Olen todella huono kirjoittamaan tänne silloin, kun minusta tuntuu, ettei ole mitään erityistä kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt opetella uuden tavan ja kirjoittaa jotain pientä useammin, jotta lukijani eivät tylsistyisi ja karkaisi pois.
Koulumaailmasta olisi aina jotain uutta kerrotavaa, se ei vain ole olevinaan tarpeeksi kiinnostavaa. Taidan elää jatkuvasti jonkinlaista unelmaa kaivaten suuria ja pysäyttäviä kokemuksia, joista kirjoittaa. Kuka sellaisa kuitenkaan jatkuvasti kokee? Minulla on kokemusta siitäkin, että sitten, kun sellainen kokemus tulee eteen se saattaa olla omalla tavallaan niin suuri ja myksitävä, että kestää kauan ennen kuin sen jäsentää niin, että siitä pystyy kirjoittamaan. Kokemukseni mukaan teksteistä, jotka kirjoitetaan tuollaisista mykistävistä kokemuksista tulee aina tavallaan pettymyksiä, itselleni ainakin, sillä eihän lukija tiedä mitä olen ajatellut. Onnistun kirjoittamaan kokemukseni hitaasti ja tarkkaan harkiten, jotta en unohtaisi mitään, mutta silti minusta tuntuu usein, että olen jättänyt jotain pois, nimittäin sen tunteen, jonka vallassa olin, joka teki kokemuksestani juuri minulle erityisen. Ehkä on siksi parasta kirjoittaa ainakin toistaiseksi ihan tavallisista asioista.
Tämä lukuvuosi on selvästi loppupuollella, ainakin niin lopussa, että toiseksi viimeinen jakso on jo puolivälissä ja on aika tehdä viimeisen vuoden lukujärjestykset. Olen huomannut jo viime vuonna, että lukio on matka, joka on kuljettava loppuun asti ennen kuin sen voi sanoa nähneensä kokonaan. Ensi kesä ja syksy tuovat eteen taas uusia kuvia tällä matkalla, nimittäin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minun on luettava koulukirjoja koko kesän ajan. Pelkään jo nyt sitä tulevaa tilannetta. Entä, jos en saa itseäni lukemaan tarpeeksi ja en pääse kirjoituksista läpi? Toisaalta tiedän, että minulla on tapana kehittää itselleni isoja peikkoja, joista harvat toteutuvat.
Minulla oli pahoja vaikeuksia englannin opiskelussa. Ennen kun asiaa tutkittiin tarkemmin ja minut vapautettiin jouduin tuplaamaan muutaman kurssin. Sen vuoksi joudun ottamaan täytekursseja kaikista mahdollisista aineista ja näytti siltä, että opintoni venyvät kolmeen ja puoleen vuoteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saatan päästä ylioppilaaksi jo ensi keväänä, jos kaikki sujuu hyvin. Se olisi mahtavaa!
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Kahdentoista vuoden odotus..
Virpi Kuitunen (nykyään Sarasvuo) edusti minulle viime talveen asti jotain sellaista, mikä on vaikeasti selitettävissä, se täytyy kokea itse.Virpi oli jotain sellaista mitä vain Janne Ahonen on aiemmin edustanut. Käytin heistä myöhemmin termiä valittu, vaikka en tietoisesti valinnutkaan heitä, heistä vain tuli sellaisia. Minä rakastin heitä, puolustin heitä viimeiseen asti ja pelkäsin koko ajan pahinta, kun he lensivät minäkin lensin. No. te jotka olette ennenkin lukeneet blogiani ehkä muistatte. Yllätyin itsekin miten helposti sisäistin, että Virpi lopettaa uransa. Siinä viimeisessä tekstissäni hänestä totesin, että tulen varmasti seuraamaan hiihtoa jatkossakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla, kuin hänen aikanaan.
Tänä talvena en olekaan katsonut hiihtoa samoin, en yhtä orjallisesti. Oikeastaan ensimmäisen kerran tällä kaudella olen seurannut hiihtoa vasta nyt, Oslon MM-kisojen aikaan. Eikä sillä kuinka kisassa oikeastaan käy ole ollut niin väliä. Kisat alkoivatkin hiukan takkuisesti suomalaisten osalta, mutta tämä ja eilinen päivä ovatkin olleet loistavia hiihtäjiemme osalta. Mäkihyppääjillä ja yhdistetyssä sitä vastoin edelleen takkuilee. Viidestä tavoitellusta mitalista kaksi on kuitenkin ladulta jo haettu.
Kummallista miten sitä oppii itsestäänkin uusia asioita seuratessaan tuollaisia kilpailuja. Hiihtoon kohdistamani hysteria alkaa nyt ehkä olla sitä yleistä normaalitasoa, ainakin huomattavan paljon lähempänä sitä. En edelleenkään pysty istumaan paikoillani, kun seuraan jännittävää kisaa, vaan pompin ja kiljun. Siskoni mukaan kuulostin tänään aivan pillastuneelta porsaalta, kun kannustin Matti Heikkistä kohti MM-kultaa. Onneksi osaan nauraa itselleni ja tiedän, ettei siskoni tarkoittanut kommenttiaan pahalla. En kuitenkaan voi itselleni mitään, minut valtaa aina tietty hysteria, edelleen.
Sain huomata, että väliaikalähdolläkin kisa voi olla jännittävä, se voi olla suorastaan piinallinen. Ymmärrän hyvin miksi urheilijat itse pitävät väliaikalähdoista enemmän. Ne vähentävät kolarointia lähdossa, mutta pakottavat urheilijat tekemään parhaansa koko matkan ajaksi. Itse olen ennen pitänyt yhteislähdöistä enemmän siksi, että ne ovat olleet niin selkeitä seurata, se joka johtaa letkaa johtaa myös kisaa, se joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa kisan. Sekä naisten eilinen että miesten tämän päiväinen perinteisen kilpailu olivat suorastaan piinallisen jännittäviä. Kaikki suomalaiset olivat molemmissa kilpailuissa loistavia. Jokaisessa väliaikapaikassa pohja-aika oli suomalaisen nimissä, mutta naisten lenkillä tuli kaksi aina ohi Aino-Kaisa Saarisesta.
Urheiluselostajiamme on usein huvittavaa kuunnella. Suomalaisten suksien voitelu oli onnistunut täydellisesti, joten selostajiemme kehut huoltotiimille olivat ehdottomasti paikallaan. Selostajien käyttämät kielikuvat olivat silti huvittavia. Suomalainen huoltotiimi oli tänään koottu taikureista, kyllä, ehdottomasti, mutta esimerkiksi ruotsilla jonka voitelu epäonnistui taas, kolmannen kerran peräkkäin, oli huoltotiimissään selostajiemme mukaan vain pelle Hermanneja, hauskaa.
Matti Heikkinen oli tänään lyömätön. Kuuntelin miesten kilpailua radiosta jo tullessani koulusta kotiin, vaikka Heikkinen oli loistava en silti suoraan sanottuna uskonut suomalaisten mitaliin vielä silloin. Kaikkensa se mies kuitenkin oli antanut ylitettyään maaliviivan, makasi maassa ja yökki. Siskoni mietti, että mahtaako itkeä, kun valmentaja kävi olkaa taputtamassa ja mies makaa kasvot lumessa liikkumatta.
Tavallani nautin siitä menneiden vuosien tunteesta, kun elin niin täysillä urheilijan mukana, minusta todella tuntui, että aistin hänet, muistan eräänkin yön, kun heräsin pohtimaan tulevan kilpailun tulosta, päädyin johonkin ja kisa päättyi juuri niin. Alan taas kuulostaa hullulta ja vaikka puhunkin tässä totta olen onnellinen, ettei enää ole sellaista. Voin kannustaa urheilijoita edelleen sydämestäni ja katosa palkintojenjakoja hymyillen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itkeä sitä, ettei juuri HÄN voittanut. Nyt jokaisen onnistuminen on hyvä ja jokaisen epäonnistuminen harmillinen, mutta kaikki suomalaiset mitalit ovat kirkkaita riippumatta siitä kenen ne ovat.
Kuten sanottu, siskoni mukaan kuulostin aivan pillastuneelta porsaalta kannustaessani Heikkistä ne viimeiset kilometrit. En kuitenkaan ymmärtänyt kuinka iso asia suomalaiselle miesten maastohiihdolle tämä mestaruus oli, ennen kuin selostaja sanoi sen ääneen illan palkintojenjakolähetyksessä ja äiti vielä toisti. Ensimmäinen suomalainen mestaruus mieshiihtäjälle kahteentoista vuoteen, se on todella iso asia, mutta kahden ihmisen vakuutelut siihen tarvittiin ennen kuin sen itse ymmärsin, ja kuitenkin olen vain suomalainen nuori tyttö. Miltäköhän Heikkisestä itsestään mahtoi tuntua..?
Tänä talvena en olekaan katsonut hiihtoa samoin, en yhtä orjallisesti. Oikeastaan ensimmäisen kerran tällä kaudella olen seurannut hiihtoa vasta nyt, Oslon MM-kisojen aikaan. Eikä sillä kuinka kisassa oikeastaan käy ole ollut niin väliä. Kisat alkoivatkin hiukan takkuisesti suomalaisten osalta, mutta tämä ja eilinen päivä ovatkin olleet loistavia hiihtäjiemme osalta. Mäkihyppääjillä ja yhdistetyssä sitä vastoin edelleen takkuilee. Viidestä tavoitellusta mitalista kaksi on kuitenkin ladulta jo haettu.
Kummallista miten sitä oppii itsestäänkin uusia asioita seuratessaan tuollaisia kilpailuja. Hiihtoon kohdistamani hysteria alkaa nyt ehkä olla sitä yleistä normaalitasoa, ainakin huomattavan paljon lähempänä sitä. En edelleenkään pysty istumaan paikoillani, kun seuraan jännittävää kisaa, vaan pompin ja kiljun. Siskoni mukaan kuulostin tänään aivan pillastuneelta porsaalta, kun kannustin Matti Heikkistä kohti MM-kultaa. Onneksi osaan nauraa itselleni ja tiedän, ettei siskoni tarkoittanut kommenttiaan pahalla. En kuitenkaan voi itselleni mitään, minut valtaa aina tietty hysteria, edelleen.
Sain huomata, että väliaikalähdolläkin kisa voi olla jännittävä, se voi olla suorastaan piinallinen. Ymmärrän hyvin miksi urheilijat itse pitävät väliaikalähdoista enemmän. Ne vähentävät kolarointia lähdossa, mutta pakottavat urheilijat tekemään parhaansa koko matkan ajaksi. Itse olen ennen pitänyt yhteislähdöistä enemmän siksi, että ne ovat olleet niin selkeitä seurata, se joka johtaa letkaa johtaa myös kisaa, se joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa kisan. Sekä naisten eilinen että miesten tämän päiväinen perinteisen kilpailu olivat suorastaan piinallisen jännittäviä. Kaikki suomalaiset olivat molemmissa kilpailuissa loistavia. Jokaisessa väliaikapaikassa pohja-aika oli suomalaisen nimissä, mutta naisten lenkillä tuli kaksi aina ohi Aino-Kaisa Saarisesta.
Urheiluselostajiamme on usein huvittavaa kuunnella. Suomalaisten suksien voitelu oli onnistunut täydellisesti, joten selostajiemme kehut huoltotiimille olivat ehdottomasti paikallaan. Selostajien käyttämät kielikuvat olivat silti huvittavia. Suomalainen huoltotiimi oli tänään koottu taikureista, kyllä, ehdottomasti, mutta esimerkiksi ruotsilla jonka voitelu epäonnistui taas, kolmannen kerran peräkkäin, oli huoltotiimissään selostajiemme mukaan vain pelle Hermanneja, hauskaa.
Matti Heikkinen oli tänään lyömätön. Kuuntelin miesten kilpailua radiosta jo tullessani koulusta kotiin, vaikka Heikkinen oli loistava en silti suoraan sanottuna uskonut suomalaisten mitaliin vielä silloin. Kaikkensa se mies kuitenkin oli antanut ylitettyään maaliviivan, makasi maassa ja yökki. Siskoni mietti, että mahtaako itkeä, kun valmentaja kävi olkaa taputtamassa ja mies makaa kasvot lumessa liikkumatta.
Tavallani nautin siitä menneiden vuosien tunteesta, kun elin niin täysillä urheilijan mukana, minusta todella tuntui, että aistin hänet, muistan eräänkin yön, kun heräsin pohtimaan tulevan kilpailun tulosta, päädyin johonkin ja kisa päättyi juuri niin. Alan taas kuulostaa hullulta ja vaikka puhunkin tässä totta olen onnellinen, ettei enää ole sellaista. Voin kannustaa urheilijoita edelleen sydämestäni ja katosa palkintojenjakoja hymyillen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itkeä sitä, ettei juuri HÄN voittanut. Nyt jokaisen onnistuminen on hyvä ja jokaisen epäonnistuminen harmillinen, mutta kaikki suomalaiset mitalit ovat kirkkaita riippumatta siitä kenen ne ovat.
Kuten sanottu, siskoni mukaan kuulostin aivan pillastuneelta porsaalta kannustaessani Heikkistä ne viimeiset kilometrit. En kuitenkaan ymmärtänyt kuinka iso asia suomalaiselle miesten maastohiihdolle tämä mestaruus oli, ennen kuin selostaja sanoi sen ääneen illan palkintojenjakolähetyksessä ja äiti vielä toisti. Ensimmäinen suomalainen mestaruus mieshiihtäjälle kahteentoista vuoteen, se on todella iso asia, mutta kahden ihmisen vakuutelut siihen tarvittiin ennen kuin sen itse ymmärsin, ja kuitenkin olen vain suomalainen nuori tyttö. Miltäköhän Heikkisestä itsestään mahtoi tuntua..?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
