torstai 15. joulukuuta 2011

Kun vähempi ei riitä..

Nyt meillä on koulussa menossa koeviikko. Minulla on vain yksi koe, koska lukujärjestykseni koostui sellaisista aineista kuin musiikki, kuvataide, maantieto ja äidinkieli. Taideaineista ei ole koetta ja äidinkielen esseepreliminääri meillä oli jo. Olen aina rakastanut äidinkieltä. Kirjoittamalla olen osannut luoda ihmisten eteen juuri ne kuvat. jotka olen halunnut saada heidät näkemään. Siihen kädessäni oleva kynä ei pysty silloin, kun pitäsi piirtää.

Olin aivan innoissani äidinkielen esseekurssista. Se oli ensimmäinen äidinkielenkurssini tänä lukuvuonna, koska kirjallisuusseminaarin kirjakeskusteluja ei lasketa. Koko kurssia leimasi kuitenkin se sama, joka minua nytkin vaivaa. Tiedän mitä ajattelen asioista, mutta nyt, aivan yht'äkkiä en osaakaan kirjoittaa siitä. Olen painanut mieleeni kaikki opettajan antamat ohjeet. Niistä tärkeimpänä ja selkeimpänä mielessä on kuitenkin toteamus"vähästä kaikki", ei siis kaikesta vähän. Oli kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa siten. Sen vuoksi sainkin aikaan vain keskinkertaisia esseitä. 

 Tiesin, etten kertaakaan kirjoittaessani yltänyt parhaaseeni. Tiesin, että kirjoittaessani aineistoesseetä unohdin "lyödä palloa seinään", kuten opettaja neuvoi tekemään. Aineisto on keskustelukumppani, kuten opettaja sanoi, mutta en osannut käydä sitä keskustelua. Kopioin vain pitkiä pätkiä aineistostani osaamatta syventää ajatuksia. Tiesin kyllä, ettei oma ääneni kuulunut esseessäni juuri lainkaan. En ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni, miten olisin voinut olla, kun koko ajan jotain jäi kirjoittamatta. En ollut tyytyväinen siihen mitä jätin opettajan arvosteltavaksi, mutta jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä huomata, että siinä kammottavassa alisuoriutumisen tilassanikin sain aikaan jotain menettelevää, mukiinmenevää, enkä suoranaista katastrofia. 

Alan kuitenkin hiljalleen ymmärtää heitä, jotka kirjoittavat joitain aineita ylioppilaskokeissa uudelleen, vaikka olisivat saaneet ihan hyvän arvosanan. Sain preliminääriesseestäni 40 pistettä. Sillä olisin saanut mangan, hyvän arvosanan, kunhan vain olisin onnistunut tekstitaitokokeessakin. Se ei kuitenkaan missään nimessä riitä minulle. Pystyn eximiaan, tiedän, että pystyn. Kaiken osuessa kohdalleen voin saavuttaa vaikka laudaturin. Silloin kaiken on kuitenkin onnistuttava täydellisesti. On nukuttava edellisenä yönä kunnnolla, syötävä kunnon aamiainen, löydettävä kokeessa juuri se paras tehtävävaihtoehto ja kyettävä keskittymään siihen täydellisesti. Ennen tätä täytyy kuitenkin päästää irti kaikesta muusta. Yksikään koetilanteen ulkopuolinen ajatus ei saa häiritä ja on kyettävä ajattelemaan laaja-alaisesti. 

Olen alusta asti ylioppilastutkintoa pohtiessani tiennyt, että äidinkielestä haluan parhaan arvosanani ja, että omalla tasollani saavutan kiitettävän tai jopa erinomaisen arvosanan. Oli kuitenkin kammottavaa ymmärtää, että yhtään vähempi ei riitä ja, että sitä huonompaa arvosanaa saa pelätä. Pitäisi vain lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin ikinä vain mahdollista, mutta liika pingottaminenkaan ei ole hyväksi. Se ruokkii ja ylläpitää sitä alisuoriutumista, joka minua nyt on vaivannut. 

lauantai 10. joulukuuta 2011

Luxenbourgin puistossa

Vihdoin, vihdoin se on minulla! se, jokin joka lumosi minut jo kahdeksan vuotta sitten. Tuntuu, että sen näkemisestä on kulunut jo ikuisuus. Oikeastaan olin unohtanut sen olemassaolonkin. Kirja! Yksi viaton kirja.

Yhtäkkiä muistin sen taas, kun kävin Ateneumissa.  Maalaus Pariisin Luxembourgin-puistosta, Edelfeltin mestarillinen taideteos. Joka kerta, kun olen käynyt Ateneumissa, olen voinut seistä (tai istua) sen yhden ainoan taulun edessä minuuttitolkulla. Se taika pitää minua edelleen otteessaan. Ja tällä kertaa päätin myös ostaa Edelfeltistä kertovan taidekirjan, jonka Ateneumin taidemuseo on julkaissut juhlakirjana.

En tiedä oliko kirjan ostaminen sinänsä järkevää, mutta Luxembourgin puiston taika vangitsee minut edelleen. Kuva on kuin niiden kirjojen sivuilta, joiden ainoana yksinkertaisena tehtävänä on kuljettaa lukijansa vuosisatojen taakse. Mielikuvissani pääsen 1800-luvulle. Voin melkein tuntea hiekan jalkojeni alla ja leikkiä noiden kuvan lasten kanssa.



Onko taideteos tehnyt tehtävänsä? Voisin kirjoittaa tarinan, jopa kirjan tuosta yhdestä taulusta. Kuva koskettaa ja se elää. Ilman henkilökohtaisia kokemuksia kotoisista puistoista, äänistä ja tuoksuista, taulu olisi jäänyt etäiseksi. Kaikesta tästä huolimatta, voisinko kuitenkaan kirjoittaa?








sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Frida

Katsoimme kuvaamataidon tunnilla taiteilija Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Tehtävänä oli katsoa elokuva, luonnostella jokin kohtaus tai elokuvan herättämä tunnelma ja maalata se myöhemmin vesiväreillä. Maalaaminen tai piirtäminen ei ole koskaan ollut lempipuuhiani. Hahmotuskykyni ei vammani vuoksi ole koskaan riittänyt sellaiseen piirtämiseen, joka minua itseäni tyydyttäisi. Elokuvasta jäi useita selkeitä ja vahvoja mielikuvia, jotka olisin halunnut siirtää paperille, mutta en kykyene siihen. 


Elokuvaan liittyvä tehtävä on turhauttava. En saanut maalaustani vielä valmiiksi, enkä tiedä saanko lainkaan. Sain nimittäin eilen taas uuden idean tehtävän toteuttamiseksi. Sen pystyisin jopa toteuttamaan. Elokuva itsesään oli kuitenkin hyvin vaikuttava kokemus. Käsittääkseni elokuvan pohjana ovat Frida Kahlon päiväkirjamerkinnät, mutta ainahan taiteilijat käyttävät vapauksiaan tehdessään elokuvia tai muita produktioita.


Kuten kuvaamataidonopettaja sanoi ennen kuin aloimme katsoa elokuvaa, Frida Kahlo eli hyvin tunteikkaan elämän. Frida Kahlo joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa menetti kävelykykynsä. Elokuvassa hän kuitenkin oppi uudestaan kävelemään. En löytänyt mistään mainintaa tästä kävelytaidon uudelleen oppimisesta, joten se voi hyvin olla taiteilijan vapautta, jota on käytetty elokuvaa tehdessä. Myöhemmin elokuvassa Frida saa jalkaansa kuolion ja hänen toisen jalkansa varpaat joudutaan amputoimaan, eikä hän sen jälkeen enää kävele.


Elokuva käsittelee Frida Kahlon taiteilijauran lisäksi hänen avioliittoaan uskottoman ja häntä huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tarinassa kuvataan myös suhteita muihin miehiin. Hän oli ihastunut myös useampiin naisiin, joten siinä suhteessa hän ja hänen miehensä Diego Rivera  olivat tasavertaisia. 


Ehkä minä jollain tasolla näin Frida Kahlon hahmossa itseni ja siksi elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näkemäni piirsi eteeni selkeän kuvan hyvin temperamenttisesta ja intohimoisesta naisesta. Katsoin elokuvaa lähinnä luonne ja taiteilijakuvana, vaikka siinä käsiteltiin myös Kahlon suhdetta mieheensä ja muihin ihmisiin. 


Vain sellaisella intohimolla ja päättäväisyydella, joka oli elokuvan Frida Kahlolle luonteenomaista voi nousta yliajon jälkeen kokovartalokipsistä ja pyörätuolista jaloilleen, mikäli se nyt on totta. Olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota sellaisiin televisio-ohjelmiin tai elokuviin, jotka jollain tavalla käsittelevät vammaisuutta. En tiennyt Kahlon joutuneen onnettomuuteen ja menettäneen kävelykykynsä eikä sillä ollut minulle mitään merkitystä. Se kuitenkin teki Kahlosta sellaisen kuin hän oli. 


Tiedän, etten osaa piirtää. Yleensä se ei häiritse minua mitenkään hirvittävästi. Frida Kahlo tehtävä on kuitenkin toisenlainen. En osaa piirtää edes aidon ihmisen näköistä moniulotteista kuvaa, miten siis ikinä saan paperille sen voiman, tuskan ja rikkinäisyyden, jotka Frida Kahlossa aistin? Rikkinäinen Frida Kahlo selvästi oli, kaikkien elämänsä vastoinkäymisten pirstaleiksi lyömä, mutta myös luonteeltaan vahva. Siksi hän maalasi sellaisia inhorealistisia maalauksia kuin maalasi. 


Frida Kahlolla ei ollut jalkoja, mutta hänellä oli pensseli ja värit. Hän käytti niitä, maalasi toinen toistaan kammottavimpia kuvia ehkä tullakseen kokonaiseksi, jäsentääkseen jotain itsessään. Hänen teoksensa olivat kaikessa kammottavuudessaan vahvoja ja taidokkaita ja ne saivat minut ajattelemaan itseäni kirjoittajana. Kirjoittaminen, kynä, merkitsee minulle sitä mitä ajattelen pensselin ja värien merkinneen Frida Kahlolle. 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kuvitteellista. Näiden blogitekstien tai muiden päiväkirjamaisten katkelmienkin aikaansaaminen on ollut joskus hankalaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse. Ehkä en juuri nyt ole elämän niin pieniin palasiin lyömä, että kirjoittaminen olisi ainoa asia, joka minut pitää jotenkin kasassa. 

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sanokaa vammainen

Luin juuri muutama päivä sitten Invalidiliiton tekemästä tutkimuskesta, joka kartoitti ihmisten ajatuksia vammaisia ihmisiä ja vammainen-sanaa kohtaan. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vammaisia kohdellaan alentuvasti. Harva kuitenkaan myöntää, että hänen omassa asenteessaan olisi vikaa. Ihmiset myös vierastavat vammainen-sanaa ja puhuvat mieluummin esimerkiksi liikuntarajoitteisista. 


Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat. 


Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.


Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi. 


Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.


Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle. 


Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana. 























sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Avoin, pelottava tulevaisuus

Edellinen tekstini käsitteli ensimmäisiä edessä olevia kirjoituksia. Nyt olen päässyt jo kaikista syksyn kirjoituksista. Suoriuduin melko odotusten mukaisesti. Ikinä ei kuitenkaan voi varmasti tietää ennen kuin saa eteensä ne lopulliset arvosanat. Sekä - psykologia - että yhteiskuntaoppi kuitenkin käsittääkseni lähtivät Mangana joka vastaa kouluarvosanaa kahdeksan. Olen siis tavoitteessani. Lupasin kirjoittaa täälä miten kirjoitukset menivät, mutta se tuntui kovin vaikealta. Olen tottunut aina kirjoittamaan pitkiä tekstejä, liian pitkiä, jos totta puhutaan. Vain muutaman lauseen kirjoittaminen tuntui omituiselta. Olen kuitenkin saanut tällekin tekstille yllättävän paljon pituutta, vaikka asiaa ei oikeasti ole juuri nimeksikään.


Kuvasin edellisessä tekstissäni sitä epätodellisuuden tuntua, vaikeutta ymmärtää, että olen todella menossa ylioppilaskirjoituksiin. Oli vaikea käsittää, että kyseessä on se viimeisin ja vaativin koe, jossa minun on todistettava sekä itselleni, että muille mitä todella osaan. Sitä selittämätöntä epätodellisuutta kesti seuraavaan aamuun asti. Istuin aamiaispöydässä näennäisen rauhallisena, mutta sisimmässäni mylleri levoton kyvyttömyys keskittyä mihinkään. 


Meidän koulssamme on tapana, että kirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jos kirjoittajia on paljon. Yleensä heitä on. Minulla oli kuitenkin oma erityinen tila kaikkien saamieni erityisjärjestelyjen vuoksi. Noustessani portaat musiikinluokkaan, jossa istuin yksin kirjoittamassa lähes kahdeksan tunnnin ajan ja opettajan tapittaessa minua säälimättömästi, nauroin hysteerisesti melekein jokaiselle asialle, joka päähäni pälkähti. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin ajatukseni ja jännitykseni hallintaan kääntäessäni kysymysvaihtoehdot näkyviin. 


Selvisin itse kokeesta siis loppujen lopuksi aivan kelvollisesti, mutta se tunne, kun oli mahdollista mennä kysymään kokeen lähtöpisteitä, oli jotain aivan kamalaa. En halunnut tietää, en todellakaan halunnut. Avustajani kuitenkin houkutteli minut astumaan kansliaan ja kysymään sen yhden ainoan ja yksinkertaisen kysymyksen. Tärisin, kun kävelin oppitunnille. Olin selvinnyt, eikä tulos ollut lainkaan huono. Ymmärrän kuitenkin niitä kavereitani, jotka eivät astuneet kansliaan kysymään pistetään. On tietenkin mukavaa saada osviittaa siitä millaisia arvosanoja todistukseen mahdollisesti kirjataan, varsinkin, jos ne ovat hyviä. Aina on kuitenkin mahdollista, että arvosanat laskevat ja toivon kipinä, joka lähtöpisteiden perusteella on syttynyt sammuu ilkeästi. 


Helpotuksekseni kuitenkin huomasin, ettei yhteiskuntaopin kirjoituksissa ollut enää lainkaan yhtä pelottavaa, kuin psykologian kokeessa oli ollut. Aavistin sen jo ennalta ja se harmitti minua hieman. Tutussa tilanteessa on hiukan helpompi rentoutua. Tulokseen tilanteen tuttuus yhteiskuntaopinkokeessa ei kuitenkaan vaikuttanut merkittävästi. 


En käynyt itse kysymässä yhteiskuntaopinkokeen lähtöpisteitä. Totesin kuitenkin avustajalleni, että hän saa tehdä sen, jos tahtoo. En jättänyt itse kysymättä siksi. että olisin ollut peloissani tai kauhistunut. Sillä ei vain ollut merkitystä. Tai tietenkin sillä oli merkitystä, jos olisin mokannut pahasti suunnitelmani olisivat menneet luultavasti ainakin joltain osin uusiksi. En kuitenkaan ollut hätäinen enkä peloissani, tuntui, että onnistuin ihan hyvin. 


Uskon, että kevään kirjoituksissa on vielä helpompaa, koska tilanne on jo niin tuttu. Keväälläkin on kuitenkin omat kompastuskivensä. Ruotsi ei ole minulle todellakaan helppo kirjoitettava, ja äidinkieli, joka on aina ollut vahvuuteni, luo omat haasteesa. Äidinkielen suhteen luon paineeni itse. M on hyvä arvosana, se on kahdeksan, mutta luultavasti sekin olisi vaikea sulattaa, puhumattakaan huonommista arvosanoista. 


Kaikista näistä kokemuksistani huolimatta ensi kevät tuntuu edelleen hyvin kaukaiselta. Tiedän, että selviän tästä jotenkin, mutta lähestyvä kevät tuo tullessaan muita murheita. Mitä minä teen, kun olen saanut sen himoitsemani valkoisen lakin? Mikä minusta tulee isona? En haluaisi pitää välivuotta, koska pelkään, että se venähtää ja täytän kolmekymmentä ennen kuin herään siihen tosiasiaan, että kannattaisi opiskella joku ammatti. Pelkään, että nukun koko ylioppilaaksi pääsemisen ohi. Odotan ja pelkään sitä nyt, mutta yhtenä päivänä vain herään siihen, että se oli ja meni eikä tuntunut miltään tai merkinnyt mitään.


Tulevaisuus avautuu pelottavana, kaikki on mahdollista, koska mitään ovia ei ole vielä suljettu, mutta se on enemmän pelottavaa kuin lohdullista. Silti tästä selvitään, aina selvitään jotenkin..









sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kirjoitukset odottavat

Huomisaamuna, 19.9 ne odottavat, ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset ja psykologia. Juuri nyt en tunne itseäni ahdistuneeksi tai epätoivoiseksi, mutta tunteeni ovat kyllä menneet melkoista vuoristorataa viimeaikoina. Olen seilannut hiljaisen rauhallisuuden ja niin valtavan ahdistuksen väliä, että se vyöryy päälle eikä päästä vapaaksi. Kyllä minua nytkin hiukan pelottaa, mutta luultavasti pelkään enemmän sitä, etten tunne lainkaan jännitystä huomenna, kuin sitä, etten osaa mitään. Oikeanlainen stressi parantaa suorituskykyä, joten toivon, että vähän jännittäisi. Lamaannuttava jännitys, jota oikeasti pelkään, pilaisi kaiken. Pitää vain yrittää pysyä rauhallisena ja lukea kysymykset useampaan kertaan. Se vain on jossain tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty. 


Tilannetta ei lainkaan helpota se, että psykologia on ehdottomasti suosikkiaineeni äidinkielen ohessa. Ei siis ole todellakaan sama miten ensimmäisistä kirjoituksistani selviän. Hyvän arvosanan saavuttaminen on tärkeää monestakin syystä. Toisaalta tiedän, että pysyessäni rauhallisena ja tekemällä sen mihin oikeasti pystyn voin pärjätä jopa erinomaisesti. 


Yllätyin hiukan, kun tunsin itseni aidosti surulliseksi viimeisen psykologian oppitunnin jälkeen. Meillä on ollut aivan erinomainen opettaja. Psykologia on opettanut minua oikeasti ymmärtämään erilaisia asioita. Toisaalta se on edellytys syväsuuntautuneelle opiskelulle ja mahdollistaa hyvät koearvosanat, koska opiskelija pyrkii aidosti ymmärtämään opetetut asiat ja jäsentämään sekä selittämään sitä omin sanoin. Myös motivaation pitäisi olla kohdallaan. 


Onhan sitä muistakin oppiaineista psykologian ohella kaikessa hiljaisuudessa luovuttu, jopa yhden kurssin jälkeen ja ilman minkäänlaista kipuilua. Sen viimeisen oppitunnin  jälkeen näin kuitenkin hetken ajan hyvin kirkkaasti, että on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Se unelma, joka heräsi 11-vuotiaan pikkutytön mielessä käsittämättömän ihmeellisenä ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, on nyt loppusuoralla, lähempänä kuin koskaan, mutta ei silti tunnu yhtään todellisemmalta. Tiedättehän te ne juoksukilpailujen loppusuorat, joilla ureilijat ottavat itsestään kaiken irti ja kaatuvat maaliviivalle lopenuupuneina. Joskus joku on tällaisessa kisassa aivan ylivoimainen, toinen tekee mahtavan ohituksen ja kolmas kompastuu kengännauhoihinsa ja kisa menee pieleen. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää kisan jälkeen tehneensä parhaansa ja on tyytyväinen tulokseen on se sitten mikä hyvänsä. Pelkään kuitenkin ettei suoritus, johon huomenna yllän ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hyvä minulle. Itseni kanssa minä tässä kilpailen, mutta kaikki tuntuu niin käsittämättömältä ja on vaikea ajatella yhtään kaemmäksi kuin tähän hetkeen. 


Ensi kevääseen on ikuisuus, jos huominenkin on vielä hämärän peitossa. Puhumattakaan siitä, että tietäisin mitä kahden vuoden päästä teen. Tuleeko minusta todella ylioppilas? Juhlinko keväällä kuten toivoin vai saanko syksyiset juhlat? Kumpi on tärkeämpää, se että juhlin kesän kurkkiessa kaikkialla vai se että saan itseäni tyydyttävän ylioppilastodistuksen, haluanko korottaa arvosanoja?


Anteeksi tämä epäselvä vuodatus. On tässä kyse muistakin aineista kuin vain psykologiasta. Se on ensimmmäinen kokeeni ja kaikkein tärkein minulle. Yritän varautua pahimpaan ja muistaa, että hyvänä arvosanana koulusta lähtenyt koe voi tulla huonompana takaisin, joten ei saisi ikinä toivoa liikoja liian aikaisin.


Minulla on kaikissa ylioppilaskirjoituksissa kaikki mahdolliset lisäjärjestelyt. Saan käyttää kuuden esseen kirjoittamiseen yhteensä 8 tuntia, eli maksimaalisen ajan. Minulla on käytössä tietokone koulun puolesta. Kirjoitan kokeen erillisessä tilassa. Saan käyttää myös avustajaa, joka tulee viemään minut wc:hen tarvittaessa. Ajattelen kauhuissani sitä kuinka puutunut ja jäykkä olen kahdeksan tunnin istumisen jälkeen. Saattaa olla niin, että pyydän päästä wc:hen vain päästäkseni liikkumaan, mutta toisaalta kaikki tämä "ylimääräinen" on pois esseiden kirjoittamiseen käytettävissä olevasta ajasta... Ruotsin kuuntelukoetta varten  saan pidempitaukoisen äänitteen, jotta ehdin kirjoittaa rauhassa, lisäksi minulla on siihenkin lisäaikaa. Olen myös saanut vapautuksen äidinkielen esseekokeen puhtaaksikirjoittamisesta. Minulla on tietenkin silloinkin tietokone, jolla kirjoitan, joten en usko, että minulta olisi edes odotettu kokeen puhtaaksikirjoittamista, mutta olen erikoisjärjestelyjä hakiessani yrittänyt varautua kaikkeen mahdolliseen. 


Toivon, että saatte edes jotain selvää päälimmäisistä ajatuksistani. Ne tuntuvat tekstin perusteella olevan aivan sekaisin. Tosin minusta tuntuu, että olen valmistautunut koko kesän ja tiedän, etten oikeastaan voisi tehdä paljon enempää huomisen osalta. Kunhan en vain pettäisi itse itseäni. Saatte varmasti vielä kuulla senkin miten tämän pelottavan ja kaukaisen tuntuisen kummajaisen kanssa kävi.

lauantai 27. elokuuta 2011

Eksyksissä

Muistan melko kirkkaasti sen hetken, jona päätin, että minusta tulee ylioppilas. En ollut silloin vielä täyttänyt 12-vuotta, mutta tiesin, että ylioppilaaksi haluan. Muutamia vuosia myöhemmin, kun oli oikeasti aika päättää mihin peruskoulusta jatkaisin tiesin kyllä, että kovin montaa muuta minua tyydyttävää vaihtoehtoa ei lukion kanssa kilpailisi, koska fyysiesen työn tekijäksi minusta ei ole. 


Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.


11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on. 


Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.


- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan


Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.


Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa. 


Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen. 



keskiviikko 17. elokuuta 2011

Silmistä pois

Minä ja sisareni vietimme loman viimeisen lauantai-illan Linnanmäen Peacok-teatterissa. Televisiosta tutuksi tullut Stage ja sen voittaja musikaali Silmistä pois oli näkemisen arvoinen esitys. Itse ostin liput heti voittajakoulun selvittyä, ja se ilmeisesti kannatti, koska vilkaistessani huvikseni lipunmyyntitilannetta perjantai-iltapäivänä lippuja oli jäljellä kolme kappaletta. Ne nuoret saivat siis esiintyä täydelle katsomolle.


Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan. 


Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin. 


Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois. 


Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.  


Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui. 


Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.


Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.


Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.





perjantai 12. elokuuta 2011

Sateessa

Ei rämise
ei kaiu
vesi solisee
kuin kaunein laulu
sen nauru helisee

Illan tullen
 hymyillen 
tervehdin ystävää
yöllä tavatessamme
kuuntelemaan jään

Aamukasteen lailla
sade lankeaa
pesee maat
pesee mannut
luonto virkoaa


 Rakastamani vesi mursi  pitkäaikaisen kirjoittamattomuuden padon.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Kynä

Ajoittain sitä herää huomaamaan miten pienistä asioista todellinen riemu syntyy. Minä muistin sen taas eilen, kun ostin kynän.


Kirjoittamisella on aina ollut minulle suuri merkitys. Se on ollut vaikeaa ja vaatinut kovasti työtä, mutta ehkä juuri siksi siitä on tullut niin tärkeää. Käsin kirjoittajaa minusta ei vammani vuoksi pitänyt koskaan tullakaan ja koneella  kirjoittaminen oli aluksi tuskaisen hidasta ja epämiellyttävää. Aluksi käytin koneella kirjoittamiseen kahta etusormea, mutta nyt kirjoitan kymmensormijärjestelmällä, joten kaikkea sitä voi oppia.


Opettelin käsinkirjoittamista avustajani kanssa niin, että hän tuki kättäni ja kirjoitimme sanat yhdessä kirjain kirjaimelta kunnes opin. Käsin kirjoittaminen oli äärimmäisen hidasta, se on sitä vieläkin, mutta tulin aina onnelliseksi kirjoitettuani kynällä, menipä siihen miten paljon aikaa vain.


Hankin lyijytäytekynän myöhemmin kuin muut, koska pelkäsin, että painan liikaa ja lyijyt katkeilevat. Huomasin kuitenkin, että lyijytäytekynällä on helppo kirjoittaa, ei tarvitse puristaa kynää tai terottaa sitä. Niinpä tulin surulliseksi, kun lyijytäytekynäni katosi koulussa. En halunnut enää kirjoittaa muilla kynillä, koska puristin niitä tahtomattani kamalasti ja se teki kipeää.


Eilen ostin uuden kynän, hienomman, paremman ja kauniimman kuin kadottamani räsyinen, sininen muovikapine. Päiväkirjan kirjoittaminen on taas mukavaa. 


Nykyisin kirjoitan koulussa lähes yksinomaa tietokoneella, koska kirjoitettavaa on niin paljon, mutta silti tunsin oloni jotenkin vailinaiseksi ilman kynää. Kynä luo vapautta, sillä voi kirjottaa vaikka keskellä yötä ja silloinkin, kun sähköt eivät toimi ja  tietokoneen akku sattuu olemaan tyhjä. Kynällä on helppo kirjoittaa yksinkertaisia asioita muistiin nopeasti, mutta silti yllätyin, kun huomasin miten tärkeä se oikeastaan on minulle




perjantai 24. kesäkuuta 2011

Invalidit riekkuu ja rällää

Vietin juuri neljä aivan mahtavaa päivää rocaten,16-19.6. Syksyllä odottavista kirjoituksista huolimatta annoin itselleni (tosin vasta houkuttelun jälkeen) luvan ottaa neljä päivää lomaa lukemisesta ja ilmoittauduin Invalidiliiton nuorisotyöryhmän suunnittelemalle rock & lifestyle-leirille. En ole ollut millään leirillä moneen vuoteen ja tämä oli aivan mahtava kokemus.


Torstaina, leirin ensimmäisenä päivänä tutustuimme leiriläisiin. Leiri pidettiin Ruskeasuonkoulun tiloissa. Illalla kiersimme tehtävärataa. Lähes kaikki Musiikkivisan kappaleet olivat minulle täysin tuntemattomia, onneksi ryhmämme muut jäsenet olivat paremmin perillä asioista. Heitimme tikkaa ja pähkäilimme, kun jokaista tauluun osunutta tikkaa kohden piti keksiä yksi rokkari. Irvistimme kameralle kunnon rokilmeen, kunhan ensin löysimme kuvan ottajan, se osoittautuikin hankalasi. Etsimme vedellä laitettavia tatuointeja, jotka eivät olleet siellä missä niiden piti. Kauhistelimme, kun piti keksia elämäntapa, jokaiselle suomenkielen aakkoselle. Tunnistimme julkisuudenhenkilöitä korteista, joissa oli heidän kuvansa ja joku vihje, esimerkiksi Marco Bjuström "Bumtsibum", jolloin oikea vastaus siis oli Marco Bjuström. Viimeisellä rastilla oli kaksi tehtävää. Ensin piti keksiä kommunikointijärjestelmä ja edeta pujotteluradan läpi silmät kiinni ja puhumatta, tosin yksi ryhmän jäsen sai pitää silmät auki ja ohjata muita kehitetyn kommunikaatiojärjestelmän mukaisesti. Illalla rasteiltä selvittyämme grillasimme makkaraa ja maissia, sekä vaahtokarkkeja terassilla, lauloimme lauluja ja valvoimme myöhään. Suurta suosiota sai osakseen "matolaulu", jonka eräs avustajista opetti meille, tosin osa leiriläisistä sen jo osasi.


Kuuletko kuinka mato yskii
Maan alle kolo kaivetaan
Ensin ne kääntää ja sitten ne vääntää
Eikä niitä nää ollenkaan
Kun olet poissa on kolo vaan
Kun tulet takaisin on kolo paikallaan
yy kaa koo (seuraavilla kierroksilla nopeutetaan)


Perjantai oli festaripäivä. Ennen lähtöä askartelimme helminauhoja ja avainketjuja. Olimme elämäni ensimmäisillä festareilla Myötätuulirokcissa vantaan hakunilassa. Rock-leiri on järjestetty ennenkin ja alunperin Myötätuulirock valittiin sen monipuolisuuden ja tietenkin sopivan ajankohdan vuoksi. Tänävuonna festareiden ohjelma oli varsin heavypainotteinen, ei siis aivan minun makuuni. Tosin musiikki ei ollut niin raskasta, kun etukäteen aavistin. Kokemus oli mukava. Menimme isolla tilausbussilla, johon mahtui hyvin viisi sähköpyörätuolia, apuvälinemopo ja yksi manuaalituoli. Nämä siis sidottiin kiinni kuten invatakseissakin. Loput manuaalituolit laitettiin bussin tavaratilaan. Kaikki olivat tietysti "tilanneet" aurinkoa sunnuntaiksi, jotta festarit sujuisivat mahdollisimman mukavasti. Pyyntöömme vastattiin, koska sade alkoi vasta illalla, päivä siis meni mukavasti. Vettä ei tullut saavista kaatamalla, joten sadeviitta riitti mainiosti suojaksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli lähteä festareilta vasta 00.30, mutta sateisen sään ja sen vuoksi, että kaikki eivät viihtyneet täysin aikaistimme lähtöämme. Tarkoitus oli päästä lähtemään jo 22.00, mutta meillä oli muutamia mutkia matkassa emmekä saaneet suoraa yhteyttä kuljettajaamme, joten pääsimme lähtemään joskus 23.00 aikaan.


Monet muutkin olisivat halunneet meidän bussiimme, mitä pikemmin suojaan sen mukavampi. Sade alkoi kunnolla vasta, kun pääsimme bussiin suojaan. Oli pohdittava tarkkaan miten perillä toimitaan. Kuka juoksee avaamaan ovia niin, että bussista tulijat pääsevät mahdollisimmän pian sisään, kuka odottaa bussista tulevia ja pyörätuolin työntöapua tarvitsevia leiriläisiä ja kuka jää purkamaan uusia tuoleja bussin tavaratilasta. Osaan kyllä kelätä itse tuoliani, mutta bussi ei mahtunut koulun pihaan, joten se jäi viereisen sairaalan pihaan. Sairaalalta koululle oli mäki, joten otin mielelläni vastaan tarjotun avun. Niinpä minä ja eräs avustajista lensimme bussilta ovelle, koulun läpi ja hissiin, olimme väsyneitä ja nauroimme. Väsyneenä omassa huoneessa oli mukavaa kuunnella sateen ääniä.


Lauantai oli ehdottomasti leirimme paras päivä, riippumatta siitä keneltä kysytään. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen muutamia tarkkaavaisuusharjoituksia, piti esimerkiksi seurata muita ja pysähtyä heti, kun joku muukin pysähtyy. Sen jälkeen keskustelimme antoisasti kukkasista. Maahan laitettiin paperikukkasia, joiden toiselle puolelle oli liimattu kysymys. Jokainen nosti vuorollaan yhden kukkasen ja vastasi kysymykseen. Tämän jälkeen keskusteltiin yleisesti kukkasessa esitetystä kysymyksestä, esimerkiksi sisaruksista. Ohjelma vain parani iltaa kohden. Iltapäivällä meille esiteltiin partyliten ja Oriflamen tuotteita. Sen jälkeen kaunistauduimme ja lähdimme kaupungille. Kaupungilla oli aikaa shoppailla. Minulla ei ollut mitään erityistä liikettä, jossa olisin halunnut käydä, mutta menin erään toisen tytön mukaan. Kampissa on muuten ihana matala otto-automaatti, josta ylettää hyvin nostamaan rahaa pyörätuolistakin. Päivällistä söimme Rax:issa. Se on avustajan unelma ruokapaikka, varsinkin, kun meillä oli leirillä yleisavustajia, jotka avustivat kaikkia tarvitsevia. Ruoka Rax:issa ei ole mitenkään erityisen hyvää, mutta idea toimii, maksa tietty summa sisään pääsemiseksi ja syö niin paljon kuin haluat. Kyllä avustajammekin saivat toki syödäkseen vaikka joutuivatkin täyttämään lautasia useaan otteeseen.


Lauantai-ilta oli kuitenkin kaikkein paras, parasta koko leirillä. Olimme Alexanterin teatterissa katsomassa Marco Bjurströmin ohjaamaa musikaalia Greace. Näkemämme oli musikaalin viimeinen näytös, muuten voisin vaikka mennä katsomaan sen  uudestaan. Kyseessä oli Invalidiliiton leiri, joten vammaisia ja näin ollen myös pyörätuoleja oli paljon. Alexanterin teatterissa on virallisesti vain neljä pyörätuolipaikkaa, mutta meille oli ystävällisesti raivattu lisää tilaa. Oma paikkani oli permannolla vasemmalla neljännellä rivillä, en ole, koskaan ollut niin lähellä. Näin erinomaisesti mitä lavalla tapahtui. Menimme katsomoon takakautta, joten pakkauduimme kaikki yhteen ahtaaseen käytävään. Muut käytävässä olijat varmasti ihmettelivät mitä me kaikki "inva vammaiset" siellä teimme. 


Musikaalitähtien lauluvoima oli uskomaton. Musikaali oli täynnä pieniä humoristisia yksityiskohtia. Eleitä, ilmeitä ja puhetapoja, mutta varmasti paras kaikista oli enkeli, jolla oli foliosta tehty peruukki. Musikaalin jälkeen kaikki vain hymyilivät ja hehkuttivat näkemäänsä. Syytä tähän on vaikea löytää, mutta ehkä se on nuorten esiintyjien taidokkuus ja into tehdä. Uskomaton lauluvoima ja tapa, jolla he toivat tunteen. Piti esittää roolia, eikä voinut olla sellainen, kun oikeasti on. Tämä aiheutti surua, kun toinen ei ollutkaan sellainen, kun millaisena hänet tunsi.  Oli selvää kaipuuta toisen luo. Se olisi ollut niin helppo ratkaista puhumalla. Ulkopuolisena katsojana kykeni näkemään kaiken tämän. Yksikään esitetty kohtaus ei jäänyt tai jättänyt kylmäksi. Kaikki tunteet liikutuksen, ahdistuksen, epätietoisuuden ja huvittuneisuuden pystyi todella kokemaan.  Kyseessä oli musikaalin viimeinen näytös, joten sen päätyttyä lavalle kutsuttiin bändi, kapelimestari ja ohjaaja, joten näimme myös kaikki ne henkilöt, jotka olivat musikaalin takana.


Yleisesti ottaen pidän nimikirjoituksia aivan yliarvostettuina. Kaikki olivat kuitenkin aivan innoissaan näkemästään. Sitä fiilistä on vaikea selittää, mutta emme ehkä olleet aivan maanpinnalla. Edellisenä päivänä festareilla olimme yrittäneet jakaa Ihan sama!-kampanjan mainoskortteja. Meillä oli niitä lauantainakin mukana. Joku avustaja sai idean ja totesi: "Entä, jos mä meen tän kortin kanssa Marcon luo, että tuolla ulkona ois tämmöstä porukkaa, ja kysyisin tuleeks se jakamaan nimmareita." Tämä ehdotus kuulosti vallitsevassa mielentilassa varsin houkuttelevalta ja lietsoi entisestään lievää hysteriaamme. Kiirestään huolimatta Bjurströn tuli kuin tulikin juttelemaan kanssamme. Ensimmäinen asia, jota hän kysyi meiltä oli: "Näitteks te mitään?" Perusteena tälle kysymykselle oli, etteivät pyörätuolipaikat ole Alexanterin teatterissa parhaat mahdolliset. Me  kuitenkin vakuutimme, että olimme nähneet vallan mainiosti ja kehuimme musikaalia kilpaa. En oikeastaan muista enää mitä itse sanoin vain sanoinko jotain. Marco kertoi seuraavasta musikaalista, jota jo ohjasi. Se on Stage-pilpailun voittajakoulun musikaali, Silmistä pois ja minulla on sinne liput. Siksikin oli kiva nähdä Grease, jotta tietää vähän mitä voi odottaa.  Marcon oli poistuttava jakamaan todistukset surunmurtamille musikaalitähdilleen, mutta kohtaaminen oli varsin mukava.


Tunnelma bussissa oli aivan erilainen kuin edellisenä iltana festareilta palatessa kaatosateessa. Ihmiset soittelivat koteihinsa ja hehkuttivat musikaalia ja  kirjoittelivat facebookkiin ylistyksiä. Lauloimme matolaulua, kuuntelimme lauluja youtubesa ja hoilasimme mukana. Meno varsinkin takapenkissä oli varsin riehakas. Olimme kuitenkin vain teatterissa, joten kyllä sitä hauskaa voi olla ihan ilman alkoholiakin. Tunnelman riehakkuuden vuoksi joku joukostamme heitti, että Invalidiliiton uusi slougan voisi olla: "Invalidit riekkuu ja rällää" Tämä taas on lähtöisin kappaleesta: "poika saunoo". Suunnittelimme kyseisen lauseen spreijaamista Invalidiliiton toimitalon kattoon. Leikillämme tietenkin, mutta juu, ehkä hieman rajua... Bussikuskikin hymyili jutuillemme, ne olivat niin erilaiset kuin edellisenä iltana. Musikaalin jälkeen pidimme vielä leirin lopettajaisbileet, joten taas valvoimme pitkään.


Sunnuntaina aamiasen jälkeen pelasimme pyörätuolijalkapalloa valtavan isolla jalkapallolla. Pyörätuolilla voi tönäistä palloa, vaikkei pysty potkaisemaan. Sen jälkeen kuuntelimme muutaman kappaleen ja arvostelimme leiriä niiden avulla. Sen jälkeen täytimme palautelomakkeita. Lounaan jälkeen pakattiin ja sitten olikin jo lähdön aika. Lähteminen on aina yhtä surkeaa... Mukavia muistoja ja uusia tuttavuuksia saatiin silti taas rutkasi.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Me sovimme sinne kaikki

Tämänvuotinen Resonaari soi-konsertti on taas katsottavissa jonkin aikaa osoitteessa http://www.resonaari.fi. Katsoin osia siitä innoissani heti, kun se oli mahdollista. Sain kyllä kuulla tuimasta keskittyneestä ilmeestäni jo seuraavana päivänä, mutta kauhistuin silti, kun näin miltä todella näytin. Olin todella keskittynyt ennen esitystä, vaikka en edes tiedostanut sitä. Yllätyin, kun näin Merja Larivaaran jälkeenpäin kanssamme lavalla. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen läsnäolostaan.

Mielestäni on aina mukavaa, kun Resonaari saa positiivista julkisuutta. Entinen koulukuljettajani nimitti minua jo vuosia sitten  Resonaarin käveleväksi mainostauluksi, koska puhuin siitä hänelle niin usein. Niinpä olin innoissani nytkin, kun sain kuulla, että konsertistamme on kirjoitettu juttu 22.5.11 Helsingin sanomiin. Olin luonnollisesti innokas lukemaan sen. On hienoa ja edelleen käsittämätöntä miten suuria tunteita konsertti sai kuulijoissa aikaan. 

Juttu oli aloitettu mukavasti viitaten niihin 100 000 ihmiseen, jotka olivat samaan aikaan pakkautuneet Helsingin kauppatorille nähdäkseen edes vilauksen mestaruuden voittaneista kiekkoleijonista. Kanssamme esiintynyt laulaja Anna Puu totesi, että ihmiset ovat järjestäneet oman tapahtuman, kun eivät enää saaneet lippuja konserttiimme. Mestaruusjuhlista aiheutuva meteli kuului takahuoneen avoimesta ikkunasta niin hyvin, että niistäkin tapahtumista oltiin hyvin tietoisia.

Juttu konsertistamme oli kulttuurisivuilla otsikolla: Rajaton riemu - kaikille. Otsikko on mitä mainioin sillä juuri riemu oli voimakkain tunne, jota koemme. Myös toimittaja oli selvästi liittynyt niiden liikutettujen joukkoon, jotka kulkevat seuraavan päivän aivan toisessa maailmassa, ja joiden kommentteja ja tuntemuksia on aina yhtä hämmentävää ja mielenkiintoista kuunnella. Siksi tunnenkin itseni kohtuuttomaksi, kunkirjoitan seuraavasta, mutta minun on pakko. Toimittaja puhuu koko ajan siitä, kuinka ihanaa on, että kehitysvammaiset saavat kuvionuottien avulla mahdollisuuden iloita musiikista muutenkin kuin vain marakassia ravistamalla.

Resonaari on erityisryhmille suunnattu musiikin erityispalvelukeskus. Mietin joskus, miksi ihmisten tuntuu olevan niin vaikea huomata, ymmärtää ja muistaa, että erityisryhmiä ovat muutkin kuin kehitysvammaiset. Kehitysvammaisista suurin osa Resonaarin oppilaista taitaa edelleen koostua. Joukossa on myös useita liikuntarajoitteisia, jotka eivät ole kehitsvammaisia, aistivammaisia ja senioritoimintaa unohtamatta.
elokuvakamerat,filmaukset,henkilöt,kameramies,kulissit,miehet,naiset,naururaidat,ohjaajat,viihde,yleisöt
Paljon on puhuttu siitä, että ihmiset tietävät kehitysvammoista vain Downin syndrooman. Liikuntavammoista tutuin lienee CP-vamma. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan osaa eritellä niitä. Olen huomannut, että jotkut olettavat kepeillä kävelemisen tai pyörätulissa istumisen tarkoittavan myös kehitysvammaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä huolimatta, että tiedostan tämän, minun on aina välillä vaikeata ymmärtää, miksi ihmiset eivät tajua, että pyörätuoli tai kepit ovat liikkumisen apuvälineitä eikä niiden tarve vaikuta ymmärrykseen. Tulevatko ihmiset  ajatelleeksi näkövammaa, silloin kun laulaja talutetetaan mikrofoonin ääreen ja hänen kätensä asetetaan mikrofoonille niin, että hän tietää sen olevan siinä?

Resonaarin rikkaus onkin siinä, että me sovimme sinne kaikki. Karkeasti jaoteltuna kaikki vammaisryhmät ovat edustettuina siellä. On kehitysvammaisia, liikuntavammaisia ja aistivammaisia. Ja senioreita - ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet oppia soittamaan hiukan vanhemmalla iällä. Minusta tuntuu, ettei missään muualla kuin Resonaarissa voi saada sellaista musiikin opetusta.
näytä tiedotSe innostus ja rakkaus, jolla työtä musiikin parissa tehdään on aivan ainutlaatuista.  SE leijuu kaikkialla. Toivon, että vielä joskus murtuisi suppean olettamus, jonka mukaan vain kehitysvammaiset saavat oppia soittamaan kuvionuoteista.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Kun Suomi sekosi...

Vuonna 1995, kun suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden olin vasta muutaman vuoden ikäinen. En tietenkään muista siitä mitään, mutta näkemäni arkistokuvat ja se, että suomalaiset jaksavat yhä muistella tapahtunutta kertovat, että se oli iso asia. En saanut katsoa suomen finaalipeliä loppuun asti sunnuntai-iltana, koska minun oli mentävä ajoissa nukkumaan Resonaarin kevätkonsertin vuoksi. En tietenkään saanut unta ennen kuin kuulin lopputuloksen. Sen jälkeen nukkuminen vasta vaikeaa oli, enkä oikein vieläkään käsitä mitä tapahtui. Olin kuitenkin eilen sattumalta osana sitä valtavaa ihmisjoukkoa, joka täytti Helsinginkeskustan leijonien juhlinnan merkeissä. Ajoin taksilla kotiin Savoy-teatterilta Resonaarin vutuisesta kevätkonsertista.

Pienistä asioista sitä välillä tuleekin iloiseksi. Eilen olin iloinen esimerkiksi siitä, että saatoin käydä kotona koulun jälkeen ennen illan konsertin läpimenoa. Minun ei tarvinnut pukeutua kouluun esiintymisvaatteisiin tai raahata raskasta reppua mukanani. Läpimeno tuntui menevän ennätysmäisen hitaasti. olimme kaiken lisäksi myöhässä aikatauluista. Pääsimme kuitenkin aloittamaan konsertin suunnilleen oikeaan aikaan. Mokasin läpimenossa pahemman kerran. Kosketinsoittimen asetukset olivat pielessä ja sieltä kuuluva "soundi" oli aivan väärä. Tälläisten asioiden kanssa täytyy pystyä elämään, mutta en pysynyt yhtään muun bändin perässä. No, minulle näytettiin nuottia väärin ja rumpali kiilasi, mutta olisi silti pitänyt pystyä laulusta kuulemaan missä mennään, ja on sitä treeneissäkin nopeasti soitettu. Aina on niin hyvä syyttää muita. Onneksi konsertissa meni hyvin.

Tänävuonna, kuten viimeksikin saimme istua osan konserttia yleisössa. Esiinnyimme toisella puoliajalla, joten yleisön joukossa nautiskelin ensimmäisen puoliajan. Yleisössä istuminen keventää hiukan tunnelmaa, ei ole niin kuumaa tai raskasta, eikä myöskään tylsisty niin helposti.
t
Tänävuonna meitä Resonaarin oppilaita oli lähes 80, parikymmentä enemmän kuin viimevuonna. Tähtiesiintyjänä oli Anna Puu ja Zoomin porukka oli oikeastaan se sama tuttu, Merja Larivaara, Liisa Nilsson, Rele Kosunen, Reiska Laine ja muutamia muita. Tänävuonna takahuoneporukassa oli muutamia "ulkopuolisia" aikuisia, Resonaarin entisiä harjoittelijoita. He tunsivat meidät ja tiesivät mitä illan aikana tulee tapahtumaan, se toi turvallisuudentunteen. Siitä huolimatta, että joka vuosi tulee hiukan uusia soittajia, perusporukka pysyy melko samana. Niinpä sitä aina tietää kenen suoritusta kannattaa erityisesti odottaa.

Olen ollut konsertissa mukana jo monena vuonna. Meillä on ollut tapana kutsua konserttiin jokakerta joku uusi ihminen. Varmaan jokainen, joka on minun mukanani tullut meitä kuuntelemaan, on seuraavan kerran tavatessamme hehkuttanut kuinka Resonaari soi on paras musiikkikokemus, jpionka hän on ikinä saanut. Sen kuuleminen tuntuu aina yhtä hämmentävältä, vaikka muistan yhä hämärästi kuinka itse kuljin ensimmäisen konserttini jälkeisen päivän aivan toisessa todellisuudessa ja itkin kun se oli ohi.

Olen soittanut Resonaarissa monta vuotta, kun konserttejakin on useita. Olen istunut luokassa pianon takana ja kokenut oppimisen riemun, olen ollut mukana siinä suuressa konsertissa ja kokenut kliimaksin. On upeaa, että meille erityisryhmien edustajielle on annettu menetelmät ja mahdollisuus ilmaista itseämme musiikin keinoin ja todella edistyä sillä saralla. Totuus, aianakin minun kokemani totuus kuitenkin on, ettei mistään konsertista, eikä välttämättä edistymisestäkään tulisi mitään ellei meillä olisi tuollaisia opettajia kuin meillä on. En voi lakata kunnioittamasta ja ihailemasta sitä kärsivällisyyttä ja rakkautta musiikkiin, joka heillä täytyy olla, kun he opettavat meitä. Sillä he eivät tee työtään leipääntyneinä siihen, ja he tulevat lähelle, se on turvallista.

Eräs ystäväni kiteytti opettajistamme tekemänsä huomionsa jotenkin näin: "rakkaudesta musiikkiin ja niihin ihmisiin." Jokainen oppilas saa olla mitä on ja häneen uskotaan. Siltä minusta tuntuu ja sen täytyy näkyä, se on varmasti suuri osa sitä voimaa, joka saa ihmiset tuntemaan vahvasti ja kulkemaan sumussa, sillä minä uskon heitä, vaikka se tuntuukin hämmentävältä. Rakkaudella tätä työtä tehdään ja se tekee siitä niin ainutlaatuista. Se tekee meistä vapaita, jotta voimme antaa yleisölle kaikkemme.

Konsertti päättyi perinteiseen lopetuskappaleeseemme, voitosta voittoon, jolla oli tänävuonna hienot uudet sanat ja mahtava uusi tulkitsija. Kappaleen perusrunko oli toki pysynyt saman, joten kyllä sen oikeaksi kappaleeksi tunnisti. Tapasin myös opettajan, joka oli toinen kahdesta ensimmäisestä bändiopettajastani ja on ollut nyt vanhempaivapaalla. Se oli todella mukavaa.


Jo kolmen jälkeen iltapäivällä, kun olin vasta menossa savoy-teatteriin, näin kuinka lavaa leijonien juhlia varten rakennettiin. Konserttimme loppupuolella kuuntelimme takahuoneen avonaisesta ikkunasta rakettien pauketta ja ihmisten huutoja. Konsertin loputtua ajoimme taksilla ihmisjoukkojen ja autojonojen seassa. Auton ikkunoista roikkui suomenlippuja. Silloin hetkenaikaa todella tiesin millaisesta tunteesta oli kysymys 16 vuotta sitten, millaisesta kansallistunteesta oikeasti on kysymys. Ainoa lausahdus, jonka silloin sain suustani oli, kun suomi sekosi...

Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen edessä oleva kesäloma tuntuu aivan liian pitkältä, kaipaan jo pianon taakse pändin seuraan.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kevät

Miksi näiden "tavallisten" tekstien kirjoittaminen mahtaa olla niin vaikeaa? Nyt kuitenkin täytyy tai huhtikuulle jää vain yksi ainoa teksti. Sitäpaitsi kevät, aivan tavallinen kevät, on aivan riittävä aihe.

Todella luminen talvi on vihdoin taittunut kevääseen. Lehdet puhkeavat puihin aivan pian. Heräävä kevät, se kaikkein uusimpien vaaleanvihreiden sävyjen aika on vain taas kovin pian ohi. Talvet ovat nykyisin niin pitkiä, että melkein heti herättyään luonto on jo pukeutunut parhaimpiinsa ja on kesä...

Ostin uuden kevättakin jo muutama viikko sitten. Sille onkin ollut hyvin käyttöä näinä lämpiminä päivinä. Pyöräilykausi on ollut mukava avata kuivilla teillä ja auringonpaisteessa. Jos ihan tarkkoja ollaan, en ole vielä kertaakaan pyöräillyt. Siitä on oikeastaan aivan liian monta vuotta kun viimeksi istuin pyörän satulassa. Olen siis oikeasti käynyt muutaman kerran lenkillä strickerillä, joka on pyörätuolin eteen kiinnitettävä etupyörä. Sillä pääsen helpommin itse, koska riittää, että joku nostaa sen alas. Pystyn itse kiinnittämään sen paikalleen ja lähtemään liikkeelle. Oikeastaan olisi kuitenkin parempi käyttää pyörää, kun minulla sellainen on. Se tekisi hyvää jaloilleni, koska niin saisin laajempaa liikettä jalkoihini ja käveleminenkin olisi varmaan sen jälkeen helpompaa. Pyörän käyttöönottaminen on kuitenkin epämiellyttävämpää, koska se tuntuu vaikealta ja tarvitse liikkeelle lähtöön enemmän apua, esimerkiksi sen, että joku sitoo jalkani polkimiin.

Nämä menneet päivät ovat tosiaan olleet hyvin aurinkoisia, melkein kesäisen kuumia. Tänään, vappuaattona, satoi vettä. Joidenkin asioiden havainnoinni perustan enemmän kuulo - kuin näköhavaintoihin. Sade on yksi sellainen, koska se kuulostaa mielestäni kauniilta. Kohina ja suhina on melkein kuin musiikkia, lähes turvallista.

On kevät!

torstai 7. huhtikuuta 2011

Tuleeks nää valot kohta takas...

Taisin juuri viikko sitten kirjoittaa täällä siitä, kuinka kannattaisi välillä kirjoittaa aivan tavallisista asioista. Joku sanonta kuitenkin väittää, että lupaukset on tehty rikottaviksi. Siihen aion nyt nojata, koska sormenpäitäni polttelee tarve kirjoittaa sykähdytävästä hetkestä, erään yhtyeen levynjulkaisutilaisuudesta.Teidän on kuultava tästä, koska tämä on ikäänkuin jatkoa sille taijanomaiselle 28.8.10 lauantaipäivän kohtaamiselle.

Helsingistä Lahteen on hiukan matkaa, on kulkuneuvo mikä tahansa. Hyvinhän se kuitenkin taittui junalla, kun mukana oli Reetta, joka oli edes hiukan yhtä innoissaan, kuin minä, ja pystyi  auttamaan tarpeellisissa asioissa. Vielä, kun muistaa ensin vilauttaa lipunmyyjille pyörätuolia ja sitten opiskelijakorttia, niin ei tule edes kovin kalliiksi tuollainen matkustaminen! Määränpäässä voi sitten käyttää taksia tarpeellisten matkojen kulkemiseen. (Välimatkat olivat onneksi pienet!)

Pienen jännitysmomentin meidän seikkailuumme loi se, että levynjulkaisukonsertti oli ilmaiskonsertti, eikä siihen otettu lippuvarauksia. Emme siis voineet olla täysin varmoja sisäänpääsystä ennen kuin saimme liput lipputiskiltä. Onneksi kuitenkin saimme. Olisi ollut aivan kamalaa huomata, ettemme pääsekään sisään.

Taisimme saada viimeiset kaksi vierekkäistä paikkaa ykkösparvelta. Virkailija ei tainnut huomata, että istuin pyörätuolissa, koska ei tarjonnut meille pyörätuolipaikkaa. En kuitenkaan sellaista ruvennut kyselemään, kun se ei ole aivan  pakollista. "Aivan sama, kunhan pääsemme sisään" oli sekä minun, että Reetan ainoa toive. Näimme loistavasti korkealta suoraan alaviistoon.

Oli hauska huomata miten muutamat tutut tuntuivat olevan kovin innoissaan, kun löysivät meidät ihmisjoukosta. Tosin olimme mekin, kun pääsimme paikalle. Tuttuja on muutenkin aina ihana tavata, varsinkin, jos otetaan  lämmöllä vastaan, kuten meidät otettiin. Vastaavassa tilanteessa olisin varmasti yhtä iloinen tapaamisesta.

 Suoraan takanamme istui neljä tyttöä, ehkä ekalla keikalla ja ikää n. 12 v.,joista uskallan sanoa suoran mielipiteeni, koska he olivat selvästi faneja eivätkä ystäviä tai sukua.Tytöt tulivat hiukan myöhässä.  Valot olivat juuri sammuneet. Eräs heistä kysyi,"tuleeks nää valot kohta takas, kun mä en näe avata mun karkkipussia?" He kiljuivat suoraan takanamme ja pudottelivat karkkejaan. Teki mieli sanoa usemmin kuin kerran "Hei, ette ole elokuvissa vaan konsertissa." No, toivottavasti tytöt saivat mukavan ensimmäisen keikkakokemuksen, mutta silti, yrittäkää edes kuvitella....

Eihän tutulta voi pyytää nimikirjoitusta, eihän? No ei, sitä mieltä minäkin olin lauantaihin asti. Levyn ostaminen ja nimmarijonon jatkoksi liittyminen kävivät kuitenkin yllättävän helposti. Se oli ainoa hetki, jona voi sanoa jotain niille neljälle juuri unelmansa todeksi eläneille.

Jokseenkin hysteerisen jännityksen vallassa alkanut päivä jatkui samaa rataa ja vain paheni. Seisoimme varmasti ainakin puoli tuntia tyhjällä taksitolpalla kinaamassa siitä, kumpi soittaisi kyltissä olevaan numeroon. Päädyimme  jonkinlaiseen kompromissiin.  Minä soitin, mutta Reetan puhelimesta. Niin pääsimme viimein syömään. Heittelimme toisillemme mitä järjettömimpiä ja hysteerisimpiä juttuja, suorastaan pimahtaneita.Vieläkin ne naurattavat minua. Taksitolpat eivät selvästikään sovi meille, hysteriaa on nimittäin koettu ennenkin.

Kaiken sen syömisen jälkeen oli kyllä paha olo. Ne kaksi yhdeksän junassa kotiin matkustanutta tyttöä olivat väsyneitä, mutta iloisia kuitenkin. Sunnuntaipäivän täyttäneestä tyhjyydestä huolimatta, olen hyvin onnellinen siitä, että sain olla mukana jossain niin ainutlaatuisessa kuin lauantai oli. Levy on pyörinyt koneessa jo monta kertaa näiden päivien aikana ja välijuonnot pulpahtavat mieleen ja saavat hyvälle tuulelle.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ehkä jo ensi keväänä...

Olen todella huono kirjoittamaan tänne silloin, kun minusta tuntuu, ettei ole mitään erityistä kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt opetella uuden tavan ja kirjoittaa jotain pientä useammin, jotta lukijani eivät tylsistyisi ja karkaisi pois.

Koulumaailmasta olisi aina jotain uutta kerrotavaa, se ei vain ole olevinaan tarpeeksi kiinnostavaa. Taidan elää jatkuvasti jonkinlaista unelmaa kaivaten suuria ja pysäyttäviä kokemuksia, joista kirjoittaa. Kuka sellaisa kuitenkaan jatkuvasti kokee? Minulla on kokemusta siitäkin, että sitten, kun sellainen kokemus tulee eteen se saattaa olla omalla tavallaan niin suuri ja myksitävä, että kestää kauan ennen kuin sen jäsentää niin, että siitä pystyy kirjoittamaan. Kokemukseni mukaan teksteistä, jotka kirjoitetaan tuollaisista mykistävistä kokemuksista tulee aina tavallaan pettymyksiä, itselleni ainakin, sillä eihän lukija tiedä mitä olen ajatellut. Onnistun kirjoittamaan kokemukseni hitaasti ja tarkkaan harkiten, jotta en unohtaisi mitään, mutta silti minusta tuntuu usein, että olen jättänyt jotain pois, nimittäin sen tunteen, jonka vallassa olin, joka teki kokemuksestani juuri minulle erityisen. Ehkä on siksi parasta kirjoittaa ainakin toistaiseksi ihan tavallisista asioista.

Tämä lukuvuosi on selvästi loppupuollella, ainakin niin lopussa, että toiseksi viimeinen jakso on jo puolivälissä ja on aika tehdä viimeisen vuoden lukujärjestykset. Olen huomannut jo viime vuonna, että lukio on matka, joka on kuljettava loppuun asti ennen kuin sen  voi sanoa nähneensä kokonaan. Ensi kesä ja syksy tuovat eteen taas uusia kuvia tällä matkalla, nimittäin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minun on luettava koulukirjoja koko kesän ajan. Pelkään jo nyt sitä tulevaa tilannetta. Entä, jos en saa itseäni lukemaan tarpeeksi ja en pääse kirjoituksista läpi? Toisaalta tiedän, että minulla on tapana kehittää itselleni isoja peikkoja, joista harvat toteutuvat.

Minulla oli pahoja vaikeuksia englannin opiskelussa. Ennen kun asiaa tutkittiin tarkemmin ja minut vapautettiin jouduin tuplaamaan muutaman kurssin. Sen vuoksi joudun ottamaan täytekursseja kaikista mahdollisista aineista ja näytti siltä, että opintoni venyvät kolmeen ja puoleen vuoteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saatan päästä ylioppilaaksi jo ensi keväänä, jos kaikki sujuu hyvin. Se olisi mahtavaa!

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Kahdentoista vuoden odotus..

Virpi Kuitunen (nykyään Sarasvuo) edusti minulle viime talveen asti jotain sellaista, mikä on vaikeasti selitettävissä, se täytyy kokea itse.Virpi oli jotain sellaista mitä vain Janne Ahonen on aiemmin edustanut. Käytin heistä myöhemmin termiä valittu, vaikka en tietoisesti valinnutkaan heitä, heistä vain tuli sellaisia. Minä rakastin heitä, puolustin heitä viimeiseen asti ja pelkäsin koko ajan pahinta, kun he lensivät minäkin lensin.  No. te jotka olette ennenkin lukeneet blogiani ehkä muistatte. Yllätyin itsekin miten helposti sisäistin, että Virpi lopettaa uransa. Siinä viimeisessä tekstissäni hänestä totesin, että tulen varmasti seuraamaan hiihtoa jatkossakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla, kuin hänen aikanaan.

Tänä talvena en olekaan katsonut hiihtoa samoin, en yhtä orjallisesti. Oikeastaan ensimmäisen kerran tällä kaudella olen seurannut hiihtoa vasta nyt, Oslon MM-kisojen aikaan. Eikä sillä kuinka kisassa oikeastaan käy ole ollut niin väliä. Kisat alkoivatkin hiukan takkuisesti suomalaisten osalta, mutta  tämä ja eilinen päivä ovatkin olleet loistavia hiihtäjiemme osalta. Mäkihyppääjillä ja yhdistetyssä sitä vastoin edelleen takkuilee. Viidestä tavoitellusta mitalista kaksi on kuitenkin ladulta jo haettu.

Kummallista miten sitä oppii itsestäänkin uusia asioita seuratessaan tuollaisia kilpailuja. Hiihtoon kohdistamani hysteria alkaa nyt ehkä olla sitä yleistä normaalitasoa, ainakin huomattavan paljon lähempänä sitä. En edelleenkään pysty istumaan paikoillani, kun seuraan jännittävää kisaa, vaan pompin ja kiljun. Siskoni mukaan kuulostin tänään aivan pillastuneelta porsaalta, kun kannustin Matti Heikkistä kohti MM-kultaa. Onneksi osaan nauraa itselleni ja tiedän, ettei siskoni tarkoittanut kommenttiaan pahalla. En kuitenkaan voi itselleni mitään, minut valtaa aina tietty hysteria, edelleen. 

Sain huomata, että väliaikalähdolläkin kisa voi olla jännittävä, se voi olla suorastaan piinallinen. Ymmärrän hyvin miksi urheilijat itse pitävät väliaikalähdoista enemmän. Ne vähentävät kolarointia lähdossa, mutta pakottavat urheilijat tekemään parhaansa koko matkan ajaksi. Itse olen ennen pitänyt yhteislähdöistä enemmän siksi, että ne ovat olleet niin selkeitä seurata, se joka johtaa letkaa johtaa myös kisaa, se joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa kisan. Sekä naisten eilinen että miesten tämän päiväinen perinteisen kilpailu olivat suorastaan piinallisen jännittäviä. Kaikki suomalaiset olivat molemmissa kilpailuissa loistavia. Jokaisessa väliaikapaikassa pohja-aika oli suomalaisen nimissä, mutta naisten lenkillä tuli kaksi aina ohi Aino-Kaisa Saarisesta.

Urheiluselostajiamme on usein huvittavaa kuunnella. Suomalaisten suksien voitelu oli onnistunut täydellisesti, joten selostajiemme kehut huoltotiimille olivat ehdottomasti paikallaan. Selostajien käyttämät kielikuvat olivat silti huvittavia. Suomalainen huoltotiimi oli tänään koottu taikureista, kyllä, ehdottomasti, mutta esimerkiksi ruotsilla jonka voitelu epäonnistui taas, kolmannen kerran peräkkäin, oli huoltotiimissään selostajiemme mukaan vain pelle Hermanneja, hauskaa.

Matti Heikkinen oli tänään lyömätön. Kuuntelin miesten kilpailua  radiosta jo tullessani koulusta kotiin, vaikka Heikkinen oli loistava en silti suoraan sanottuna uskonut suomalaisten mitaliin vielä silloin. Kaikkensa se mies kuitenkin oli antanut ylitettyään maaliviivan, makasi maassa ja yökki. Siskoni mietti, että mahtaako itkeä, kun valmentaja kävi olkaa taputtamassa ja mies makaa kasvot lumessa liikkumatta.

Tavallani nautin siitä menneiden vuosien tunteesta, kun elin niin täysillä urheilijan mukana, minusta todella tuntui, että aistin hänet, muistan eräänkin yön, kun heräsin pohtimaan tulevan kilpailun tulosta, päädyin johonkin ja kisa päättyi juuri niin. Alan taas kuulostaa hullulta ja vaikka puhunkin tässä totta olen onnellinen, ettei enää ole sellaista. Voin kannustaa urheilijoita edelleen sydämestäni ja katosa palkintojenjakoja hymyillen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itkeä sitä, ettei juuri HÄN voittanut. Nyt jokaisen onnistuminen on hyvä ja jokaisen epäonnistuminen harmillinen, mutta kaikki suomalaiset mitalit ovat kirkkaita riippumatta siitä kenen ne ovat.

Kuten sanottu, siskoni mukaan kuulostin aivan pillastuneelta porsaalta kannustaessani Heikkistä ne viimeiset kilometrit. En kuitenkaan ymmärtänyt kuinka iso asia suomalaiselle miesten maastohiihdolle tämä mestaruus oli, ennen kuin selostaja sanoi sen ääneen illan palkintojenjakolähetyksessä ja äiti vielä toisti. Ensimmäinen suomalainen mestaruus mieshiihtäjälle kahteentoista vuoteen, se on todella iso asia, mutta kahden ihmisen vakuutelut siihen tarvittiin ennen kuin sen itse ymmärsin, ja kuitenkin olen vain suomalainen nuori tyttö. Miltäköhän Heikkisestä itsestään mahtoi tuntua..?


maanantai 28. helmikuuta 2011

Jos olisin tiennyt...

Eilinen päivä (18.2) ja torstai-ilta (17.2) olivat meille lukion 2. vuosikurssin opiskelijoille niitä suuria hetkiä. Koulumme abiturientit lähtivät riemuiten kahden ja puolen tunnin rekka-ajelulle palkittuaan ensin mm.  koulun parhaan opettajan, laulettuaan laulun, joka kertoi heidän kolmesta vuodestaan ja näytettyään videon kaikilta noilta vuosilta. Ilta oli meidän ja me olimme kauniita.

Itse tanssit alkoivat vasta 19.30, mutta minä kuten kaikki muutkin Wanhat tulimme paikalle jo 17.00, jotta pääsimme ammattikuvaajan kameran eteen. Punainen ja vaaleanpunainen olivat suosituimmat pukujen värit, mutta joukossa oli muutamia sinisiä ja vaaleita värejä, joku vihreäkin oli joukkoon eksynyt. Ei sen puoleen tämä vihreä näytti käyttäjänsä päällä todella kauniilta.

Leikittelin mielelläni pitkään ennen tansseja sillä ajatuksella, että kerrankin me kaikki saisimme olla maailman ihanimpia tyttöjä. Tunsin itseni todella kauniiksi ja muutkin näyttivät siltä. Jouduin taas huomaamaan kuinka näönongelmani vaikuttavat tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä aivan eri näköisinä kuin yleensä. Ensin en millään tunnistanut kuka kauniista tytöistä oli kukakin, eteenkin sellaisia henkilöitä, joiden kanssa en muutenkaan ole niin paljon tekemisissä oli vaikea tunnistaa.

Itse en tanssinut, istuin vain katsomassa muiden tanssia. Halusin kuitenkin pukeutua, jotta tuntisin paremmin kuuluvani porukkaan. Illan päätteeksi minua kuitenkin harmitti, etten ollut mukana tanssimassa. Ei joukkoon kuuluminen ole vain sitä, että pukeutuu kauniisti ja saa muutaman kehun puvustaan. 

Pysyn pystyssä, jos joku tukee minua ja pystyn näinollen ottamaan myös tanssiaskelia. Esimerkiksi cicapota, joka on lähinnä kävelytanssi olen nuorempana tanssinut opettajan tai avustajan kanssa, jotka ovat tukeneet minua. Ote tanssissa on molemmista käsistä ja askeleet ovat kävelyaskeleita. Tanssiin kuuluvat pyörähdykset parista irrallaan pystyn tekemään, koska voin kävellä sen verran ilman tukea. Suurin osa tansseista oli sellaisia, jotka tanssittiin parin kanssa, joten suurimmanosan olisin luultavasti voinut tanssia hieman soveltaen, mutta eihän noista ikinä tiedä.

Vauhdikkaimpien tanssien musiikki oli lisäksi sellaista, että sen rytmi meni suoraan sisimpääni ja minun teki mieli päästä mukaan. Wirginia reel ja salty dog rag olivat molemmat sellaisia, lisäksi Wanhojen oma tanssi näytti todella siltä, että heillä oli hauskaa. "hei nyt me bailataan, meillä on kivaa"

En minä oikeastaan ole kovin . Olin kaunis saatte nähdä, minulla on kavereita koulussa kuitenkin ja vielä on tulossa penkkarit, joiden suunnitteluun tahdon mukaan, koska ne ovat paljon muutakin kuin rekka. Sitäpaitsi saan aikaan hulvattoman jutun koululehdessä julkaistavaksi. Silti, jos olisi tiennyt millaisia tansseja tanssitaan ilta olisi voinut olla osaltani aivan erilainen

torstai 3. helmikuuta 2011

Wanhojentanssipuku




Tässä tämä puku ON
              

tiistai 1. helmikuuta 2011

Näköpiirissä Wanhojentanssit

Ylioppilaaksi pääsemisestä tuli unelmani jo ennen kuin täytin 12. Lukio on ollut minulle itsestäänselvä valinta siitä lähtien, mutta vasta yhdeksännellä luokalla ymmärsin, että se on myös järkevä valinta, minusta ei tule fyysisen työn tekijää. Nyt, kun olen opiskellut lukijossa jo toista vuotta, unelmani tuntuu päivä päivältä todenmukaisemmalta. Mutta silti, kaikkien matkan käänteiden jälkeen, tunnen itseni epävarmaksi. En voi uskoa sitä todeksi ennen kuin se on totta.
Vasta hiljattain ymmärsin kuinka riittinen koulu lukio oikeastaan on. Ensimmäinen vuosi menee vielä ihmetellessä.  Toisena vuonna tanssitaan jo vanhojen tanssit.  Kolmantena vuonna riehutaan penkkareissa ja viimeistään neljännen vuoden keväällä saadaan ylioppilaslakki. Ylioppilaskirjoituksissa voi käydä jopa kolme kertaa.
Minulla ja ikätovereillani on edessämme vanhojentanssit, ne ensimmäiset juhlat matkalla kohti suurta päämäärää. Vielä yhdeksännellä luokalla olin varma siitä, että haluan tanssia vanhojentanssit. En kuitenkaan ole menossa pyörähtelemään tanssilattialle. Kyllähän se pyörätuolillakin onnistuisi aavistuksen soveltaen. En oikeastaan tiedä mihin ajatus kariutui, ehkä siihen, että olisi pitänyt löytää poika, joka suostuu parikseni. Kuulun kuitenkin vanhojen joukoon, joten halusin jotenkin päästä mukaan juhliin ja pukeutua kauniisti. 
Pohdin pukeutumistakin pitkään, mutta kaikki joiden kanssa puhuin asiasta olivat sitä mieltä, että minun ehdottomasti kannattaa pukeutua. Sillätavoin kuulun joukkoon, ja pohjimmiltani haluan tehdä sen. Kerrankin saa olla maailman ihanin tyttö, tuntea itsensä prinsessaksi ja pukeutua niin kauniiseen pukuun, ettei kenelläkään ole sellaista. Kaikki tytöt varmaankin ajattelevat noin. Pojilla on paljon tylsempää ja toisaalta helpompaa, koska vaihtoehtoja on vähemmän. 
Löysin eräästä kaupasta mukavia juhlapukuja, jotka olivat malliltaan juuri sopivia; juuri niin lyhyitä, ettei niitä tarvinnut lyhentää tämänpituiselle ihmiselle kuin minä olen. Katselin niitä pukuja muutaman viikon ajan ja sovitin sitten useampaa. Todellinen kamppailu käytiin kuitenkin kahden eri punaisen mekon välillä. Ne olivat malliltaan samanlaiset: suora helma, joka laskeutuu kuminauhan ansiosta hieman pallomaisena, vetoketju sivussa ja nauha takana, olkaimet. Toinen oli vaaleanpunainen ja sen rinnuksilla oli tiheässä vaaleanpunaisia ruusuja, jotka oli  tehty samasta kankaasta. Näin tämän vaaleanpunaisen mallinuken päällä ennenkuin olin edes sovittanut mekkoa, ja ihastuin siihen. Pitkän pohdiskelun ja venkoilun jälkeen päädyin kuitenkin toiseen tumman viininpunaiseen mekkoon, joka taittaa valossa hauskasti violettiin, purppuraan.                                                                     Ajattelin ensin, etten osta kuin puvun, mutta asuni on kerääntynyt nyt muutaman viikon aikana useasta eri kaupasta. Puku yhdestä, koru ja hiussoljet toisesta ja kengät kolmannesta kaupasta. Kengät löytyivät tälläkertaa yllättävän helposti. En oikeastaan etsinyt niitä vaan kirjaimellisesti löysin ne.
Meillä on lukiomme toisen vuosikurssin oppilaiden kesken ollut jo muutama palaveri vanhojenpäivään liittyen. Koulussamme on nimittäin tapana, että kaikki osallistuvat järjestelyihin, riippumatta siitä aikovatko he tanssia. Me nimittäin myymme kutusuja ensimmäisiin tanssiaisiin (ne pidetään samana iltana, kun abit ovat viettäneet penkkareita, seuraavana iltapäivänä tanssitaan koulun oppilaille). Muutamaa euroa vastaan saa siis kutsun tanssiaisiin ja pientä purtavaa väliajalla. Näillä rahoilla sitten kustannetaan abirekka, jonka lavalle kaikki haluavat riehumaan, nekin jotka eivät tanssineet. Varsinainen juhla on 17.2 ja koulu saa nähdä tanssit seuraavana iltapäivänä.
Minä olin mukana ryhmässä, joka suunnitteli vanhojentanssikutsut. Lupasin myös kirjoittaa illasta jutun koululehteen. Ajattelin, että voisi olla mukavaa leikkiä toimittajaa ja toivottavasti sellainen juttu olisi mukavaa luettavaa. Vanhojentanssit kuuluvat perinteisiin ja ovat tulossa  kaikkien kohdalle, ykkösillekin. Juttu lehdessä voisi olla mukava muisto meille kakkosille ja ykkösten kannalta se on kurkistus tulevaisuuteen. Ensin ajattelin, että minun on ehkä toteutettava juttu osittain haastatteluna, mutta nyt tulin ajatelleeksi, että voisi sen hoitaa ehkä hieman toisinkin...

lauantai 8. tammikuuta 2011

Kuka sinä olet?

Viimevuoden lopussa minulle tehtiin kattavat muistia ja oppimista kartoittavat tutkimukset englanninkieleen liittyvien vaikeuksien syyn selvittämiseksi. Muistitutkimuksen tuloksena oli, että muistini on yli ikätason. Joukossa oli kuitenkin yksi poikkeus .Eräässä tehtävässä piti painaa mieleen useat eri kasvot. Myöhemmin minulle näytettiin kaikki ennen näkemäni kasvot ja useita muita. Niistä piti valita ne, jotka olin nähnyt ennenkin. Tässä tehtävässä tulokseni oli huonompi kuin yleensä, mutta se oli tosiaan ainoa sellainen tehtävä.

Tiesin kyllä jo ennestään, että tunnistan ihmisten kasvot ja ilmeet huonosti. Tunnistan ihmiset askelista ja äänestä, lisäksi teen päätelmiä ihmisten kosketuksen perusteella. Löysä, varma ja liian tiukka kädenpuristus kertovat kaikki ihmisestä jotain. Kädenpuristus on tietenkin varsin ylimalkainen keino saada mitään selville, mutta kyllä sen tietää tuntuuko kosketus luontevalta ja turvalliselta, oikealta, vai eikö.

Siitä huolimatta, että tiesin tunnistavani ihmisiä huonosti kasvojen perusteella jo ennen testiä, aloin vasta testin jälkeen kiinnittää asiaan todella huomiota. Ymmärsin, että oikeastaan kaikki ne adjektiivit joilla kuvaan ihmisiä ovat enemmän tiedostettuja kuin muistiin perustuvia. Tiedän esimerkiksi, että minulla, sisaruksillani ja isälläni on ruskeat silmät, mutta en oikeastaan muista heidän kasvojaan. Valokuvasta kyllä tunnistan ihmisiä, mutta helpommin, jos he ovat samannäköisiä kuin ne ihmiset joihin olen itse tutustunut. Tilanteessa, jossa minun pitää sulkea silmät ja kuvitella joku ihminen eteeni näen aavistuksen kasvoja, mutta en niin tarkasti, että voisin kuvailla häntä. Oikeastaan saan mieleeni vain onko henkilö tumma vai vaalea ja onko hänellä pitkät vai lyhyet hiukset.

Jos kuvittelen, että sovin tapaamisen jonkun ihmisen kanssa uskoisin löytäväni hänet. Silloin tiedän kuitenkin ketä etsin ja mistä. En kuitenkaan huomaa tuttujakaan ihmisiä kaupungilla tai muualla missä on paljon ihmisiä ellen tunnista äänestä, lisäksi tietenkin, jos joku osoittaa minulle tietyn henkilön jostain. Ei asia kuitenkaan aivan niinkään mene, eikä elämä näin ole niin karua kuin se tässä luultavasti kuulostaa. En oikeastaan kiinnitä asiaan huomiota, se vain on niin.

Äiti kertoo edelleen toisinaan tarinaa ajoilta jolloin olin vasta pikkutyttö. Olimme kotirapusillamme menossa sisään. Oli varmaan tälläinen talviaika kuin nytkin. Jokatapauksessa oli pimeää ja vastaamme tuli naapurissa asuva todella musta mies, joka tervehti meitä valkoiset hampaat välkähtäen, olin kuulemma pelästynyt kauheasti. Eikä tämä tunnistamattomuuteni kuulema liittynyt vain pimeään, koska kertoman mukaan jo pienenä "lajittelin ihmiset tummiin ja vaaleisiin." Niin, että oikeastaan en ole vain päässyt siitä tähänkään mennessä. Tosin olen oppinut tiedostamaan asian ja tilanne on ehkä siksi helpottunut.