Me sovimme sinne kaikki

Tämänvuotinen Resonaari soi-konsertti on taas katsottavissa jonkin aikaa osoitteessa http://www.resonaari.fi. Katsoin osia siitä innoissani heti, kun se oli mahdollista. Sain kyllä kuulla tuimasta keskittyneestä ilmeestäni jo seuraavana päivänä, mutta kauhistuin silti, kun näin miltä todella näytin. Olin todella keskittynyt ennen esitystä, vaikka en edes tiedostanut sitä. Yllätyin, kun näin Merja Larivaaran jälkeenpäin kanssamme lavalla. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen läsnäolostaan.

Mielestäni on aina mukavaa, kun Resonaari saa positiivista julkisuutta. Entinen koulukuljettajani nimitti minua jo vuosia sitten  Resonaarin käveleväksi mainostauluksi, koska puhuin siitä hänelle niin usein. Niinpä olin innoissani nytkin, kun sain kuulla, että konsertistamme on kirjoitettu juttu 22.5.11 Helsingin sanomiin. Olin luonnollisesti innokas lukemaan sen. On hienoa ja edelleen käsittämätöntä miten suuria tunteita konsertti sai kuulijoissa aikaan. 

Juttu oli aloitettu mukavasti viitaten niihin 100 000 ihmiseen, jotka olivat samaan aikaan pakkautuneet Helsingin kauppatorille nähdäkseen edes vilauksen mestaruuden voittaneista kiekkoleijonista. Kanssamme esiintynyt laulaja Anna Puu totesi, että ihmiset ovat järjestäneet oman tapahtuman, kun eivät enää saaneet lippuja konserttiimme. Mestaruusjuhlista aiheutuva meteli kuului takahuoneen avoimesta ikkunasta niin hyvin, että niistäkin tapahtumista oltiin hyvin tietoisia.

Juttu konsertistamme oli kulttuurisivuilla otsikolla: Rajaton riemu - kaikille. Otsikko on mitä mainioin sillä juuri riemu oli voimakkain tunne, jota koemme. Myös toimittaja oli selvästi liittynyt niiden liikutettujen joukkoon, jotka kulkevat seuraavan päivän aivan toisessa maailmassa, ja joiden kommentteja ja tuntemuksia on aina yhtä hämmentävää ja mielenkiintoista kuunnella. Siksi tunnenkin itseni kohtuuttomaksi, kunkirjoitan seuraavasta, mutta minun on pakko. Toimittaja puhuu koko ajan siitä, kuinka ihanaa on, että kehitysvammaiset saavat kuvionuottien avulla mahdollisuuden iloita musiikista muutenkin kuin vain marakassia ravistamalla.

Resonaari on erityisryhmille suunnattu musiikin erityispalvelukeskus. Mietin joskus, miksi ihmisten tuntuu olevan niin vaikea huomata, ymmärtää ja muistaa, että erityisryhmiä ovat muutkin kuin kehitysvammaiset. Kehitysvammaisista suurin osa Resonaarin oppilaista taitaa edelleen koostua. Joukossa on myös useita liikuntarajoitteisia, jotka eivät ole kehitsvammaisia, aistivammaisia ja senioritoimintaa unohtamatta.

Paljon on puhuttu siitä, että ihmiset tietävät kehitysvammoista vain Downin syndrooman. Liikuntavammoista tutuin lienee CP-vamma. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan osaa eritellä niitä. Olen huomannut, että jotkut olettavat kepeillä kävelemisen tai pyörätulissa istumisen tarkoittavan myös kehitysvammaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä huolimatta, että tiedostan tämän, minun on aina välillä vaikeata ymmärtää, miksi ihmiset eivät tajua, että pyörätuoli tai kepit ovat liikkumisen apuvälineitä eikä niiden tarve vaikuta ymmärrykseen. Tulevatko ihmiset  ajatelleeksi näkövammaa, silloin kun laulaja talutetetaan mikrofoonin ääreen ja hänen kätensä asetetaan mikrofoonille niin, että hän tietää sen olevan siinä?

Resonaarin rikkaus onkin siinä, että me sovimme sinne kaikki. Karkeasti jaoteltuna kaikki vammaisryhmät ovat edustettuina siellä. On kehitysvammaisia, liikuntavammaisia ja aistivammaisia. Ja senioreita - ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet oppia soittamaan hiukan vanhemmalla iällä. Minusta tuntuu, ettei missään muualla kuin Resonaarissa voi saada sellaista musiikin opetusta.
Se innostus ja rakkaus, jolla työtä musiikin parissa tehdään on aivan ainutlaatuista.  SE leijuu kaikkialla. Toivon, että vielä joskus murtuisi suppean olettamus, jonka mukaan vain kehitysvammaiset saavat oppia soittamaan kuvionuoteista.

Kun Suomi sekosi...

Vuonna 1995, kun suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden olin vasta muutaman vuoden ikäinen. En tietenkään muista siitä mitään, mutta näkemäni arkistokuvat ja se, että suomalaiset jaksavat yhä muistella tapahtunutta kertovat, että se oli iso asia. En saanut katsoa suomen finaalipeliä loppuun asti sunnuntai-iltana, koska minun oli mentävä ajoissa nukkumaan Resonaarin kevätkonsertin vuoksi. En tietenkään saanut unta ennen kuin kuulin lopputuloksen. Sen jälkeen nukkuminen vasta vaikeaa oli, enkä oikein vieläkään käsitä mitä tapahtui. Olin kuitenkin eilen sattumalta osana sitä valtavaa ihmisjoukkoa, joka täytti Helsinginkeskustan leijonien juhlinnan merkeissä. Ajoin taksilla kotiin Savoy-teatterilta Resonaarin vutuisesta kevätkonsertista.

Pienistä asioista sitä välillä tuleekin iloiseksi. Eilen olin iloinen esimerkiksi siitä, että saatoin käydä kotona koulun jälkeen ennen illan konsertin läpimenoa. Minun ei tarvinnut pukeutua kouluun esiintymisvaatteisiin tai raahata raskasta reppua mukanani. Läpimeno tuntui menevän ennätysmäisen hitaasti. olimme kaiken lisäksi myöhässä aikatauluista. Pääsimme kuitenkin aloittamaan konsertin suunnilleen oikeaan aikaan. Mokasin läpimenossa pahemman kerran. Kosketinsoittimen asetukset olivat pielessä ja sieltä kuuluva "soundi" oli aivan väärä. Tälläisten asioiden kanssa täytyy pystyä elämään, mutta en pysynyt yhtään muun bändin perässä. No, minulle näytettiin nuottia väärin ja rumpali kiilasi, mutta olisi silti pitänyt pystyä laulusta kuulemaan missä mennään, ja on sitä treeneissäkin nopeasti soitettu. Aina on niin hyvä syyttää muita. Onneksi konsertissa meni hyvin.

Tänävuonna, kuten viimeksikin saimme istua osan konserttia yleisössa. Esiinnyimme toisella puoliajalla, joten yleisön joukossa nautiskelin ensimmäisen puoliajan. Yleisössä istuminen keventää hiukan tunnelmaa, ei ole niin kuumaa tai raskasta, eikä myöskään tylsisty niin helposti.
t
Tänävuonna meitä Resonaarin oppilaita oli lähes 80, parikymmentä enemmän kuin viimevuonna. Tähtiesiintyjänä oli Anna Puu ja Zoomin porukka oli oikeastaan se sama tuttu, Merja Larivaara, Liisa Nilsson, Rele Kosunen, Reiska Laine ja muutamia muita. Tänävuonna takahuoneporukassa oli muutamia "ulkopuolisia" aikuisia, Resonaarin entisiä harjoittelijoita. He tunsivat meidät ja tiesivät mitä illan aikana tulee tapahtumaan, se toi turvallisuudentunteen. Siitä huolimatta, että joka vuosi tulee hiukan uusia soittajia, perusporukka pysyy melko samana. Niinpä sitä aina tietää kenen suoritusta kannattaa erityisesti odottaa.

Olen ollut konsertissa mukana jo monena vuonna. Meillä on ollut tapana kutsua konserttiin jokakerta joku uusi ihminen. Varmaan jokainen, joka on minun mukanani tullut meitä kuuntelemaan, on seuraavan kerran tavatessamme hehkuttanut kuinka Resonaari soi on paras musiikkikokemus, jpionka hän on ikinä saanut. Sen kuuleminen tuntuu aina yhtä hämmentävältä, vaikka muistan yhä hämärästi kuinka itse kuljin ensimmäisen konserttini jälkeisen päivän aivan toisessa todellisuudessa ja itkin kun se oli ohi.

Olen soittanut Resonaarissa monta vuotta, kun konserttejakin on useita. Olen istunut luokassa pianon takana ja kokenut oppimisen riemun, olen ollut mukana siinä suuressa konsertissa ja kokenut kliimaksin. On upeaa, että meille erityisryhmien edustajielle on annettu menetelmät ja mahdollisuus ilmaista itseämme musiikin keinoin ja todella edistyä sillä saralla. Totuus, aianakin minun kokemani totuus kuitenkin on, ettei mistään konsertista, eikä välttämättä edistymisestäkään tulisi mitään ellei meillä olisi tuollaisia opettajia kuin meillä on. En voi lakata kunnioittamasta ja ihailemasta sitä kärsivällisyyttä ja rakkautta musiikkiin, joka heillä täytyy olla, kun he opettavat meitä. Sillä he eivät tee työtään leipääntyneinä siihen, ja he tulevat lähelle, se on turvallista.

Eräs ystäväni kiteytti opettajistamme tekemänsä huomionsa jotenkin näin: "rakkaudesta musiikkiin ja niihin ihmisiin." Jokainen oppilas saa olla mitä on ja häneen uskotaan. Siltä minusta tuntuu ja sen täytyy näkyä, se on varmasti suuri osa sitä voimaa, joka saa ihmiset tuntemaan vahvasti ja kulkemaan sumussa, sillä minä uskon heitä, vaikka se tuntuukin hämmentävältä. Rakkaudella tätä työtä tehdään ja se tekee siitä niin ainutlaatuista. Se tekee meistä vapaita, jotta voimme antaa yleisölle kaikkemme.

Konsertti päättyi perinteiseen lopetuskappaleeseemme, voitosta voittoon, jolla oli tänävuonna hienot uudet sanat ja mahtava uusi tulkitsija. Kappaleen perusrunko oli toki pysynyt saman, joten kyllä sen oikeaksi kappaleeksi tunnisti. Tapasin myös opettajan, joka oli toinen kahdesta ensimmäisestä bändiopettajastani ja on ollut nyt vanhempaivapaalla. Se oli todella mukavaa.


Jo kolmen jälkeen iltapäivällä, kun olin vasta menossa savoy-teatteriin, näin kuinka lavaa leijonien juhlia varten rakennettiin. Konserttimme loppupuolella kuuntelimme takahuoneen avonaisesta ikkunasta rakettien pauketta ja ihmisten huutoja. Konsertin loputtua ajoimme taksilla ihmisjoukkojen ja autojonojen seassa. Auton ikkunoista roikkui suomenlippuja. Silloin hetkenaikaa todella tiesin millaisesta tunteesta oli kysymys 16 vuotta sitten, millaisesta kansallistunteesta oikeasti on kysymys. Ainoa lausahdus, jonka silloin sain suustani oli, kun suomi sekosi...

Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen edessä oleva kesäloma tuntuu aivan liian pitkältä, kaipaan jo pianon taakse pändin seuraan.