perjantai 24. kesäkuuta 2011

Invalidit riekkuu ja rällää

Vietin juuri neljä aivan mahtavaa päivää rocaten,16-19.6. Syksyllä odottavista kirjoituksista huolimatta annoin itselleni (tosin vasta houkuttelun jälkeen) luvan ottaa neljä päivää lomaa lukemisesta ja ilmoittauduin Invalidiliiton nuorisotyöryhmän suunnittelemalle rock & lifestyle-leirille. En ole ollut millään leirillä moneen vuoteen ja tämä oli aivan mahtava kokemus.


Torstaina, leirin ensimmäisenä päivänä tutustuimme leiriläisiin. Leiri pidettiin Ruskeasuonkoulun tiloissa. Illalla kiersimme tehtävärataa. Lähes kaikki Musiikkivisan kappaleet olivat minulle täysin tuntemattomia, onneksi ryhmämme muut jäsenet olivat paremmin perillä asioista. Heitimme tikkaa ja pähkäilimme, kun jokaista tauluun osunutta tikkaa kohden piti keksiä yksi rokkari. Irvistimme kameralle kunnon rokilmeen, kunhan ensin löysimme kuvan ottajan, se osoittautuikin hankalasi. Etsimme vedellä laitettavia tatuointeja, jotka eivät olleet siellä missä niiden piti. Kauhistelimme, kun piti keksia elämäntapa, jokaiselle suomenkielen aakkoselle. Tunnistimme julkisuudenhenkilöitä korteista, joissa oli heidän kuvansa ja joku vihje, esimerkiksi Marco Bjuström "Bumtsibum", jolloin oikea vastaus siis oli Marco Bjuström. Viimeisellä rastilla oli kaksi tehtävää. Ensin piti keksiä kommunikointijärjestelmä ja edeta pujotteluradan läpi silmät kiinni ja puhumatta, tosin yksi ryhmän jäsen sai pitää silmät auki ja ohjata muita kehitetyn kommunikaatiojärjestelmän mukaisesti. Illalla rasteiltä selvittyämme grillasimme makkaraa ja maissia, sekä vaahtokarkkeja terassilla, lauloimme lauluja ja valvoimme myöhään. Suurta suosiota sai osakseen "matolaulu", jonka eräs avustajista opetti meille, tosin osa leiriläisistä sen jo osasi.


Kuuletko kuinka mato yskii
Maan alle kolo kaivetaan
Ensin ne kääntää ja sitten ne vääntää
Eikä niitä nää ollenkaan
Kun olet poissa on kolo vaan
Kun tulet takaisin on kolo paikallaan
yy kaa koo (seuraavilla kierroksilla nopeutetaan)


Perjantai oli festaripäivä. Ennen lähtöä askartelimme helminauhoja ja avainketjuja. Olimme elämäni ensimmäisillä festareilla Myötätuulirokcissa vantaan hakunilassa. Rock-leiri on järjestetty ennenkin ja alunperin Myötätuulirock valittiin sen monipuolisuuden ja tietenkin sopivan ajankohdan vuoksi. Tänävuonna festareiden ohjelma oli varsin heavypainotteinen, ei siis aivan minun makuuni. Tosin musiikki ei ollut niin raskasta, kun etukäteen aavistin. Kokemus oli mukava. Menimme isolla tilausbussilla, johon mahtui hyvin viisi sähköpyörätuolia, apuvälinemopo ja yksi manuaalituoli. Nämä siis sidottiin kiinni kuten invatakseissakin. Loput manuaalituolit laitettiin bussin tavaratilaan. Kaikki olivat tietysti "tilanneet" aurinkoa sunnuntaiksi, jotta festarit sujuisivat mahdollisimman mukavasti. Pyyntöömme vastattiin, koska sade alkoi vasta illalla, päivä siis meni mukavasti. Vettä ei tullut saavista kaatamalla, joten sadeviitta riitti mainiosti suojaksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli lähteä festareilta vasta 00.30, mutta sateisen sään ja sen vuoksi, että kaikki eivät viihtyneet täysin aikaistimme lähtöämme. Tarkoitus oli päästä lähtemään jo 22.00, mutta meillä oli muutamia mutkia matkassa emmekä saaneet suoraa yhteyttä kuljettajaamme, joten pääsimme lähtemään joskus 23.00 aikaan.


Monet muutkin olisivat halunneet meidän bussiimme, mitä pikemmin suojaan sen mukavampi. Sade alkoi kunnolla vasta, kun pääsimme bussiin suojaan. Oli pohdittava tarkkaan miten perillä toimitaan. Kuka juoksee avaamaan ovia niin, että bussista tulijat pääsevät mahdollisimmän pian sisään, kuka odottaa bussista tulevia ja pyörätuolin työntöapua tarvitsevia leiriläisiä ja kuka jää purkamaan uusia tuoleja bussin tavaratilasta. Osaan kyllä kelätä itse tuoliani, mutta bussi ei mahtunut koulun pihaan, joten se jäi viereisen sairaalan pihaan. Sairaalalta koululle oli mäki, joten otin mielelläni vastaan tarjotun avun. Niinpä minä ja eräs avustajista lensimme bussilta ovelle, koulun läpi ja hissiin, olimme väsyneitä ja nauroimme. Väsyneenä omassa huoneessa oli mukavaa kuunnella sateen ääniä.


Lauantai oli ehdottomasti leirimme paras päivä, riippumatta siitä keneltä kysytään. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen muutamia tarkkaavaisuusharjoituksia, piti esimerkiksi seurata muita ja pysähtyä heti, kun joku muukin pysähtyy. Sen jälkeen keskustelimme antoisasti kukkasista. Maahan laitettiin paperikukkasia, joiden toiselle puolelle oli liimattu kysymys. Jokainen nosti vuorollaan yhden kukkasen ja vastasi kysymykseen. Tämän jälkeen keskusteltiin yleisesti kukkasessa esitetystä kysymyksestä, esimerkiksi sisaruksista. Ohjelma vain parani iltaa kohden. Iltapäivällä meille esiteltiin partyliten ja Oriflamen tuotteita. Sen jälkeen kaunistauduimme ja lähdimme kaupungille. Kaupungilla oli aikaa shoppailla. Minulla ei ollut mitään erityistä liikettä, jossa olisin halunnut käydä, mutta menin erään toisen tytön mukaan. Kampissa on muuten ihana matala otto-automaatti, josta ylettää hyvin nostamaan rahaa pyörätuolistakin. Päivällistä söimme Rax:issa. Se on avustajan unelma ruokapaikka, varsinkin, kun meillä oli leirillä yleisavustajia, jotka avustivat kaikkia tarvitsevia. Ruoka Rax:issa ei ole mitenkään erityisen hyvää, mutta idea toimii, maksa tietty summa sisään pääsemiseksi ja syö niin paljon kuin haluat. Kyllä avustajammekin saivat toki syödäkseen vaikka joutuivatkin täyttämään lautasia useaan otteeseen.


Lauantai-ilta oli kuitenkin kaikkein paras, parasta koko leirillä. Olimme Alexanterin teatterissa katsomassa Marco Bjurströmin ohjaamaa musikaalia Greace. Näkemämme oli musikaalin viimeinen näytös, muuten voisin vaikka mennä katsomaan sen  uudestaan. Kyseessä oli Invalidiliiton leiri, joten vammaisia ja näin ollen myös pyörätuoleja oli paljon. Alexanterin teatterissa on virallisesti vain neljä pyörätuolipaikkaa, mutta meille oli ystävällisesti raivattu lisää tilaa. Oma paikkani oli permannolla vasemmalla neljännellä rivillä, en ole, koskaan ollut niin lähellä. Näin erinomaisesti mitä lavalla tapahtui. Menimme katsomoon takakautta, joten pakkauduimme kaikki yhteen ahtaaseen käytävään. Muut käytävässä olijat varmasti ihmettelivät mitä me kaikki "inva vammaiset" siellä teimme. 


Musikaalitähtien lauluvoima oli uskomaton. Musikaali oli täynnä pieniä humoristisia yksityiskohtia. Eleitä, ilmeitä ja puhetapoja, mutta varmasti paras kaikista oli enkeli, jolla oli foliosta tehty peruukki. Musikaalin jälkeen kaikki vain hymyilivät ja hehkuttivat näkemäänsä. Syytä tähän on vaikea löytää, mutta ehkä se on nuorten esiintyjien taidokkuus ja into tehdä. Uskomaton lauluvoima ja tapa, jolla he toivat tunteen. Piti esittää roolia, eikä voinut olla sellainen, kun oikeasti on. Tämä aiheutti surua, kun toinen ei ollutkaan sellainen, kun millaisena hänet tunsi.  Oli selvää kaipuuta toisen luo. Se olisi ollut niin helppo ratkaista puhumalla. Ulkopuolisena katsojana kykeni näkemään kaiken tämän. Yksikään esitetty kohtaus ei jäänyt tai jättänyt kylmäksi. Kaikki tunteet liikutuksen, ahdistuksen, epätietoisuuden ja huvittuneisuuden pystyi todella kokemaan.  Kyseessä oli musikaalin viimeinen näytös, joten sen päätyttyä lavalle kutsuttiin bändi, kapelimestari ja ohjaaja, joten näimme myös kaikki ne henkilöt, jotka olivat musikaalin takana.


Yleisesti ottaen pidän nimikirjoituksia aivan yliarvostettuina. Kaikki olivat kuitenkin aivan innoissaan näkemästään. Sitä fiilistä on vaikea selittää, mutta emme ehkä olleet aivan maanpinnalla. Edellisenä päivänä festareilla olimme yrittäneet jakaa Ihan sama!-kampanjan mainoskortteja. Meillä oli niitä lauantainakin mukana. Joku avustaja sai idean ja totesi: "Entä, jos mä meen tän kortin kanssa Marcon luo, että tuolla ulkona ois tämmöstä porukkaa, ja kysyisin tuleeks se jakamaan nimmareita." Tämä ehdotus kuulosti vallitsevassa mielentilassa varsin houkuttelevalta ja lietsoi entisestään lievää hysteriaamme. Kiirestään huolimatta Bjurströn tuli kuin tulikin juttelemaan kanssamme. Ensimmäinen asia, jota hän kysyi meiltä oli: "Näitteks te mitään?" Perusteena tälle kysymykselle oli, etteivät pyörätuolipaikat ole Alexanterin teatterissa parhaat mahdolliset. Me  kuitenkin vakuutimme, että olimme nähneet vallan mainiosti ja kehuimme musikaalia kilpaa. En oikeastaan muista enää mitä itse sanoin vain sanoinko jotain. Marco kertoi seuraavasta musikaalista, jota jo ohjasi. Se on Stage-pilpailun voittajakoulun musikaali, Silmistä pois ja minulla on sinne liput. Siksikin oli kiva nähdä Grease, jotta tietää vähän mitä voi odottaa.  Marcon oli poistuttava jakamaan todistukset surunmurtamille musikaalitähdilleen, mutta kohtaaminen oli varsin mukava.


Tunnelma bussissa oli aivan erilainen kuin edellisenä iltana festareilta palatessa kaatosateessa. Ihmiset soittelivat koteihinsa ja hehkuttivat musikaalia ja  kirjoittelivat facebookkiin ylistyksiä. Lauloimme matolaulua, kuuntelimme lauluja youtubesa ja hoilasimme mukana. Meno varsinkin takapenkissä oli varsin riehakas. Olimme kuitenkin vain teatterissa, joten kyllä sitä hauskaa voi olla ihan ilman alkoholiakin. Tunnelman riehakkuuden vuoksi joku joukostamme heitti, että Invalidiliiton uusi slougan voisi olla: "Invalidit riekkuu ja rällää" Tämä taas on lähtöisin kappaleesta: "poika saunoo". Suunnittelimme kyseisen lauseen spreijaamista Invalidiliiton toimitalon kattoon. Leikillämme tietenkin, mutta juu, ehkä hieman rajua... Bussikuskikin hymyili jutuillemme, ne olivat niin erilaiset kuin edellisenä iltana. Musikaalin jälkeen pidimme vielä leirin lopettajaisbileet, joten taas valvoimme pitkään.


Sunnuntaina aamiasen jälkeen pelasimme pyörätuolijalkapalloa valtavan isolla jalkapallolla. Pyörätuolilla voi tönäistä palloa, vaikkei pysty potkaisemaan. Sen jälkeen kuuntelimme muutaman kappaleen ja arvostelimme leiriä niiden avulla. Sen jälkeen täytimme palautelomakkeita. Lounaan jälkeen pakattiin ja sitten olikin jo lähdön aika. Lähteminen on aina yhtä surkeaa... Mukavia muistoja ja uusia tuttavuuksia saatiin silti taas rutkasi.