sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Avoin, pelottava tulevaisuus

Edellinen tekstini käsitteli ensimmäisiä edessä olevia kirjoituksia. Nyt olen päässyt jo kaikista syksyn kirjoituksista. Suoriuduin melko odotusten mukaisesti. Ikinä ei kuitenkaan voi varmasti tietää ennen kuin saa eteensä ne lopulliset arvosanat. Sekä - psykologia - että yhteiskuntaoppi kuitenkin käsittääkseni lähtivät Mangana joka vastaa kouluarvosanaa kahdeksan. Olen siis tavoitteessani. Lupasin kirjoittaa täälä miten kirjoitukset menivät, mutta se tuntui kovin vaikealta. Olen tottunut aina kirjoittamaan pitkiä tekstejä, liian pitkiä, jos totta puhutaan. Vain muutaman lauseen kirjoittaminen tuntui omituiselta. Olen kuitenkin saanut tällekin tekstille yllättävän paljon pituutta, vaikka asiaa ei oikeasti ole juuri nimeksikään.


Kuvasin edellisessä tekstissäni sitä epätodellisuuden tuntua, vaikeutta ymmärtää, että olen todella menossa ylioppilaskirjoituksiin. Oli vaikea käsittää, että kyseessä on se viimeisin ja vaativin koe, jossa minun on todistettava sekä itselleni, että muille mitä todella osaan. Sitä selittämätöntä epätodellisuutta kesti seuraavaan aamuun asti. Istuin aamiaispöydässä näennäisen rauhallisena, mutta sisimmässäni mylleri levoton kyvyttömyys keskittyä mihinkään. 


Meidän koulssamme on tapana, että kirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jos kirjoittajia on paljon. Yleensä heitä on. Minulla oli kuitenkin oma erityinen tila kaikkien saamieni erityisjärjestelyjen vuoksi. Noustessani portaat musiikinluokkaan, jossa istuin yksin kirjoittamassa lähes kahdeksan tunnnin ajan ja opettajan tapittaessa minua säälimättömästi, nauroin hysteerisesti melekein jokaiselle asialle, joka päähäni pälkähti. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin ajatukseni ja jännitykseni hallintaan kääntäessäni kysymysvaihtoehdot näkyviin. 


Selvisin itse kokeesta siis loppujen lopuksi aivan kelvollisesti, mutta se tunne, kun oli mahdollista mennä kysymään kokeen lähtöpisteitä, oli jotain aivan kamalaa. En halunnut tietää, en todellakaan halunnut. Avustajani kuitenkin houkutteli minut astumaan kansliaan ja kysymään sen yhden ainoan ja yksinkertaisen kysymyksen. Tärisin, kun kävelin oppitunnille. Olin selvinnyt, eikä tulos ollut lainkaan huono. Ymmärrän kuitenkin niitä kavereitani, jotka eivät astuneet kansliaan kysymään pistetään. On tietenkin mukavaa saada osviittaa siitä millaisia arvosanoja todistukseen mahdollisesti kirjataan, varsinkin, jos ne ovat hyviä. Aina on kuitenkin mahdollista, että arvosanat laskevat ja toivon kipinä, joka lähtöpisteiden perusteella on syttynyt sammuu ilkeästi. 


Helpotuksekseni kuitenkin huomasin, ettei yhteiskuntaopin kirjoituksissa ollut enää lainkaan yhtä pelottavaa, kuin psykologian kokeessa oli ollut. Aavistin sen jo ennalta ja se harmitti minua hieman. Tutussa tilanteessa on hiukan helpompi rentoutua. Tulokseen tilanteen tuttuus yhteiskuntaopinkokeessa ei kuitenkaan vaikuttanut merkittävästi. 


En käynyt itse kysymässä yhteiskuntaopinkokeen lähtöpisteitä. Totesin kuitenkin avustajalleni, että hän saa tehdä sen, jos tahtoo. En jättänyt itse kysymättä siksi. että olisin ollut peloissani tai kauhistunut. Sillä ei vain ollut merkitystä. Tai tietenkin sillä oli merkitystä, jos olisin mokannut pahasti suunnitelmani olisivat menneet luultavasti ainakin joltain osin uusiksi. En kuitenkaan ollut hätäinen enkä peloissani, tuntui, että onnistuin ihan hyvin. 


Uskon, että kevään kirjoituksissa on vielä helpompaa, koska tilanne on jo niin tuttu. Keväälläkin on kuitenkin omat kompastuskivensä. Ruotsi ei ole minulle todellakaan helppo kirjoitettava, ja äidinkieli, joka on aina ollut vahvuuteni, luo omat haasteesa. Äidinkielen suhteen luon paineeni itse. M on hyvä arvosana, se on kahdeksan, mutta luultavasti sekin olisi vaikea sulattaa, puhumattakaan huonommista arvosanoista. 


Kaikista näistä kokemuksistani huolimatta ensi kevät tuntuu edelleen hyvin kaukaiselta. Tiedän, että selviän tästä jotenkin, mutta lähestyvä kevät tuo tullessaan muita murheita. Mitä minä teen, kun olen saanut sen himoitsemani valkoisen lakin? Mikä minusta tulee isona? En haluaisi pitää välivuotta, koska pelkään, että se venähtää ja täytän kolmekymmentä ennen kuin herään siihen tosiasiaan, että kannattaisi opiskella joku ammatti. Pelkään, että nukun koko ylioppilaaksi pääsemisen ohi. Odotan ja pelkään sitä nyt, mutta yhtenä päivänä vain herään siihen, että se oli ja meni eikä tuntunut miltään tai merkinnyt mitään.


Tulevaisuus avautuu pelottavana, kaikki on mahdollista, koska mitään ovia ei ole vielä suljettu, mutta se on enemmän pelottavaa kuin lohdullista. Silti tästä selvitään, aina selvitään jotenkin..