skip to main |
skip to sidebar
Olin perjantain 19.11. veljeni kanssa elokuvissa. Olimme katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 1. En ole ennen ollut katsomassa Harry Potter-sarjasta tehtyä elokuvaa, mutta nyt minä halusin mennä, koska se oli ensimmäinen niistä kahdesta elokuvasta, joka sarjan viimeisestä kirjasta on tehty. Elokuva oli hyvä. Tietenkin siitäkin oli jätetty asioita pois tai tehty toisin kuin kirjassa, mutta ei niin paljon, kun yleensä, koska koko seikkailua ei tarvinnut puristaa kahteen tuntiin. Matkalla kotiin minulla oli outo olo. Minun tulisi ikävä Harry Potteria.
Olimme yksityisessä elokuvateatterissa, joten emme saaneet, emmekä tosin kysyneetkään sitä, etua, jolla pyörätuolissa istuvan avustaja pääsee elokuviin ilmaiseksi finkinon teattereissa. Minulla oli ensimmäistä kertaa käyttöä opiskelijakortilleni. Lisäksi Meitä opastettiin ystävällisesti siinä, mihin pyörätuolin voisi jättää, palvelu oli muutenkin ystävällistä. Istuin koroketyynyn päällä, joita teatterisalissa oli. Istuin korkeammalla, mutta epämukavasti.
En ole koskaan ajatellut olevani niitä fanaattisimpia Harry Potter faneja, enkä olekaan. Muistan kuitenkin ne uutisjutut, joissa kuvattiin mustiin velhonkaapuihin ja suippohattuihin pukeutuneita faneja, jotka viettivät viimeisen yön ennen kirjan ilmestymistä kirjakaupan oven takana ja juoksivat kaupan läpi yksi ainoa kirja kädessään ja ymmärsin heitä. Muistan kuinka uutisten kiinnostavin juttu oli aikoinaan se, jossa kerrottiin Potterelokuvien päänäyttelijöiden vierailusta suomeen ja näytettiin kaikkia niitä ihmisiä turva-aitojen takana. Muistan kuinka innokkaasti odotimme niitä valtavia c-kasetti laatikoita, joita tilasin Celia näkovammaisten kirjastosta. Sitten kuuntelimme niitä yhdessä, kaikki kolme, minä ja sisarukseni. Saadessani ensimmäisen potter-kirjan, Harry Potter ja Viisastenkivi lainaan, kuuntelin sen moneen kertaan. Loppuun päästyäni laitoin soittimeen kasetin numero yksi. Taisin silloin osata aika pitkiä katkelmia kirjasta ulkoa ja silti jaksoin kuunnella kirjan alusta loppuun yhä uudestaan ja uudestaan.
Harry Potter on todellinen ilmiö, jonka kanssa me, minun ikäiseni ja hieman vanhemmat olemme kasvaneet. Osa Potterin taikaa on siinä, että hänen maailmansa on rakennettu tavallisen maailman sisään, ei ole varsinaisesti pyritty rakentamaan kokonaan uutta maailmaa.
Onneksi Potter-elokuvan pääosan esittäjiä ei koskaan vaihdettu, jos niin olisi tehty elokuvat eivät olisi niin hyviä. Näyttelijät eivät ehkä ole super taitavia, mutta He ovat eläneet Potterin elokuvamaailmassa niin kauan toistensa kanssa, että heidän keskinäiset kemiansa pelaavat yhteen. Daniel Radcliffe on Harry Potter, Emma Watson on Hermione Granger ja Rupert Grint on Ron Weasly. Ei, en minä uskon niin, tai oikeastaan en ole aivan varma nyt, kun sadun ja todellisuuden välinen verho on vasta sulkeutunut, mutta tarkoitan vain, että ketkään muut eivät voisi näytellä Harrya, Ronia tai Hermionea, en osaisi kuvitella. Aavistan, että nämä kolme näyttelijää tulevat kärsimään, elleivät jo kärsi rooleistaan taikamaailmassa, koska niin monet tuntevat heidät velhoina ja noitana. Aina on niitä, jotka ovat todella kadottaneet sen oven joka erottaa "velhomaailman jästimaailmasta", eli meistä, jotka emme taio, kuten kirjoissa sanottaisiin.
Tuntuu oudolta tietää, että sen jälkeen, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 kesällä ilmestyy, ei ole enää mitään siihen taikamaailmaan liittyvää odotettavissa. J.K. Rowlinista kertovassa Wikipedia artikkelissa tosin lukee, että kirjailija on ajatellut kirjoittaa vielä yhden Tylypahkasta (velhokoulusta) kertovan kirjan jonka päähenkilö ei tosin olisi Harry Potter. Tällä tiedolla ei tosin ollut lähdettä, mutta toivon kovasti, että se pitäisi paikkansa. Vielä on silti yksi elokuva, mutta sitten meidän on sanottava haikeat jäähyväiset...
Täytyy sanoa, että aikanaan oli hyvin järkevää antaa blogini otsikoksi "Vammaisen nuoren elämästä." Sen otsikon alle, kun mahtuu kaikki mahdollinen, elokuvaelämykset, luetut kirjat, kylä käynnit, konserttiraportit, mielipiteet, toiveet, ja kaikki muu mahdollinen, minun elämäni.
Fysioterapia, jota nyt saan poikkeaa paljon siitä mitä se oli ollessani pienempi. Fysioterapeuttini onkin varsin innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kaikesta uudesta, josta uskoo olevan hyötyä meille. Venyttelyn sijaan saan nykyään osteopaattista hoitoa ja teippiä, kyllä TEIPPIÄ.
Tämä teippaus on aivan uusi asia. Sillä ilmeisesti hoidetaan hyvin samanlaisia ongelmia, kuin osteopatiallakin. Osteopatialla hoidetaan pehmytkudoksia. En oikeastaan tiedä siitä paljonkaan enkä halua kuulostaa siltä, että tietäisin, mutta se toimii.
Meni tunti, kun jalkani teipattiin ensimmäisen kerran. Silloin uhreina olivat polvet ja nilkat, muutamaa päivää myöhemmin jalan takaosa (mikäköhän se nyt oikealta nimeltään oli?) Tietenkin tuntui aluksi oudolta, että jalat on teipattu, mutta nyt, kun olen tottunut siihen en tunne enää oikeastaan mitään. En itse oikeastaan huomaa mitään teippien vaikutuksista, mutta niiden ilmeisesti pitäisi lisätä liikelaajuutta. Uskoakseni ne myös toimivat, koska fysioterapeuttini sanoi kävelyni näyttävän yhtä hyvältä, kuin silloin, kun olen seissyt säännöllisesti seisomatelineessä.
Aloittaessani lukion minun oli päätettävä mistä koulukirjani hankkisin. Päädyin Suomalaisen kirjakaupan sijaan Akateemiseen kirjakauppaan ostaessani ensimmäisiä lukiokirjoja. 20% alennukset houkuttelivat jäämään asiakkaaksi, mutta Akateemisella kirjakaupalla on muitakin vielä tärkeämpiä valttikortteja puolellaan.
Keskustan Akateeminen on iso ja sen vuoksi valikoimatkin ovat kattavat, jos sieltä ei kirjaa löydy on sen löytäminen todella hankalaa. Akateemisessa kirjakaupassa leijuu se tietty lempeä asiantuntijuus, se on aito kirjakauppa, jonka myyjillä on kokemusta sekä kirjoista, että asiakaspalvelusta. Kokemuksen lisäksi työntekijöillä tuntuu olevan myös halu palvella asiakkaitaan hyvin, se tekee asioimisesta miellyttävää
Olen myös kokenut Akateemisen kirjakaupan palvelun luotettavammaksi kuin Suomalaisen kirjakaupan. Mahtaakohan tämä johtua siitä, että Suomalainen kirjakauppa on ketjuliike, jonka toimipisteitä löytyy joka paikasta, vastaavasti Akateemisen toimipisteitä ei ole niin useita, mutta ne ovat ehkä tietoisesti pyrkineet pitämään palvelunsa tasokkaana ja olemaan edelläkävijä muihin kauppoihin verrattuna. Kysyessäni tietoja uudesta keksinnöstä – elektronisten kirjojen lukulaitteesta – Suomalaisen kirjakaupan myyjillä ei ollut tietoa juuri lainkaan. He toivat nähtäväkseni yhden mallin, jota ei saanut avata eikä kokeilla. Vastaavasti Akateemisen kirjakaupan myyjä näytti minulle kyseisestä laitteesta useaa erilaista mallia ja esitteli myös miten laitetta käytetään. Se oli hyvää myyntityötä, koska ihmiset yleensä ostavat tavaroita – sekään laite ei ole halpa – nähtyään miten ne toimivat ja löytävät itselleen sopivimman yleensä vertailemalla.
Voisin luottavaisin mielin mennä ostoksille Akateemiseen kirjakauppaan ilman avustajaakin ja tietää, ettei minun tarvitsisi kuin mennä kassalle kirjalistani kanssa ja myyjä etsisi kirjat minulle. Suomalaisen kirjakaupan ollessa kyseessä en olisi tästä niin varma, koska siellä palvelun taso tuntuu riippuvan myyjästä. Akateemisessa puolestaan asiakkaiden tarpeisiin vastaava myyntityö, kuten esimerkiksi asiakkaan tarvitsemien kirjojen kerääminen kassalle ja niiden myyminen ovat itseisarvo jota arvostan. Matkustan mielelläni pidemmälle, kuin lähikirjakauppaani saadakseni niin hyvää Palvelua kuin Akateemisessa kirjakaupassa saan.
Tampereella asuva vammainen yhteiskuntavaikuttaja Amu Urhonen sanoi eräässä lehtijutussa esteettömyydestä suunnilleen seuraavaa: Esteettömyys on muutakin kuin rakentamista. Kyseisessä lehtijutussa hän kiitti kaupanmyyjiä, koska olennainen osa
esteettömyyttä on myös hyvä palvelu. Palveluun liittyvä esteettömyys näkyy myös Akateemisessa kirjakaupassa ja se on mielestäni heidän suurin ansionsa.
