Jos olisin tiennyt...

Eilinen päivä (18.2) ja torstai-ilta (17.2) olivat meille lukion 2. vuosikurssin opiskelijoille niitä suuria hetkiä. Koulumme abiturientit lähtivät riemuiten kahden ja puolen tunnin rekka-ajelulle palkittuaan ensin mm.  koulun parhaan opettajan, laulettuaan laulun, joka kertoi heidän kolmesta vuodestaan ja näytettyään videon kaikilta noilta vuosilta. Ilta oli meidän ja me olimme kauniita.

Itse tanssit alkoivat vasta 19.30, mutta minä kuten kaikki muutkin Wanhat tulimme paikalle jo 17.00, jotta pääsimme ammattikuvaajan kameran eteen. Punainen ja vaaleanpunainen olivat suosituimmat pukujen värit, mutta joukossa oli muutamia sinisiä ja vaaleita värejä, joku vihreäkin oli joukkoon eksynyt. Ei sen puoleen tämä vihreä näytti käyttäjänsä päällä todella kauniilta.

Leikittelin mielelläni pitkään ennen tansseja sillä ajatuksella, että kerrankin me kaikki saisimme olla maailman ihanimpia tyttöjä. Tunsin itseni todella kauniiksi ja muutkin näyttivät siltä. Jouduin taas huomaamaan kuinka näönongelmani vaikuttavat tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä aivan eri näköisinä kuin yleensä. Ensin en millään tunnistanut kuka kauniista tytöistä oli kukakin, eteenkin sellaisia henkilöitä, joiden kanssa en muutenkaan ole niin paljon tekemisissä oli vaikea tunnistaa.

Itse en tanssinut, istuin vain katsomassa muiden tanssia. Halusin kuitenkin pukeutua, jotta tuntisin paremmin kuuluvani porukkaan. Illan päätteeksi minua kuitenkin harmitti, etten ollut mukana tanssimassa. Ei joukkoon kuuluminen ole vain sitä, että pukeutuu kauniisti ja saa muutaman kehun puvustaan. 

Pysyn pystyssä, jos joku tukee minua ja pystyn näinollen ottamaan myös tanssiaskelia. Esimerkiksi cicapota, joka on lähinnä kävelytanssi olen nuorempana tanssinut opettajan tai avustajan kanssa, jotka ovat tukeneet minua. Ote tanssissa on molemmista käsistä ja askeleet ovat kävelyaskeleita. Tanssiin kuuluvat pyörähdykset parista irrallaan pystyn tekemään, koska voin kävellä sen verran ilman tukea. Suurin osa tansseista oli sellaisia, jotka tanssittiin parin kanssa, joten suurimmanosan olisin luultavasti voinut tanssia hieman soveltaen, mutta eihän noista ikinä tiedä.

Vauhdikkaimpien tanssien musiikki oli lisäksi sellaista, että sen rytmi meni suoraan sisimpääni ja minun teki mieli päästä mukaan. Wirginia reel ja salty dog rag olivat molemmat sellaisia, lisäksi Wanhojen oma tanssi näytti todella siltä, että heillä oli hauskaa. "hei nyt me bailataan, meillä on kivaa"

En minä oikeastaan ole kovin . Olin kaunis saatte nähdä, minulla on kavereita koulussa kuitenkin ja vielä on tulossa penkkarit, joiden suunnitteluun tahdon mukaan, koska ne ovat paljon muutakin kuin rekka. Sitäpaitsi saan aikaan hulvattoman jutun koululehdessä julkaistavaksi. Silti, jos olisi tiennyt millaisia tansseja tanssitaan ilta olisi voinut olla osaltani aivan erilainen

Wanhojentanssipuku





Tässä tämä puku ON
              

Näköpiirissä Wanhojentanssit

Ylioppilaaksi pääsemisestä tuli unelmani jo ennen kuin täytin 12. Lukio on ollut minulle itsestäänselvä valinta siitä lähtien, mutta vasta yhdeksännellä luokalla ymmärsin, että se on myös järkevä valinta, minusta ei tule fyysisen työn tekijää. Nyt, kun olen opiskellut lukijossa jo toista vuotta, unelmani tuntuu päivä päivältä todenmukaisemmalta. Mutta silti, kaikkien matkan käänteiden jälkeen, tunnen itseni epävarmaksi. En voi uskoa sitä todeksi ennen kuin se on totta.
Vasta hiljattain ymmärsin kuinka riittinen koulu lukio oikeastaan on. Ensimmäinen vuosi menee vielä ihmetellessä.  Toisena vuonna tanssitaan jo vanhojen tanssit.  Kolmantena vuonna riehutaan penkkareissa ja viimeistään neljännen vuoden keväällä saadaan ylioppilaslakki. Ylioppilaskirjoituksissa voi käydä jopa kolme kertaa.Minulla ja ikätovereillani on edessämme vanhojentanssit, ne ensimmäiset juhlat matkalla kohti suurta päämäärää. Vielä yhdeksännellä luokalla olin varma siitä, että haluan tanssia vanhojentanssit. En kuitenkaan ole menossa pyörähtelemään tanssilattialle. Kyllähän se pyörätuolillakin onnistuisi aavistuksen soveltaen. En oikeastaan tiedä mihin ajatus kariutui, ehkä siihen, että olisi pitänyt löytää poika, joka suostuu parikseni. Kuulun kuitenkin vanhojen joukoon, joten halusin jotenkin päästä mukaan juhliin ja pukeutua kauniisti. Pohdin pukeutumistakin pitkään, mutta kaikki joiden kanssa puhuin asiasta olivat sitä mieltä, että minun ehdottomasti kannattaa pukeutua. Sillätavoin kuulun joukkoon, ja pohjimmiltani haluan tehdä sen. Kerrankin saa olla maailman ihanin tyttö, tuntea itsensä prinsessaksi ja pukeutua niin kauniiseen pukuun, ettei kenelläkään ole sellaista. Kaikki tytöt varmaankin ajattelevat noin. Pojilla on paljon tylsempää ja toisaalta helpompaa, koska vaihtoehtoja on vähemmän. 
Löysin eräästä kaupasta mukavia juhlapukuja, jotka olivat malliltaan juuri sopivia; juuri niin lyhyitä, ettei niitä tarvinnut lyhentää tämänpituiselle ihmiselle kuin minä olen. Katselin niitä pukuja muutaman viikon ajan ja sovitin sitten useampaa. Todellinen kamppailu käytiin kuitenkin kahden eri punaisen mekon välillä. Ne olivat malliltaan samanlaiset: suora helma, joka laskeutuu kuminauhan ansiosta hieman pallomaisena, vetoketju sivussa ja nauha takana, olkaimet. Toinen oli vaaleanpunainen ja sen rinnuksilla oli tiheässä vaaleanpunaisia ruusuja, jotka oli  tehty samasta kankaasta. Näin tämän vaaleanpunaisen mallinuken päällä ennenkuin olin edes sovittanut mekkoa, ja ihastuin siihen. Pitkän pohdiskelun ja venkoilun jälkeen päädyin kuitenkin toiseen tumman viininpunaiseen mekkoon, joka taittaa valossa hauskasti violettiin, purppuraan.                                                                     Ajattelin ensin, etten osta kuin puvun, mutta asuni on kerääntynyt nyt muutaman viikon aikana useasta eri kaupasta. Puku yhdestä, koru ja hiussoljet toisesta ja kengät kolmannesta kaupasta. Kengät löytyivät tälläkertaa yllättävän helposti. En oikeastaan etsinyt niitä vaan kirjaimellisesti löysin ne.
Meillä on lukiomme toisen vuosikurssin oppilaiden kesken ollut jo muutama palaveri vanhojenpäivään liittyen. Koulussamme on nimittäin tapana, että kaikki osallistuvat järjestelyihin, riippumatta siitä aikovatko he tanssia. Me nimittäin myymme kutusuja ensimmäisiin tanssiaisiin (ne pidetään samana iltana, kun abit ovat viettäneet penkkareita, seuraavana iltapäivänä tanssitaan koulun oppilaille). Muutamaa euroa vastaan saa siis kutsun tanssiaisiin ja pientä purtavaa väliajalla. Näillä rahoilla sitten kustannetaan abirekka, jonka lavalle kaikki haluavat riehumaan, nekin jotka eivät tanssineet. Varsinainen juhla on 17.2 ja koulu saa nähdä tanssit seuraavana iltapäivänä.
Minä olin mukana ryhmässä, joka suunnitteli vanhojentanssikutsut. Lupasin myös kirjoittaa illasta jutun koululehteen. Ajattelin, että voisi olla mukavaa leikkiä toimittajaa ja toivottavasti sellainen juttu olisi mukavaa luettavaa. Vanhojentanssit kuuluvat perinteisiin ja ovat tulossa  kaikkien kohdalle, ykkösillekin. Juttu lehdessä voisi olla mukava muisto meille kakkosille ja ykkösten kannalta se on kurkistus tulevaisuuteen. Ensin ajattelin, että minun on ehkä toteutettava juttu osittain haastatteluna, mutta nyt tulin ajatelleeksi, että voisi sen hoitaa ehkä hieman toisinkin...