriaa ulos puutarhaan, eikä tapahtumia sinänsä ole juuri lainkaan. Henkilöt ovat tärkeässä asemassa, kuten Tšehovin omissakin näytelmissä. Näytelmä ei oikeastaan ole hauska, vaikka siinä on jonkinverran nykykielisiä ja huvittavia kohtauksia. Näytelmän loppu ei ole onnellinen, vaikken sitä nyt suorastaan onnettomaksikaan sanoisi. Loppu jää oikeastaan ratkaisematta, mutta se on  Tšehovilaisille novelleille ja näytelmille hyvin tyypillistä, koska niitä sanotaan myös avoimiksi novelleiksi. Silti näytelmä oli jotenkin hyvin miellyttävä kuten Lokkikin surkuhupaisesta lopustaan huolimatta oli.

Emme voineet mennä sisään samaa kautta kuin muut katsojat, koska olisin joutunut jäämään tuolin kanssa aivan oviaukkoon. Se olisi puolestaan häirinnyt näyttelijöitä, jotka poistuivat näyttämöltä samaa kautta, kun katsojat oli päästetty sisään. Onneksi saimme avuksi pari miesnäyttelijää, jotka opastivat ja autttoivat meitä kiertämään takakautta katsomoon. Kyyti oli melkoisen poukkolevaa, se ei toki johtunut huolimattoman tuntuisesta pyörätuolin työntäjästä, tiet vain olivat sellaisia. Katsomon penkit olivat melkoisen huteran oloiset, joten päätin jäädä pyörätuoliin istumaan. Näyttämö ei ollut kovin iso, joten mietin olenko liian lähellä näytteliöitä, tai näenkö tarpeeksi hyvin myös lavasteparvekkeella olevat ihmiset. En tuntunut olevan liian lähellä näytteliöitä, tai sitten he vain huomioivat tilanteen ja käyttivät tilaa eri tavalla kuin yleensä. Näin myös parvekkeen hyvin, vaikka sainkin katsoa ylöspäin nähdäkseni.

Teatteri oli miellyttävä kokemus ja näytteliät taitavia, vaikka kyseessä olikin harrasteliateatteri. Ilmeillä ja eleillä oli suuri osa siinä miten tuotiin esiin erilaisia mielentiloja. Yleensä en tunnista ilmeitä kovin hyvin vammaani liittyvän näkövamman vuoksi, mutta ehkä nyt olin tarpeeksi lähellä, aivan kosketusetäisyyden päässä näytteliöistä. On myös ihailtavaa miten joku pystyy ensin selvästi huutamaan ja sitten kirkkaasti ja selvästi laulamaan heti perään ilman, että ääni tuntuu kovasti siitä kärsivän.Oli myös mukavaa nähdä miten valmiita näytteliät olivat auttamaan minua pyörätuolini kanssa. He myös puhuivat sekä minulle, että seuralaiselleni eivätkä hypänneet ylitseni olettaen, etten tajua mitään, koska istun pyörätuolissa. Sellaisia ihmisiä tuntuu tulevan vastaan yhä harvemmin. Lopussa, kun astiat ja ruoka oli vihdoin katettu pöytään ja näytelmä loppui myös joillekin katsojille jaettiin punajuurikeittoa, minä olin yksi heistä onnekkaista. Aika hauska juttu tuo yleisollekin jakaminen, en olisi arvannut. Kyseessä taisi olla myös näytteljöiden illallinen, koska he jäivät sitä yleisön lähtiessä syömään.

Maalaiselämää - ainakin aavistus siitä

Olimme viime viikolla tätimme luona Pohjanmaalla kylässä. Oikeastaan menimme sunnuntaina ja olimme siitä sitten pari yötä, joten tulimme takaisin vasta alkuviikosta.

Lähdimme sunnuntai-iltana tätimme kyydissä, joka oli tullut käymään HHelsingissä. Matka meni kohtalaisen mukavasti, vaikka se oli aika pitkä ja takapenkillä oli ahdasta ja kuumaa. Pysähdyimme kerran kahville - tuo on epäoikeudenmukainen ilmaus, hei eivät kaikki juo kahvia kuten en minäkään. Olen toki maistanut sitä joskus, mutta se oli pahaa. Kahvin ihana tuoksu on petollinen. Nautittuamme virvokkeita siirryimme ulos ihmettelemään huoltoaseman pihassa aitauksessa olleita Alpakoita ja kummallisia pörröisiä, mutta suloisia kanoja, joiden ääntely kuulosti enemmän kujerrukselta, kuin tavalliselta kotkotukselta. Sitten lähdimme kohti määränpäätä. Aivan loppumatkasta aurinko paistoi hyvin matalalla, mutta se sai maisemat näyttämään hyvin kauniilta. Olimme perillä kymmenen aikaan illalla. Nukuimme entisessä vilja-aitassa, puorissa.

Maanantaiaamuna heräsimme kaikki hyvin nukutun yön jälkeen. Perkasin kymmenen kiloa edellisenä iltana haettuja mansikoita joiden ostosta tätini oli sopinut jo matkallaan helsinkiin. muut auttelivat aina välillä. Silti aikaa meni arviolta 90 minuuttia.  Voi vain kuvitella millainen ikuisuus tuohon työhön menee, jos sen joutuu tekemään täysin yksin. Mansikoista keitettiin hilloa. Myöhemmin illalla kävimme katsomassa naapurin kissanpentuja. Ne olivat kovin suloisia. Toinen oli leikkisämpi ja toinen varsinainen sylikissa. Ne aloittivat kehräämisen heti, kun ne nostettiin syliin. Kävimme myös saunassa ja uimassa uima-altaassa, jonka vesi oli lähdevettä. Se tuntui kylmältä vaikka mittari väitti veden lämpötiläksi +22.

Aiemmin päivällä nukkumapaikkaamme eksyi kymmenkunta mehiläisiä, luultavasti tiedustelia ja joitakin muita. Mehiläiset saatiin kuitenkin tapettua erityisellä myrkyllä eikä enempää ilmestynyt, joten se taisi riittää varoitukseksi.

Tulimme takaisin junalla, tarkemmin ottaen pendoliinolla. En ollut ennen matkustanut pendoliinolla, joten kerta se on ensimmäinenkin. Pendoliinossa on portaat, joten siihen ei sinänsä ole helppo päästä pyörätuolin kanssa. Meille liput myynyt virkailia oli kuitenkin ystävällinen ja lupasi ilmoittaa, että olemme tulossa, jotta konduktööri osaisi tulla auttamaan meitä. Pääsin junaan konduktöörin avustamana samanlaisella hissillä jolla nostetaan pyörätuoli invataksiin. Matka junalla kesti vain kaksi ja puoli tuntia. Minulle tuli kuitenkin aavistuksen huono olo. Se johtuu luultavasti siitä, että vauhti oli melkoisen kova, lisäksi luin lähes koko matkan, joten katseeni oli alaspäin eikä suoraan eteenpäin. Se oli mukava reissu, vaikka paarmat ja hyttyset olivat kovin kiusallisia. Niitä ei täällä Helsingissä olekaan nimeksikään.

Bussi 58

Olin edellispäivänä jälkitarkastuksessa Lastenklinikalla kipukohtaukseni vuoksi. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista, kun olisi voinut luulla, eksyimme nimittäin väärään odotusaulaan ja saimmekin sitten odottaa hieman pidemmän tovin ennen kuin tajusimme ihmetellä, että "nyt ei kyllä taideta olla ihan oikeassa paikassa." Kävimme kuitenkin lääkärillä ja pääsimme kotiin.

Käytämme uisein julkisia, mutta tästä bussimatkasta täytyy ehdottomasti mainita erikseen. Bussiin meneminen ei sinänsä ole ongelma, mutta yleensä pyörätuolin kiinnitysjärjestelmät ovat puutteellisia. Yleensä vyötä ei ole ollenkaan, jos on, puuttuu usein joko itse vyö tai sitten vastakappale, johon vyö kuuluu painaa. Saattaa myös olla niin, että vyö löytyy, mutta vastakappaleet on sijoiteltu niin ääliömäisesti, että sen käyttäminen on kerrasaan mahdotonta.

Käytimme bussia 58, se teki loistavan ja tervetulleen poikkeuksen pyörätuolinkäyttäjän painajaiseen bussiliikenteessä. Bussikuski ajoi lähelle kivetystä niin, että bussiin oli helppo mennä. Seinässä luki selkeät ohjeet siitä miten pyörätuoli on asetettava - kasvot oveen päin ja turvavyö oli niin, että sitä voi oikeasti käyttää. Jopa osa bussin soittokelloista oli asetettu niin matalalle, että niitä yletti mainiosti painamaan pyörätuolistakin. Kyseiset kellot olivat keltaisia erotuksena mustista ja korkeammalle sijoitetuista, niissä oli jopa pyörätuolin kuva.

Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan käytössä taksikortin lisäksi myös matkakortti, jonka sain sosiaaliviraston kautta. Anoin siihen lisää aikaa ja sain sitä vuoteen 2013 asti. Kävin samalla jälkitarkastusreissulla myös lataamassa korttiini lisää aikaa. Jonkin aikaa sai jonottaa, koska HSL:n toimipisteessä oli ruuhkaa, mutta oman vuoron koitettua asiointi kävi helposti. Sain uuden vihreän (ja ruman) matkakortin, koska en tätä ennen ollut käynyt vaihtamassa sitä, lisäksi vuoden verran lisää aikaa.

Tuskaa

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, kesälläkään. Muutama päivä sitten heräsin kuumassa makuuhuoneessani ja taisin selailla jotain kirjaa. Tähän sopisi vielä niin hyvin joku epämääräinen räpisteliä verhoissa tai katonrajassa, joita aina kauhuissani kuuntelen, mutta en ole varma oliko sellaista, luultavasti ei.

Nousin sängystä tavalliseen tapaan ja kävelin olohuoneeseen, istuin lattialle. Vasempaan kylkeeni sattui tajuttomasti. Kipu oli iskenyt yllättäen ehkä hetkeä ennen kuin nousin sängystä, mutta kipuun ei kuitenkaan liittynyt minkäänlaista kumartumista. Ensimmäisenä mieleeni tuli noidannuoli tai muu vastaava, vaikka ne eivät taida olla ihan tyypillisimpiä minun ikäisteni vaivoja.

Lopulta makasin tuskissani olohuoneen lattialla tyynyihin tuettuna ja kiemurrellen, kun siitä ei ollut mitään apua. Äitikään ei osannut arvata mikä kipuni syy voisi olla, mutta jokatapauksessa minuun sattui niin, että voin pahoin.Olin toki juonut edellisenä päivänä aivan luvattoman vähän, enkä enää ikinä aio tehdä sitä virhettä. Kaikki mitä tuskissani join tuli ulos, eikä syömistä voinut ajatellakkaan. Lopulta soitimme hätäkeskukseen, kun mistään ei löytynyt selvää tietoa siitä mikä on se sairaala, johon minun kuuluu mennä. Päädyimme ottamaan taksin ja ajamaan Lastenklinikalle. Olin niin kipeä, että pohdimme myös ambulanssin tarpeellisuutta. Tapaustani ei kuitenkaan ilmeisesti pidetty kiireellisenä, koska meille tarjottiin hidasta ambulanssia, jotta olisin saanut maata matkan ajan, mutta olisin joutunut odottamaan 90 minuuttia. Halusin kuitenkin päästä mahdollisimman pian sairaalaan, joten otimme taksin, vaikka pelkäsin sitä, koska pahoinvointi yllätti aina, kun jouduin istumaan.

Kipu oli aaltomaista, joten se helpotti aina välillä lakkaamatta kuitenkaan kokonaan, sitten se taas tuli valtavana. Sairaalaan päästyämme ja hoitajan haastatellessa minua kiemurtelin sängyllä, kun mitenkään ei ollut hyvä. Sain neljä särkylääkettä ja kipu lakkasi pian. Kotona meillä ei ollut mitään sellaista särkylääkettä, jota olisin voinut ottaa, joten siihen asti olin joutunut kärsimään.

Minulta otettiin erilaisia kokeita kivun syyn selvittämiseksi ja jonkinlainen selvyys saatiinkin onneksi. Nyt sille kivulle voi jo nauraa, kun enää ei satu. En enää koskaan jätä kuiitenkaan juomatta, enkä ole ikinä ollut niin kipeä,  se oli kamalaa!

...Askeleita...

Kenkien ostaminen on asia josta en kertakaikkiaan pidä. Se on hankalaa, ei siksi, että minulla olisi hirvittävän vaativa maku kenkien suhteen, ainakaan omasta mielestäni. Kenkiä ostaessa täytyy vain ottaa huomioon niin monta tärkeää asiaa.

Minulla on pieni jalka, kengännumeroni on 36-37. Koko riippuu useimmiten kengän mallista. Minulla pitäisi olla kengässä tukipohjallinen. Oikeastaan minulla on ollut dafoiksi kutsutut tuet, joiden tehtävä on ohjata sisäänpäin kääntyneiden jalkaterieni asentoa niin kauan kuin muistan. Jalkojeni kasvaessa myös kengännumeroni on kasvanut. Käytännössä se on mennyt niin, että dafojen kanssa kengännumeroni on ollut vähintään numeroa isompi, jopa 40, kuin ilman dafoja. Sen takia sain myöhemmin tukipohjalliset, jotta sopivien kenkien löytäminen olisi helpompaa.

Nykyisin olemme kuitenkin ostaneet myös sellaisia kenkiä, joihin ei ole mahtunut edes pohjallisia, jos ne muuten ovat olleet sopivat. Jalkoihin sopivia kenkiä on ollut nimittäin aina vaikea löytää. Jalat eivät saisi hölskyä kengissä, niin että kantapäät irtoaisivat kengänpohjasta, varsien pitäisi olla sen verran pitkät, että ne puristaisivat ja tukisivat nilkkaa, enkä minäkään nyt mitä tahansa kenkiä mielelläni osta. Lisäksi ostan mielummin kengät joissa on tarrat kuin sellaiset joissa on nauhat. En nimittäin ole koskaan kunnolla oppinut sitomaan kengännauhoja. Osaan kyllä tehdä solmun ja rusetin, mutta nauhojen kiristäminen tarpeeksi on vaikeaa.

Tänään kävimme kaupassa, tarkoituksenamme oli ostaa rannekelloihimme uudet patterit sekä yhteen kelloon uusi ranneke. Myyjä sanoi sen kestävän hetken, joten eksyimme kenkien ja vaatteiden sekaan. Viimesyksynä ostamieni tarralenkkareideni pohjissa on jo mahtavat reiät, koska portaita kävellessäni tulen tarkoituksetta potkineeksi niin, että kengänpohjiin tulee helposti reikiä. Ne kengät eivät kyllä olleet mitenkään kalliit tai hienot, mutta tarkoitus ei silti ollut nyt ostaa uusia kenkiä, vaikka kesäkenkänikään eivät enää ole aivan ehjät.

Myynnissä oli kuitenkin mukavan näköisiä kenkiä, joita halusin huvikseni kokeilla. Mukana ei ollut myöskään sukkia tai pohjallisia. Kokeilin useampia kenkiä, joista ensimmäiset olivat ihanan punaiset ja tuntuivat pehmeiltä ja mukavilta jaloissa. Toiset kokeilemani olivat myös hyvän näköiset eivätkä hölskyneet jalassa, mutta ne olivat kapeahkot ja hankalat saada itse jalkaan. Mukaan tarttuivat kuitenkin sirot ruskeat kumitossut. Ne tukevat hyvin ja askeleet niissät tuntuvat varmoilta. Varpaatkaan eivät menneet rullalle.

Näissä kengissä on tarrojen sijaan nauhat, joten ne tarjoavat haastetta. Muuten kengät ovat oikein hyvät!

Ystäväni tuuli

Ei ole päilyvää vettä

loisketta aaltojen

vain naurava tuuli

päivä kesäinen

ruoho tarpeeksi pitkää

sormet upottavaa

jalkojen alla märkää

ihanaa pehmeää

yllän puun lehtiin,

varovasti vain

silmäni suljen,

ja unohdan

kuulen lintujen laulavan

ystäväni tuuli

laulava tuuli