Eksyksissä

Muistan melko kirkkaasti sen hetken, jona päätin, että minusta tulee ylioppilas. En ollut silloin vielä täyttänyt 12-vuotta, mutta tiesin, että ylioppilaaksi haluan. Muutamia vuosia myöhemmin, kun oli oikeasti aika päättää mihin peruskoulusta jatkaisin tiesin kyllä, että kovin montaa muuta minua tyydyttävää vaihtoehtoa ei lukion kanssa kilpailisi, koska fyysiesen työn tekijäksi minusta ei ole. 


Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.


11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on. 


Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.


- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan


Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.


Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa. 


Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen. 

Silmistä pois

Minä ja sisareni vietimme loman viimeisen lauantai-illan Linnanmäen Peacok-teatterissa. Televisiosta tutuksi tullut Stage ja sen voittaja musikaali Silmistä pois oli näkemisen arvoinen esitys. Itse ostin liput heti voittajakoulun selvittyä, ja se ilmeisesti kannatti, koska vilkaistessani huvikseni lipunmyyntitilannetta perjantai-iltapäivänä lippuja oli jäljellä kolme kappaletta. Ne nuoret saivat siis esiintyä täydelle katsomolle.


Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan. 


Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin. 


Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois. 


Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.  


Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui. 


Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.


Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.


Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.

Sateessa

Ei rämise

ei kaiu

vesi solisee

kuin kaunein laulu

sen nauru helisee

Illan tullen

 hymyillen 

tervehdin ystävää

yöllä tavatessamme

kuuntelemaan jään

Aamukasteen lailla

sade lankeaa

pesee maat

pesee mannut

luonto virkoaa

 Rakastamani vesi mursi  pitkäaikaisen kirjoittamattomuuden padon.