Katsoimme kuvaamataidon tunnilla taiteilija Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Tehtävänä oli katsoa elokuva, luonnostella jokin kohtaus tai elokuvan herättämä tunnelma ja maalata se myöhemmin vesiväreillä. Maalaaminen tai piirtäminen ei ole koskaan ollut lempipuuhiani. Hahmotuskykyni ei vammani vuoksi ole koskaan riittänyt sellaiseen piirtämiseen, joka minua itseäni tyydyttäisi. Elokuvasta jäi useita selkeitä ja vahvoja mielikuvia, jotka olisin halunnut siirtää paperille, mutta en kykyene siihen.
Elokuvaan liittyvä tehtävä on turhauttava. En saanut maalaustani vielä valmiiksi, enkä tiedä saanko lainkaan. Sain nimittäin eilen taas uuden idean tehtävän toteuttamiseksi. Sen pystyisin jopa toteuttamaan. Elokuva itsesään oli kuitenkin hyvin vaikuttava kokemus. Käsittääkseni elokuvan pohjana ovat Frida Kahlon päiväkirjamerkinnät, mutta ainahan taiteilijat käyttävät vapauksiaan tehdessään elokuvia tai muita produktioita.
Kuten kuvaamataidonopettaja sanoi ennen kuin aloimme katsoa elokuvaa, Frida Kahlo eli hyvin tunteikkaan elämän. Frida Kahlo joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa menetti kävelykykynsä. Elokuvassa hän kuitenkin oppi uudestaan kävelemään. En löytänyt mistään mainintaa tästä kävelytaidon uudelleen oppimisesta, joten se voi hyvin olla taiteilijan vapautta, jota on käytetty elokuvaa tehdessä. Myöhemmin elokuvassa Frida saa jalkaansa kuolion ja hänen toisen jalkansa varpaat joudutaan amputoimaan, eikä hän sen jälkeen enää kävele.
Elokuva käsittelee Frida Kahlon taiteilijauran lisäksi hänen avioliittoaan uskottoman ja häntä huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tarinassa kuvataan myös suhteita muihin miehiin. Hän oli ihastunut myös useampiin naisiin, joten siinä suhteessa hän ja hänen miehensä Diego Rivera olivat tasavertaisia.
Ehkä minä jollain tasolla näin Frida Kahlon hahmossa itseni ja siksi elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näkemäni piirsi eteeni selkeän kuvan hyvin temperamenttisesta ja intohimoisesta naisesta. Katsoin elokuvaa lähinnä luonne ja taiteilijakuvana, vaikka siinä käsiteltiin myös Kahlon suhdetta mieheensä ja muihin ihmisiin.
Vain sellaisella intohimolla ja päättäväisyydella, joka oli elokuvan Frida Kahlolle luonteenomaista voi nousta yliajon jälkeen kokovartalokipsistä ja pyörätuolista jaloilleen, mikäli se nyt on totta. Olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota sellaisiin televisio-ohjelmiin tai elokuviin, jotka jollain tavalla käsittelevät vammaisuutta. En tiennyt Kahlon joutuneen onnettomuuteen ja menettäneen kävelykykynsä eikä sillä ollut minulle mitään merkitystä. Se kuitenkin teki Kahlosta sellaisen kuin hän oli.
Tiedän, etten osaa piirtää. Yleensä se ei häiritse minua mitenkään hirvittävästi. Frida Kahlo tehtävä on kuitenkin toisenlainen. En osaa piirtää edes aidon ihmisen näköistä moniulotteista kuvaa, miten siis ikinä saan paperille sen voiman, tuskan ja rikkinäisyyden, jotka Frida Kahlossa aistin? Rikkinäinen Frida Kahlo selvästi oli, kaikkien elämänsä vastoinkäymisten pirstaleiksi lyömä, mutta myös luonteeltaan vahva. Siksi hän maalasi sellaisia inhorealistisia maalauksia kuin maalasi.
Frida Kahlolla ei ollut jalkoja, mutta hänellä oli pensseli ja värit. Hän käytti niitä, maalasi toinen toistaan kammottavimpia kuvia ehkä tullakseen kokonaiseksi, jäsentääkseen jotain itsessään. Hänen teoksensa olivat kaikessa kammottavuudessaan vahvoja ja taidokkaita ja ne saivat minut ajattelemaan itseäni kirjoittajana. Kirjoittaminen, kynä, merkitsee minulle sitä mitä ajattelen pensselin ja värien merkinneen Frida Kahlolle.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kuvitteellista. Näiden blogitekstien tai muiden päiväkirjamaisten katkelmienkin aikaansaaminen on ollut joskus hankalaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse. Ehkä en juuri nyt ole elämän niin pieniin palasiin lyömä, että kirjoittaminen olisi ainoa asia, joka minut pitää jotenkin kasassa.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
maanantai 7. marraskuuta 2011
Sanokaa vammainen
Luin juuri muutama päivä sitten Invalidiliiton tekemästä tutkimuskesta, joka kartoitti ihmisten ajatuksia vammaisia ihmisiä ja vammainen-sanaa kohtaan. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vammaisia kohdellaan alentuvasti. Harva kuitenkaan myöntää, että hänen omassa asenteessaan olisi vikaa. Ihmiset myös vierastavat vammainen-sanaa ja puhuvat mieluummin esimerkiksi liikuntarajoitteisista.
Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat.
Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.
Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi.
Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.
Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle.
Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana.
Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat.
Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.
Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi.
Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.
Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle.
Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
