torstai 15. joulukuuta 2011

Kun vähempi ei riitä..

Nyt meillä on koulussa menossa koeviikko. Minulla on vain yksi koe, koska lukujärjestykseni koostui sellaisista aineista kuin musiikki, kuvataide, maantieto ja äidinkieli. Taideaineista ei ole koetta ja äidinkielen esseepreliminääri meillä oli jo. Olen aina rakastanut äidinkieltä. Kirjoittamalla olen osannut luoda ihmisten eteen juuri ne kuvat. jotka olen halunnut saada heidät näkemään. Siihen kädessäni oleva kynä ei pysty silloin, kun pitäsi piirtää.

Olin aivan innoissani äidinkielen esseekurssista. Se oli ensimmäinen äidinkielenkurssini tänä lukuvuonna, koska kirjallisuusseminaarin kirjakeskusteluja ei lasketa. Koko kurssia leimasi kuitenkin se sama, joka minua nytkin vaivaa. Tiedän mitä ajattelen asioista, mutta nyt, aivan yht'äkkiä en osaakaan kirjoittaa siitä. Olen painanut mieleeni kaikki opettajan antamat ohjeet. Niistä tärkeimpänä ja selkeimpänä mielessä on kuitenkin toteamus"vähästä kaikki", ei siis kaikesta vähän. Oli kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa siten. Sen vuoksi sainkin aikaan vain keskinkertaisia esseitä. 

 Tiesin, etten kertaakaan kirjoittaessani yltänyt parhaaseeni. Tiesin, että kirjoittaessani aineistoesseetä unohdin "lyödä palloa seinään", kuten opettaja neuvoi tekemään. Aineisto on keskustelukumppani, kuten opettaja sanoi, mutta en osannut käydä sitä keskustelua. Kopioin vain pitkiä pätkiä aineistostani osaamatta syventää ajatuksia. Tiesin kyllä, ettei oma ääneni kuulunut esseessäni juuri lainkaan. En ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni, miten olisin voinut olla, kun koko ajan jotain jäi kirjoittamatta. En ollut tyytyväinen siihen mitä jätin opettajan arvosteltavaksi, mutta jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä huomata, että siinä kammottavassa alisuoriutumisen tilassanikin sain aikaan jotain menettelevää, mukiinmenevää, enkä suoranaista katastrofia. 

Alan kuitenkin hiljalleen ymmärtää heitä, jotka kirjoittavat joitain aineita ylioppilaskokeissa uudelleen, vaikka olisivat saaneet ihan hyvän arvosanan. Sain preliminääriesseestäni 40 pistettä. Sillä olisin saanut mangan, hyvän arvosanan, kunhan vain olisin onnistunut tekstitaitokokeessakin. Se ei kuitenkaan missään nimessä riitä minulle. Pystyn eximiaan, tiedän, että pystyn. Kaiken osuessa kohdalleen voin saavuttaa vaikka laudaturin. Silloin kaiken on kuitenkin onnistuttava täydellisesti. On nukuttava edellisenä yönä kunnnolla, syötävä kunnon aamiainen, löydettävä kokeessa juuri se paras tehtävävaihtoehto ja kyettävä keskittymään siihen täydellisesti. Ennen tätä täytyy kuitenkin päästää irti kaikesta muusta. Yksikään koetilanteen ulkopuolinen ajatus ei saa häiritä ja on kyettävä ajattelemaan laaja-alaisesti. 

Olen alusta asti ylioppilastutkintoa pohtiessani tiennyt, että äidinkielestä haluan parhaan arvosanani ja, että omalla tasollani saavutan kiitettävän tai jopa erinomaisen arvosanan. Oli kuitenkin kammottavaa ymmärtää, että yhtään vähempi ei riitä ja, että sitä huonompaa arvosanaa saa pelätä. Pitäisi vain lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin ikinä vain mahdollista, mutta liika pingottaminenkaan ei ole hyväksi. Se ruokkii ja ylläpitää sitä alisuoriutumista, joka minua nyt on vaivannut. 

lauantai 10. joulukuuta 2011

Luxenbourgin puistossa

Vihdoin, vihdoin se on minulla! se, jokin joka lumosi minut jo kahdeksan vuotta sitten. Tuntuu, että sen näkemisestä on kulunut jo ikuisuus. Oikeastaan olin unohtanut sen olemassaolonkin. Kirja! Yksi viaton kirja.

Yhtäkkiä muistin sen taas, kun kävin Ateneumissa.  Maalaus Pariisin Luxembourgin-puistosta, Edelfeltin mestarillinen taideteos. Joka kerta, kun olen käynyt Ateneumissa, olen voinut seistä (tai istua) sen yhden ainoan taulun edessä minuuttitolkulla. Se taika pitää minua edelleen otteessaan. Ja tällä kertaa päätin myös ostaa Edelfeltistä kertovan taidekirjan, jonka Ateneumin taidemuseo on julkaissut juhlakirjana.

En tiedä oliko kirjan ostaminen sinänsä järkevää, mutta Luxembourgin puiston taika vangitsee minut edelleen. Kuva on kuin niiden kirjojen sivuilta, joiden ainoana yksinkertaisena tehtävänä on kuljettaa lukijansa vuosisatojen taakse. Mielikuvissani pääsen 1800-luvulle. Voin melkein tuntea hiekan jalkojeni alla ja leikkiä noiden kuvan lasten kanssa.



Onko taideteos tehnyt tehtävänsä? Voisin kirjoittaa tarinan, jopa kirjan tuosta yhdestä taulusta. Kuva koskettaa ja se elää. Ilman henkilökohtaisia kokemuksia kotoisista puistoista, äänistä ja tuoksuista, taulu olisi jäänyt etäiseksi. Kaikesta tästä huolimatta, voisinko kuitenkaan kirjoittaa?