Tiivis ja runollinen

Hullu kuukausi, etten sanoisi ja vielä kymmenen päivää pitäisi jaksaa. Siitä tämä bloginikin hiljaiselo johtuu. Pitkistä hiljaisista jaksoistani huolimatta minulla taitaa vielä muutama lukija olla, kiitos teille, jotka jaksatte odottaa.

Tapasin tänään kustannustoimittajan. Totuuden nimissä on sanottava, että hänen tapaamisensa stressasi minua useastakin syystä, mutta kaikki syyt osoittautuivat aiheettomiksi. Osana opiskelua olemme kirjoittaneet nyt Marraskuussa NaNoWriMoa, eli 50 000 sanaa kattavaa yhtenäistä tekstiä. Englanninkielessä tavoiteltu sanamäärä on tuo 50 000 tuhatta, mutta opettajan mielestä 40 000 on kylliksi meille, jotka kirjoitamme suomenkielellä. Olen istunut nyt kaksi viikkoa suurimmaksi osaksi kotona ja kirjoittanut 1334 sanan päivävauhdilla. Siinä yksi syy miksi stressasin kustannustoimittajamme tapaamista. Päivän sanojen kirjoittamisen lisäksi minun oli tänään käytävä koulussa katsomassa elokuva ennakkotehtävänä ylihuomenna alkavaa elokuvakäsikirjoittamisen kurssia ajatellen. Tilanteessa, jossa jostain asiasta tulee minulle rutiini, kuten nyt esimerkiksi NaNoWriMo on tässä kuussa ollut, ahdistun, jos päivärutiinini sekoaa niin, etten löydä aikaa niille rutiineille, jotka ennen olen suorittanut. Kirjoitin päivän sanat kuitenkin aamulla muutamassa tunnissa, elokuvan ehdin nähdä mainiosti ja illaksi sovittu tapaaminenkin meni loistavasti, vaikka muutama haaste matkassa olikin.

Toinen syy sille miksi sopimamme tapaaminen ahdisti minua, oli se, etten yhtään pidä siitä, että tekstiäni luetaan. Pelkään aina, että tulen teilatuksi, vaikka olisin itse ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni. En kuitenkaan saanut pelkäämääni täysteilausta, rakentavaa palautetta ja kehujakin kyllä, mutta en missään tapauksessa täysteilausta. Oikeastaan kaikki mitä kuulin kustannustoimittajan sanoneen oli sellaista, jonka oikeastaan tiesin heikkouksikseni jo ennakkoon. Käytän liikaa adjektiiveja ja kirjoitan yhteen virkkeeseen sen mihin muut käyttäisivät viisi. Voisin kuulemma laajentaa virkkeitäni, antaa ajatuksilleni enemmän tilaa, mutta sen jo tiesinkin. Toisaalta tuollainen runollinen, tiivis, suorastaan ahdas kirjoitustyyli on aina ollut minulle ominaista, minun tyylini. Senkin kustannustoimittaja näki.

Siitä asti, kun päädyin Laajasonopiston kirjailijalinjalle olen ollut varma siitä, että kuka tahansa opiskelutovereistani kykenisi kirjoittamaan käsikirjoituksen, josta myöhemmin tehtäsiin kirja. Itsestäni en ole ollut niinkään varma. Nyt Marraskuun ajan NaNoWriMoa kirjoitettuani olen saanut tuntumaa siitä millaista todella olisi kirjoittaa kokonainen käsikirjoitus. Aluksi meiltä vaadittu 40 000 sanaa tuntui valtavalta määrältä, suorastaan mahdottomalta. Päästyäni rutiininomaiseen kirjoittamiseen kiinni olen kuitenkin huomannut, ettei se olekaan mahdoton saavutettava tuo odotettu sanamäärä, ei edes vaikea saavuttaa. Oikeastaan tänään ymmärsin, että suuremmalla todennäköisyydellä tarinani paisuu laajemmaksi kuin tuo 40 000 sanaa.

On se ihmeellistä mitä positiivinen palaute voi saada aikaan. Vanhempani ovat aina kannustaneet minua kirjoittamisen suhteen ja uskoneet siihen, että kykenen kirjoittamaan vaikka sitten täysimittaisen romaanin, jos niin päätän. Se on kuitenkin eri asia, vanhempien tehtävä on uskoa lapsiinsa. Positiivisen palautteen tullessa ammatti-ihmiseltä siihen on pakko uskoa, ihan eri tavalla kuin vanhempien tai tuttavien vakuutteluun. Tuo ihminen sai minut innostumaan tekstistäni uudestaan, näkemään sen uudella tavalla. Vielä en ole aivan varma siitä miten muutamat hahmoni kiedon yhteen niin, että saan aikaan jotain järkevää, mutta kaikkien hahmojeni tarinat alkavat nyt hahmottua. Se on paljon se. Sain taas huomata kuinka innostavaa voi olla se, että astuu ulos kotiovesta ja uskaltautuu ihmisten ilmoille.

Olimme sopineet tapaamisemme Svenska teatternin Kafe Thaliaan, mutta en ollut täysin varma paikasta. Annoin taksikeskukseen vain paikan nimen ja sain osoitteen. Taksikuski kysyi, että haluanko oikeasti nummelaan asti. No, en halunnut, en todellakaan! Taksista löytynyt nettiyhteys pelasti kuitenkin tilanteen ja löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan. Olin kuitenkin astua sisään väärästä ovesta. Siinä ei ollut edes ovenkahvaa. Ovelle johtaneet portaat olivat niin kapeat, että kääntyminen portailla, jotta olisin päässyt takaisin kadulle osoittautui hankalaksi. Siinä portailla tuskaillessani mies kadulta tuli luokseni ja kysyi tarvitsenko apua. Myönsin ja sain kuulla, että tällä miehellä on CP-vammainen lapsi ja, että hän ei tiedä onko minulla sama, mutta. Myönsin, että minullakin on CP-vamma. Mies avasi minulle oikean oven, Päästyäni sisään olin iloinen ja lievästi hämmentynyt tuosta lyhyestä kohtaamisesta tuntemattoman kanssa ja siitä mitä olin juuri saanut kuulla. Hyvä päivä tämä kuitenkin oli, kaikesta stressistä huolimatta

Rohkeus

Vammaisuuden taakse oli niin helppo paeta, sanoa, että minulta saa kysellä, että voin kyllä puhua siitä. Nyt en yhtäkkiä haluakaan tehdä niin. En koe mitään tarvetta tunkea ympäristöni ihmisten silmiä ja korvia täyteen itsekkäitä esitelmiä erityislaatuisuudestani.  Meillä jokaisella on tietenkin tarinamme, mutta istuttuani kuukauden yhdessä huoneessa poikkeuksellisen lähellä nykyisiä opiskelutovereitani ja kuunneltuani heidän tarinoitaan olen hiljalleen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minun tarinassani ole paljonkaan erityistä. Ei ainakaan sellaista, joka ehdottomasti ylittäisi muiden tarinoiden erityisyyden. Minulta saa edelleen kysyä, mutta niinhän minäkin kysyn muilta.

”Elämä alkaa vasta lukion jälkeen.” Kerran kuulin erään ystävän sanovan noin. Minusta tuntuu, että hän oli oikeassa. Lukioaika oli elämäni siihen asti parasta. Kävin maailman ihaninta lukiota, minulla oli kavereita, hyvä avustaja ja loistavat opettajat.

Nyt minulla on todeksi eletty unelma, valkolakki, jonka ihan itse ansaitsin ja paljon, paljon enemmän. Käyn maailman parasta koulua, minulla ei ole avustajaa, mutta minulla on ystäviä, jotka tuntuvat välittävän ja ovat valmiit tarjoamaan apuaan.

 Tunnen olevani enkeleiden ympäröimä, vaikka he ovatkin vain tavallisia ihania ihmisiä. Minusta tuntuu siltä, että olisi turvallista pudota, romahtaa täysin tekstinsä kanssa ja olla siinä, luottaa siihen, että joku tarjoaisi vain nenäliinaa tai pehmeän kosketuksen merkiksi ymmärryksestä ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Olen alkanut pohtia kipeitä asioita, sellaisia joiden juurten olen tajunnut olevan vuosien takana menneisyydessä, ei tässä hetkessä.

Ne pelot, joista nyt kärsin, ovat peräisin vuosien takaa yläasteelta. Silloin useampien tapahtumien summana tunsin tulleeni hylätyksi. Olin osa ryhmää, johon minut oli sysätty, mutta jossa minulla ei oikeastaan ollut yhtään ystävää ja avustajiakin vuoden aikana aivan turhan monta.

Vasta hiljattain, muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, olen ymmärtänyt, ettei vammaisuuteni ole kovinkaan kiinnostavaa. Ne ihmiset, joiden ympäröimä nyt olen, eivät määritä minua sen kautta. Minussa on paljon muuta, paljon suurempia asioita. Jokaisella on tarinansa ja kiinnostavia ovat ne hetket, kun uskallamme pudottaa suojakilpemme ja paljastaa haavoittuvuutemme. Se että, uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis näyttämään herkimmät puolensa, on suurinta rohkeutta.

Liian hyvää ollakseen totta

Viimeisimmässä Heinäkuulta peräisin olevssa blogimerkinnässäni kielsin täysin sen mahdollisuuden, että minusta tulisi kirjailija. Eihän tämäkään tilanne, jossa nyt olen, suoraan sitä tarkoita, että minusta tulisi kirjailija, mutta elämä näköjään kuljettaa eikä siihen ihan älyttömästi  voi vaikuttaa. 

Yliopiston ovet eivät minulle vielä auenneet, joten hain Laajasalon opiston toimittajalinjalle, jotta tänäkin vuonna tekisin jotain järkevää. Päädyin lehtitoimittajalinjan sijaan kirjailijalinajalle ja hämmennyn joka päivä siellä opiskellessani, hyvällä tavalla. 

Selasin vanhoja blogimerkintöjäni enemmänkin ja löysin yhden, jossa hehkutan lukioaikaista ilmapiiriä ja siten miten saan olla oma itseni muiden joukossa. Se oli totta silloin, mutta ei sen aikaista voi verrata millään tavalla siihen mitä nyt koen joka päivä. 

Hain Laajasalon opistoon täydennyshaussa. Tämän vuoksi en ollut ehtinyt hoitaa esimerkiksi kaikkia avustajaan liittyviä asioita ennen kuin opiskelupaikka varmistui ja lukuvuosi alkoi. Minun oli siis aloitettava opiskelu ilman avustajaa.  Viikossa huomasin, että tarvitsen oikeastaan hyvin vähän apua, koska siirtymisiä luokasta toiseen ei oikeastaan ole. Kyseenalaistin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, tarvitsenko todella avustajan koulussa. Siis jonkun ryhmän ulkopuolisen, joka istuu päivät nurkassa mahdollisimman hiljaa. Ainoat asiat mitä hän tekisi ovat tietokoneen nostaminen kaapista pöydälle eteeni, teemukin tuominen iltapäivisin minulle silloin, kun teetä tai kahvia keitetään tai avustamiseni ruokalassa astioiden kanssa. 

Vähäiseltä, vaikkakin todelliselta tuntuvan avuntarpeeni vuoksi puhuin ensin opettajan kanssa ja kysyin voinko ehdottaa opiskelutovereilleni Kalle Könkkölä-tyylistä avustajarinkiä. Ajatukseni oli silloin se, että viisi halukasta tekisivät kanssani työsopimuksen. Jokaisella olisi oma avustuspäivänsä ja kulloinkin vuorossa oleva saisi muutaman tunnin palkan siitä, että päivän aikana avustaisi minua kaikessa tarpeellisessa. Tällaista järjestelmää ehdotin, koska ajattelin, että näin minun ei tarvitsisi ottaa avustajakseni ketään ryhmän ulkopuolista, mutta en liioin sitoisi ketään tiettyä ihmistä itseeni liikkaa, kun hän saisi avustamisestani vielä palkkaakin ja avustajani vaihtuisi päivittäin. 

Uudet toverini kuitenkin kyseenalaistivat itse ehdotukseni. Eivät siten, että olisivat vaatineet minua ottamaan ulkopuolisen avustajan vaan kysymällä: Miksi kaikki eivät voi auttaa? He siis itse valitsivat systeemin, joka meillä nyt on käytössä. Minulla ei ole avustajaa - tai on - 18 kappaletta, aivan miten asian haluaa nähdä. 

En milloinkaan ajatellut, että meillä voisi olla tällainen ryhmä. Se ei pelkästään avusta yhtä ryhmänsä jäsentä ilman ongelmia. Se on ryhmä, joka innoittaa ja innostaa muita jäseniään, tarjoaa mahdollisuuden keskusteluille ja palautteen jakamiselle. Joka päivä hämmennyn siitä miten kivuttomasti pääsin osaksi tällaista ryhmää, jonka jokaisen jäsenen sydämessä palaa halu kirjoittaa. Se on siellä olennaisinta. Joka päivä hämmennyn ja olen kiitollinen siitä, miten helposti avustamiseni käy. Saan tietokoneen nenäni eteen joka aamu, enkä vielä milloinkaan ole jäänyt kärvistelemään nälissäni. Olemme olleet koossa kolme viikkoa ja meillä on jo selkeästi toimintatavat.

Olen saanut ympärilleni ihania ihmisiä, mutta sisimmiltäni taidan olla pessimisti. Tämä on ehdottomasti liian hyvää ollakseen totta. Hämmennyn joka päivä onnesta, joka minua on kohdannut, koska sisimmässäni taidan pelätä jatkuvasti sitä, ettei seuraava aamu valkene yhtä mutkattomana. Pelkään, että jään istumaan yksin pulpettiini, koska muuallakin on tilaa ja minä, minä olen rasittava. Pelkään, että saan pyytää apua kaikilta ennenkuin joku sitä irvistellen tarjoaa. 

Minun on vaikea ajatella ja uskoa, että olen kenties oikeasti tuonut jotain erityistä ryhmääni. On vaikea uskoa, että minusta ehkä jopa pidetään itseni vuoksi, pienistä erityistarpeistani huolimatta. En välttämättä olekaan kaikkien inhokki eikä minua ehkä alkuhuuman jälkeen hylätäkään. Jokainen ryhmä kokee alkuhuumaa. Silloin kaikki ovat, ja kaikki on ihanaa. Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu siltä, että meidän ryhmämme on oikeasti tiivis. Viihdymme yhdessä, koska jaamme jotain erityistä. 

Viimeviikolla olimme nuhaisia. Siis ei vain yksi tai kaksi meistä vaan kaikki yhtä aikaa. Se oli jollain kierolla tavalla hauskaa, huvittavaa. Sen siitä kuitenkin saa, kun joutuu istumaan aivan kiinni toisessa koko päivän. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään vielä valittavan. Olemme myös löytäneet paikkamme luokassa. Jonkun ollessa poissa jollekin toiselle ei tulisi mieleenkään ottaa poissaolijan istumapaikkaa. Joku totesi viimeviikolla, kun olimme sen kammottavimman nuhan kourissa, että olemme perheytyneet. Se on kauneinta ja parasta mitä olen yhdestäkään ryhmästä ikinä kuullut sanottavan. Allekirjoitan sen täysin. Saamme olla sellaisia kuin olemme ja silti meidät hyväsytään. Yhdessä sitten hymyilimme sille ajatukselle, että ompas meillä ihana uusi perhe, kun sairastammekin yhdessä. Sellaista meillä on. 

Olen onnellisempi kuin yhdenkään ryhmän jäsenenä milloinkaan ennen. Saan olla minä ja saan olla kokonaisvaltainen ryhmän jäsen. Minulla ei ole avustaja-nimistä varjoa. Saan kirjoittaa, olla tekemississä kielen kanssa. Se on minulle myös tärkeää. Saan jakaa mielipiteeni ja ajatukseni ystävieni kanssa. Minun on hyvä olla. Ehkä minusta sittenkin tulee kirjailija. Nyt en enää voi täysin tyrmätä sitä ajatusta. 

Mitä kieli on?

Edellispäivänä luin vanhaa päiväkirjaani. Silmieni eteen avautui sivukaupalla suttuista ja epäselvää käsialaa. Läheskään kaikesta en saanut selvää, mutta keskeisin asia kuitenkin selvisi. Kieli ja teksti ovat aina olleet minun tapojani käsittää ja käsitellä maailmaa. Sanat ovat  auttaneet minua prosessoimaan ja selviämään niistä asioista, jotka ovat tuntuneet kipeimmiltä tai koskettaneet minua syvimmin. Niin julmaa kuin se onkin  tavalliset, omalla painollaan kulkevat päivät eivät ole koskaan olleet tarpeeksi. Siinä kai on syy järjettömän pitkäksi venyviin hiljaisiin jaksoihin bloginkin suhteen.

Olen viimepäivinä tosissani pohtinut sitä miten minusta ikinä tulisi hyvä toimittaja. Miten voin kirjoittaa ammatikseni, kun en pysty kirjoittamaan mitä tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa vaan tarvitsen seurakseni inspiraation ja flow-kokemuksen, jotain, joka säväyttää. Oliko yksi lapsuuden haaveammateistani todellakin kirjailija? Älkää mainitko siitä, olkaa niin ystävällisiä. Sen tuleeko minusta todellakin toimittaja näyttää tulevaisuus, ehkä jopa aivan lähitulevaisuus.

Olen nyt ymmärtänyt mikä merkitys kielellä ja sanoilla on minulle. Kai olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin valjennut minulle. Siinä valossa on vähintäänkin hämmentävää, että englanninkieli lukioaikana kasvoin niin suureksi kompastuskiveksi, että se oli vähällä tuhota unelmani valkolakista.

Tämän uuden ymmärryksen valossa rupesin kuitenkin muistelemaan sitä miten vieraita kieliä meillä kouluissa opetetaan ja vertasin sitä siihen mitä tiedän pienten lasten tavoista ja kyvystä omaksua kieli. Vieraiden kielten opetus on muistaakseni melko kielioppipainotteista koulussa. Lähtökohtana ovat preesens ja imperfekti ja perusteina se, että englanti on maailmankieli tai, että suomi on kaksikielinen maa.

Itse en milloinkaan ole inhonnut ruotsia. En puolustele tai selittele tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni "pakkoruotsilla." Englanti ON maailmankieli, mutta minulle se ei ollut riittävä motivaattori kieltä opiskeltaessa. Vuosien mittaa liian suuriksi ja hallitsemattomiksi kasvaneet kieliopilliset kokonaisuudet ja suoranainen kauhu, joka minut aina puhetilanteeseen joutuessani valtasi aiheuttivat lopulta sen, että epäonnistumisen pelko oli niin voimakas, että välttelin koko kieltä, inhosin sitä ja pelkäsin sitä.

En kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa englantia, koska rehtori vapautti minut sen opiskelusta. En kuitenkaan saanut vapautusta englanninkielestä, jota myös painotettiin. Koko maailmahan toimii englanniksi, englanti on edelleen maailmankieli. Oikeastaan minut vapautettiin vain siitä paineesta ja jatkuvasta epäonnistumisen pelosta (myös pelosta johtuvasta epäonnistumisen kierteestä), joka vuosien varrella oli ehtinyt kehittyä ylitsepääsemättömän suureksi.  Vapautuksen jälkeen, kun kukaan ei ole enää  pakottanut tai seissyt hengittämässä niskaan olen kuunnellut englantia ja huomannut, että jopa ymmärrän sitä. Osaan myös puhua ja kirjoittaa. En sanoisi missään tapauksessa puhuvani sujuvaa englantia tai edes ymmärtäväni sitä mitenkään loistavasti, mutta motivaatio kielen omaksumiseen on olemassa eikä yhdeksän vuotinen opiskelu ole voinut mennä täysin hukkaan. Tarvitessani jotain sanaa, aikamuotoa, sivulausetta tai prepositiota etsin ne ja niiden käyttötarkoitukset/tavat ja merkitykset, mutta en enää siksi, että joku käskee vaan siksi, että itse haluan.

Pienet lapset omaksuvat kielen. Kirjaimista tulee sanoja ja sanoista lauseita. On mennyttä ja tulevaa aikaa, myöntöjä ja kieltoja, tapaluokkia, komparatiivi, superlatiivi, siis yksi kieli. Se omaksutaan ja ymmärretään, siis opitaan. Aikamuodot ja tapaluokat opetetaan paljon myöhemmin, ne selittävät kieltä, joka on jo omaksuttu. Miksi vieraita kieliä opetetaan sitten toisin? Miksi lähtökohtana on se, että tiedämme mikä miten kirjoitetaan lause, joka ilmaisee tätä aikaa ja miten se, jolla ilmaistaan tulevaa? Minulle tuo tapa oppia kieli ei ollutkaan se paras, mutta se ei silti tarkoita sitä, etten haluaisi tai kykenisi omaksumaan ja käyttämään kieltä. Vieraan kielen, esimerkiksi englannin voi oppia muutenkin kuin kielioppilähtöisesti myös myöhemmin, koska ihmisellä on synnynnäinen kielen taju.

Suomi on kaksikielinen maa. Miksi meillä sitten vallitsee niin voimakkaana ajatus "pakkoruotsista?" Juuri kaksikielisyydenkö vuoksi? Meillä on kokonainen ruotsinkielinen kanava ja uutisia sekä suomeksi, että ruotsiksi. Ruotsiakin voisi siis oppia kuuntelemalla, vahingossa. Kuinka moni nuori kuitenkaan kääntää tietoisesti yle fem-kanavalle? Tai kuinka monta ruotsinkielistä nuorten sarjaa on muiden kanavien ohjelmistossa? Miksi kaikki muut sarjat tekstitetään, mutta ruotsinkielisiä ei tule mieleen yhtään? Miten ruotsinkielinen kärsii siitä, että sarjassa on suomenkieliset tekstit? Jos muillekin kuin yle fem-kanavalle saataisiin laadukasta ruotsinkielistä ohjelmistoa ja ruotsinkielistä musiikkia laajempaan levitykseen nuorten kynnys ruotsinkieltä kohtaan voisi edes hieman madaltua.

Uuden ylioppilaan puhe

Minä pidin uuden ylioppilaan puheen: 

"Arvoisa rehtori ja muu koulun henkilökunta, hyvät ylioppilaat ja läheiset!

Ylioppilas, nyt sitä sanaa saa jo käyttää! Nyt se on virallista. On oikeastaan aika mieletöntä, että olemme nyt tässä, päättämässä sitä matkaa, jonka kolme tai neljä vuotta sitten aloitimme. Silloin olimme nuorempia ja hieman tietämättömämpiä, mutta kenties aivan yhtä innoissamme tai peloissamme kuin nyt.

Ylioppilas on aika hauska sana, kun sitä oikein pohtii. Voimmeko olla niin ylioppineita, ettemme enää pysty omaksumaan uusia asioita? Toivottavasti emme. Jokseenkin kirkkain silmin voimme todeta, että olemme nyt viisaimmillamme. Meillä on melko kattavat perustiedot erilaisista aineista. Tästä lähin syvennymme ja syvennämme tietämystämme vain yhdestä tai muutamasta aiheesta.

Ensimmäinen vuosi lukiolaisena meni uusia toimintatapoja opetellessa. Koeviikot ja se, että omat lukujärjestykset piti tehdä aivan itse, tosin ensimmäisiä kertoja opinto-ohjaajien avustuksella, olivat jotain aivan uutta. Uusia oppiaineitakin saatiin valittavaksi. Psykologia taisi olla aine, jota useimmat odottivat innolla ja myös lukivat kaikki mahdolliset kurssit. Esimerkiksi filosofia taas jakoi enemmän mielipiteitä. Toiset innostuivat syvällisestä pohdiskelusta ja kaiken kyseenalaistamisesta, toiset ehkä paiskasivat kirjan helpottuneena kiinni heti sen ainoan pakollisen kurssin jälkeen ja huokaisivat helpotuksesta, kun ei enää ikinä tarvinnut lukea sitä.

Toisen vuotemme huippukohta oli wanhojentanssit. Sinä yhtenä iltana pukeuduimme parhaimpiimme ja olimme koulun valtiaita ja valtiattaria aina siihen hetkeen asti, kun viimetalvena lähdimme riehakkaina ja iloisina kurvailemaan pitkin kaupunkia ja heittelemään ihmisiä karkeilla. Siitä alkoi todellinen valmistautuminen viimeisiin ylioppilaskirjoituksiin, jotta todella saavuttaisimme sen mitä tänään juhlimme.

Toiset meistä tietävät tarkkaan mitä seuraavaksi tekevät, osa on lähdössä ulkomaille, hatunnosto niille rohkeille, jotka siihen uskaltautuvat. Toisilla taas ei ole harmainta aavistusta siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yksi asia on kuitenkin varma, kun tänään suljemme tämän talon ovet, meillä ei enää ole esimerkiksi kanslistia, joka tuo meille tarvittavat paperit melkein pyytämättä, eikä niitä opettajia, jotka ovat nämä vuodet ohjanneet meitä lempeästi ja ammattitaidolla, antautuneet antoisiin keskusteluihin, jotta olemme saaneet jakaa ajatuksia ja johdattaneet meitä kärsivällisesti opettamiensa aineiden salaisuuksiin.

Uskon, että ihan jokainen opiskelija tietää kenen kasvot koulun ikkunaan on maalattu. Toivon, että opiskelijat meidän jälkeemmekin saavat tietää sen ja kuulla kuka Lucina Hagman oli ja miten hän ajatteli. Voin tuntea kuinka Lucinan henki leijuu täällä, se tekee tästä koulusta erityisen. Tämä koulu kantaa ylpeästi yli 110 vuottaan, mutta elää silti tässä päivässä. Meidänkin pitäisi muistaa se, eikä pelätä tätä päivää, eikä tulevaisuutta. Vaikka tänään suljemme tämän koulun oven, olemme aina vapaita avaamaan sen uudestaan. Koulu ja sen henkilökunta ottavat meidät vastaan hymyillen, kuten ne ovat tehneet tähänkin asti. Vuodatamme ehkä kyyneleitäkin, kun tänään lähdemme, mutta hymyilemme niiden läpi, koska nämä vuodet ovat antaneet meille muistoja ja viisautta, joita kukaan ei voi meiltä viedä, kyllä elämä kantaa"

Unelmien toteutumisesta

Tänään on 5.6.2012. On ikuisen kesälomani neljäs päivä. -- Ei, ei ikuisen, mutta ehkä ensimmäisen, tai viimeisen. -- Mitä minä höpisen? Varsinainen kesäloman ensimmäinen päivä se 2.6, sateista ja hyytävän kylmää kuin syyskuusa kerrassaan. Kiitos kuitenkin kaikille niille ihanille, tärkeille ihmisille, jotka sen jakoivat kanssani ja lämmittivät läsnäolollaan. Kaikki kutsutut eivät valitettavasti päässeet mukaan, mutta niinhän usein käy, ja heitäkin, jotka eivät olleet mukana ajattelin lämmöllä.


 Olen yrittänyt kirjoittaa kaikesta, virallisten ylioppilastulosten odottamisesta ja siitä epäuskoisesta tyhjyydestä, joka varmaa tietoa seurasi, ainakin sata kertaa,  siinä surkeasti epäonnistuen. Nyt luulen kuitenkin olevani lähempänä oikeita sanoja, kuin vielä kertaakaan.


Muistan ikuisesti sen tunteen, joka minut valtasi, kun ensimmäisen kerran astuin Helsingin uuden yhteiskoulun ovesta sisään! Keskustelin vahtimestarin kanssa ja ihmettelin miten maailmassa on vielä tällaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät erilaisuutta tekemättä siitä suurta numeroa. Samaa ihastusta tunsin, kun tapasin opettajani ja tulevat opiskelutoverini myöhemmin. Hekin olivat samanlaisia; valmiita näkemään minut itseni, kiinnittämättä liikaa huomiota ulkoiseen erilaisuuteeni. 


Koin menneiden kolmen vuoden aikana paljon taikaa, pieniä ihmeitä, suurempiakin ja syvää yhteenkuuluvuutta niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päiväni vietin, niin opettajien, kuin oppiskelijoidenkin. Todella rakastin kouluani, kaikkea siellä, yli sata-vuotisia perinteitä ja sitä, että silti eletään tätä päivää: siniharmaita käytäviä, kirjastohuoneen puukehikkoista ovea ja takkaa, jossa yhä edelleen poltetaan tulta muutaman kerran vuodessa, huolimatta siitä, että savupiippu on huonossa kunnossa ja savun haju tulee käytävään. 


Se talo on täynnä taikaa. Kuiskauksia menneiden aikojen takaa. Luulin jo kadottaneeni sen, tottuneeni kaikkeen liikaa, kunnes perjantaina lakitusharjoituksissa tajusin, ettei se taika ole mihinkään kadonnut, ei oikeasti. Silloin tapasin taas pitkästä aikaa ne ihmiset, joiden kanssa olen kuluttanut koulun penkkiä viimeiset kolme vuotta.  Koin taas, hyvin voimakkaasti, että todella kuulun porukkaan, että minun kuului olla siellä silloin, ei missään muualla. Sain käteeni vuoden viimeisen koululehden, viimeisen, jota olin itse tekemässä.  Minun oli lauantaina aika antaa paikkani jollekin toiselle. Toivon vain, että koululehtemme Sarastus, ei kuole, kun me olemme nyt sen jättäneet. Tosin sillä on ollut aikaisemminkin puolikuolleita aikoja. 


 Minulla on ollut kaksi oikein todella suurta unelmaa. Molemmista aloin unelmoida jo pikkutyttönä. Toinen oli se, että minusta tulee ylioppilas ja toinen se, että  menen naimisiin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. No, tavallaan molemmat unelmani toteutuivat lauantaina. Minusta tuli ylioppilas, ja kävelin muiden ylioppilaiden tavoin Suomen - ja koulun lipun perässä saliin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. Joten jollakin kierolla tavalla voidaan ajatella, että molemmat unelmani ovat nyt toteutuneet. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi elää ilman unelmia....

Pidin uuden ylioppilaan puheen.

Etukäteen ajattelin, että itken koko juhlan ajan tai saan viimeistään puhetta pitäessäni hallitsemattoman itkukohtauksen.  En itkenytkään.  Pelkäsin pahinta, eikä mitään sitten tapahtunutkaan. Kahdesti kyyneleet kuitenkin polttelivat silmiäni. Ensimmäisen kerran, kun kävelin lippujen takana saliin omalle paikalleni.  Toisen, kun meidät oli jo lakitettu ja oli ensimmäisten onnittelujen, opettajien onnittelujen aika. Tiettyyn pisteeseen selvisin opettajienkin onnitteluista kuivin silmin, mutta sitten kohtasin ne  erityisistä erityisimmät. Tuntui, että olisi pitänyt sanoa vielä jotain, kiittää vielä kerran.  Olen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani ja sen kertomiseksi sanat eivät riitä. Minun pitäisi vain luottaa siihen, että he kaikki kätkivät sydämiinsä ne sanat, jotka kiitokseksi kirjoitin ja ymmärsivät ne juuri niin kuin ne tarkoitin. 

Olen aina katsellut lakkipäisiä ylioppilaita ihaillen ylöspäin ja ollut varma siitä, että he ovat vanhoja ja viisaita, varmoja itsestään ja tietävät mihin ovat seuraavaksi menossa. Nyt tiedän kuitenkin totuuden, aavistan sen. Minä en ainakaan tiedä tulevaisuudestani yhtään mitään. En tunne itseäni vanhaksi tai viisaaksi. Mieleeni on tullut kysymyksiä siitä, mahdanko kasvaa ikinä edes aikuiseksi? Totuus siitä mikä hiljattain on jäänyt taakse taitaa valjeta vasta 13.8, kun koulu taas alkaisi. Totuus voi tuoda tullessaan surun ja kauhunkin kyyneleet. Silloin haluaisin muistaa yhden niistä tehdyistä lupauksista, hymyile kyyneleidenkin läpi, sillä elämä kantaa kyllä.

Hermostuneita valmisteluja

Olen ollut monena päivänä aikeissa kirjoittaa täälä jotakin. Se on kuitenkin jäänyt kerta toisensa jälkeen, kun en oikeastaan ole tiennyt mistä kirjoittaisin. Tiedänkö nyt sitten? En, en varmasti, mutta en kestänyt enää. Minun on kirjoitettava, koska useana iltana nukkumaan mennessäni olen ajatellut, että minun pitäisi kirjoittaa, edes jostakin. 


En olisi ikinä uskonut, kuinka valtava helpotus se on, kun näkee suorittaneensa tarvittavan määrän lukiokursseja. Eipähän jää ylioppilaslakki ainakaan siitä kiinni. Tänään kävin ostamassa valkolakin. Se oli aivan erilaista kuin luulin. Vuodesta toiseen toiseen olen katsellut uusia ylioppilaita, niitä kauniita, komeita ja suloisia ja odottanut, että se päivä koittaisi minunkin kohdallani. Vielä viimekeväänä se näyttäytyi jokseenkin unen kaltaisena. Se oli unelma jossain kaukaisuudessa, kullanhohtoinen ja kimaltava, mutta hyvin epätodellinen.


Nyt se päivä on jo hyvin lähellä. Siihen suureen hetkeen, unelmani toteutumiseen on alle kuukausi aikaa, jos kaikki menee hyvin. Viimekeväänä kaikki oli vielä kullanhohtoista ja tuntui kaukaiselta, mutta en epäillyt vähääkään sitä, ettei unelmani toteutuisi. Mitä lähemmäksi kaikki on tullut, sitä epätodellisemmalta se on alkanut tuntua. Pelko ja jännitys ovat olleet jo kauan mieltäni hallitsevia tunteita. Kirjoitukset ovat ohi ja näyttää siltä, että minusta todella tulee ylioppilas. Mikään ei kuitenkaan ole vielä virallista. Juhlien järjesteleminen jo nyt tuntuu pelottavalta, entä jos kaikki romahtaa? Jos kuitenkin odotan liian kauan, en ehdi järjestää juhlia ollenkaan.


Kengät ja pukukankaat on jo hankittu. Pitäisi varmaan käydä kysymässä pukua ompelevalta naapurilta, joko sitä pääsisi sovittamaan. En kuolemaksenikaan muista mitä me siitä sovimme. Tänään löysin kenkiin sopivan laukun, pienen ja sievän. Lakkikin on jo hankittu. Kielsin ankarasti veljeäni kokeilemasta sitä. Hän taisi ehdottaa sitä kuitenkin lähinnä leikillään. Sisareni ei edes pyytänyt lupaa koettaa sitä. Hän taitaa tuntea kaikki ylioppilaslakin sovittamiseen ennen aikojaan liittyvät uskomukset. Toivon vain, etteivät ne samat uskomukset enää sido minua, kun olen jo tehnyt kaiken voitavani ylioppilaslakin eteen.. Tiedän kuitenkin varmasti, että masennun syvästi, jos jotain tapahtuu, jos kaikki aineet eivät menekään läpi. En usko, että jaksan koota itseni uudestaan, opiskella ja kirjoittaa tarvittavat aineet uudestaan, vaikka minulla onkin vielä käytettävissäni vielä yksi kolmesta mahdollisesta perättäisestä kirjoituskerrasta.


Kutsukorteistani tulee kauniit ja runolliset, herkät ja suloiset, mutta ei liian kermakakkumaiset. Tai ei, eihän ylioppilasjuhliin koskaan kutsuta, eihän? Se olisi melkein yhtä räikeä virhe, kuin sovittaa lakkia ennen kuin on ansainnut sen. (Hyvä tässä on puhua, itse juuri taisin syyllistyä siihen) No en, en kai sentään, kaiken voitavani olen kuitenkin tehnyt. Taidan vain ilmoittaa ihmisille missä juhlani pidetään.. 


Näillänäkymin minulle lankesi kunnia (tai tehtävä, miten vain) pitää uuden ylioppilaan puhe. Hermostuttaa ja pelottaa. Enhän edes tiedä vielä ihan varmasti, että minusta todella tulee ylioppilas. Miten noloa se olisi, jos kukaan ei pidäkään puhetta, koska minä epäonnistuin. Enhän missään nimessä voi mennä pitämään puhetta, jos en saa painaa lakkia päähäni 2.6 Sen siitä kuitenkin saa, kun tyrkyttää itseään joka paikkaan.. On vaikea kuvitella millaisessa hysteriassa (tai masennuksen vallassa) sitä sitten on, kun on saanut kuulla lopulliset tulokset


Tänään oli aika ottaa eräs konkreettinen askel aikuistumisen tiellä (mahdanko ikinä tuntea itseäni aikuiseksi), mutta se onkin toinen tarina.

Hiljaisuuden rikkomista

Olen aina pitänyt sateesta. Sen kastelemaksi tuleminen on tietenkin inhottavaa, mutta se on tässä maailmassa yksi niistä asioista, joita havannoin enimmäkseen kuulo - ja tuntoaisteilla. Sateen äänessä on ollut jotain miellyttävän rauhoittavaa niin kauan, kun vain voin muistaa. Sateeseen ei voi liittää vain yhtä ainoaa ääntä. Se ropisee, helisee, lorisee ja suhisee, kuulostaa turvalliselta minun korviini. 


Muutama viikko sitten perjantaina satoi koko päivän. Ensimmäinen kevätsade toi mukanaan halun kirjoittaa. Se olikin ollut kateissa ikuisuuden. Taitaa se edelleen olla hiukan kateissa. Muuten olisin kirjoittanut jotain julkaistavaa jo silloin, muuten näiden sanojen kirjoittaminen tuntuisi helpommalta. Kevätsade toi mukanaan viileää ilmaa, mutta se ei ollut talvipakkasten kylmyyttä. Minun ainakin oli helpompi olla, helpompi hengittää.


Ylioppilaskirjoitukset ovat olleet takana jo kauan ja yliopiston pääsykokeet edelleen edessä. Ylioppilasjuhlista ei ole yhtään enempää varmuutta kuin ennenkään, mutta olen kuitenkin hiljakseen valmistautunut juhlaan. Kengät ja meikki tuli ostettua tänään, lyyra äitiä varten odottaa jo sitä päivää, kun sen saa laittaa puvun etumukseen ja kankaat juhlapukua varten on hankittu. Tänään kävin otattamassa itsestäni mitat ja järkytyin pienoisesti, olen niin järkyttävän iso..


Niinhän sitä sanotaan, että yksinkertainen on kaunista. Tämä ei kuitenkaan ollut yksinkertaista eikä kaunista liioin. Pahoittelen, en kuitnekaan pysty kirjoittamaan yhtään enempää nyt. Sanat etsivät selvästi edelleen muotojaan eikä ajatus kulje, mutta on tämä silti tyhjää parempi, onhan?


Sain ainakin hiljaisuuden rikottua. Myöhemmin kirjoitan taas lisää...

Sumussa

Olen kantanut kirjallista lukkoa viikkotolkulla, aloittanut tämänkin tekstin tuhat kertaa ja pyyhkinyt jokaisen lauseen tyytymättömyyttäni pois. Olen kiemurrellut tuskasta kyvyttömyyttäni kirjoittaa ja tässä valossa nekin päätökset, joita olen tänään tehnyt tuntuvat hämmentäviltä. 

Ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, pelko ja jännitys eivät. kirjoitusten suhteen ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa. Tuntuu kuitenkin kamalalta, että joskus täytyy kuulla tulokset, ne voivat tuhota kaiken silmänräpäyksessä.

Mitä lähemmäs ylioppilaskirjoitukset ja ylioppilasjuhla ovat tulleet sitä epätodellisimmilta ne ovat alkaneet tuntua. Silloin pikkutyttönä, kun päätin, että minusta tulee ylioppilas, mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä sen suhteen, etteikö niin todella tapahtuisi. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää kuinka vaaleanpunaisten lasien läpi olen tätä kaikkea tarkastellut. 

Eihän ylioppilaaksi kirjoittamisessa ole kerrassaan mitään romanttista! Se on ainoastaan kamalaa. Ensin stressaavat ne valtavat kirjapinot, jotka pitäisi lukea "suuria kokeita" varten. En ikinä kokeen jälkeen osannut sanoa menikö hyvin vai huonosti, poikkeuksena äidinkielenessee. Siitäkin totesin: " Nyt taitaa olla niin, että onnistuin joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti." Lähtöpisteiden perusteella jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, mutta pisteiden putoamista saa aina pelätä... Ihan totta, ei ole mitään niin kamalaa kuin tulosten odottaminen, ne voivat romauttaa aivan kaiken ja silti on pakko kysyä joskus. Kirjoitusten jälkeen odottavat vielä suuremmat kokeet, joissa onnistuminen on paljon epätodennäköisempää kuin ylioppilaskokeissa ja silloin pitää jo todella tietää mitä haluaa, apua. 

Luulen, että joka kerta, kun olen nähnyt ylioppilaan, olen ollut juhlimassa ystävieni ja sukulaisteni kanssa, olen  ajatellut näiden ihmisten olevan jo vanhoja ja viisaita. He tietävät mitä elämältään haluavat. Nyt on kuitenkin kohdattava tosiasiat. Olenko minä yhtään viisaampi kuin kolme vuotta sitten? Olenko todella valmis tähän, vai tuleeko elämässä vain aina olemaan asioita, jotka on kohdattava, vaikka ei olisikaan aivan valmis? Miksi ne muut ennen minua ylioppilaiksi kirjoittaneet nuoret olisivat olleet yhtään valmiimpia, kuin minä nyt?

Tänään päätin, että lukion jälkeen haluan lähteä lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistoon. Päätin, että haen Helsingin  lisäksi myös Turkuun ja Jyväskylään. Tästä päästäänkin siihen mikä oli ilmeisesti tämän blogitekstin ensimmäinen, alkuperäinen aihe, ehkä. Kirjoittaminen on taas ollut hirvittävän vaikeaa monta viikkoa. Kauhistelin itsekseni sitä, että minun pitäisi kirjoittaa järkevä, jäsentynyt ja omaperäinen äidinkielenessee. Miten ihmeessä kykenen siihen, kun en ole kirjoittanut blogiakaan viikkoihin? Aiheen valinta kesti ikuisuuden, mutta ehkä se epävarmuus oli vain hyvästä. En ainakaan ollut yhtään liian itsevarma ja pystyin keskittymään olennaiseen. Nyt olen sitten hakemassa yliopistolle aineenani yleinen kirjallisuustiede, mitä muuta se on, kuin lukemista ja kirjoittamista? Ehkä minun onkin tarkoitus oppia kirjoittamaan aina, siis silloinkin, kun se on vaikeaa eikä lähde pakottavasta tarpeesta, tai ehkä vain jatkuvasti niin, ettei pakottavia, lukkiuttavia tarpeita synny. 

Olen kuvannut tässä miten kamalaa on odottaa ylioppilaskokeiden tuloksia ja miten edessä ovat nyt ensimmäiset elämää todella suuntaavat valinnat, mutta ei minua vielä pelota. Ehkä säästän itseäni ja ylioppilaskokeiden lopullisista tuloksista riippuen joko masennun tai leijun puolimetriä lattiatason yläpuolella. Tuntuu vain, että juuri nyt mikään ei tunnu miltään. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun saan kuulla, että en pääsekään ylioppilaaksi ja mietin jo nyt jaksanko todella paneutua niihin tarvittaviin aineisiin uudestaan. Jos en jaksa, mitä sitten teen? Te ehkä ihmettelette missä itsevarmuuteni on, mutta kaikki tuntuu vain niin sekavalta juuri nyt.

Penkkarit

Olin perhonen abishown ajan

Lukioon kouluna liittyy paljon riittejä tai rituaaleja. Jokaisella siirtymävaiheella on omat juhlallisuutensa. Wanhojentansseista jäi päälimmäiseksi pettymys, kun ajattelin, että kaunis puku olisi tarpeeksi liittämään minut osaksi porukkaa ja totesin sitten, ettei se aivan ollutkaan. Siksi päätin, että penkkareihin osallistun kunnolla, ihan oikeasti. Niimpä otin penkkarikarkit hoitaakseni ja ilmoitin heti, että tahdon rekan ohjaamoon. Lavalle menemistä en olisi uskaltanut edes ajatella, en olisi millään jaksanut seistä siellä lavalla koko aikaa.


Keskiviikon terveystiedontunnilla minut valtasi haikeus. Hetken tajusin kauhistuttavan selvästi, että koulu tosiaan päättyisi tähän, huommenna penkkarit ja sitten, niin, mitä sitten? Omat lukio-opintoni eivät ole menneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Minun piti valita vielä muutamia kursseja viidenteen jaksoon, jotta saisin kurssit täyteen, mutta lukujärjestkseni koostuu sellaisista aineista kuin eväitä elämään, kuvataide ja autokoulun teoriaosuus. Vaikeus luopua on aina ollut heikkouksiani. En tiedä miten selviän siitä, että minun todella täytyy lähteä. Unelma valkolakista syttyi, kun olin 12-vuotias, mutta mitä lähemmäksi se on tullut, sitä kaukaisemmalta se on alkanut tuntua. Kaikki muuttuu epävarmaksi, kun on painanut lakin päähänsä.

Niin, ne penkkarit... Koko päivä oli pelkkää sekoilua, musiikki soi kovempaa kuin korvat kestivät ja se käytäville heitettyjen karkkien määrä oli uskomaton, olisi pitänyt saada kuva, mutta kerrankos sitä vain elämässään viettää penkkareita. Näin koulun pihalle pysäköidyt rekat heti, kun tulin. Mietin miten ihmeessä pääsen sisään.. Lopulta eräs koulumme miesopettajista puolittain nosti minut kyytiin. Ihan hyvin se sitten onnistui, kun jalat tapasivat ensimmäisen askelman.

meidän rekkamme on tuo valkolakanainen, taidan itse istua juuri tuon ohjaamossa..

Se ihmisten ja rekkojen määrä oli jotain aivan uskomatonta. Merisatamaan kokoontuneita rekkoja oli niin paljon, ettei letkan alkupäätä voinut nähdä. Meidän koulumme, Helsingin Uusi yhteiskoulu, oli liikenteessä kahdella rekalla. Rekat ajoivat tietenkin peräkkäin koko maatkan koululta keskustaan, mutta ennen merisatamaan päätymistä toinen, edellämme kulkenut rekka katosi, kun meidän oli odotettava, jotta raitiovaunu pääsisi ajamaan reittiään. Toinen rekoistamme oli ehtinyt pois valoista ennen raitiovaunua, mutta merisatamaan tultaessa olimme taas peräkkäin. 


Cafë Ursulan ikkunoihin oli pingotettu lakanoita, joissa luki "Onnea Abit 2012" niistä tuli hyvä mieli. Penkkaripäivä on iloinen tapahtuma muillekin kuin abeille. Pikkulapset olivat aivan onnessaan, kun taivaalta lähes kirjaimellisesti satoi karkkia. Silti jotenkin odotin, että ajelu kaupungilla tuntuisi toisenlaiselta, jotenkin hienommalta, todemmalta. Kuten jo mainitsin koulu on nyt lähes kokonaan käyty, edessä ovat kirjoitukset ja lakkiaiset, sitten joskus. Mitä lähemmäksi tämä kaikki on tullut, sitä epätodemmalta se on alkanut tuntua.


Meitä onnisti sään suhteen. Pakkaset eivät paukkuneet samoissa lukemissa kuin viimevuotisten abien juhliessa ja aurinkokin paistoi. Perillä meille tarjottiin kuumaa mehua, viimeisetkin vilunväreet varmasti hävisivät. Oli huvittavaa katsella edellä ajavan rekan lavalla seisovien tuttujen riehuntaa ja kertoa sitten koululla hymyillen, että haauskaa oli, eikä yhtään edes paalellut. :) Ei kyllä kuulema muitakaan pahemmin. 


Rekasta poistuminen oli aivan operaatio sekin. Miten sen nyt selittäisin, jotta saisitte oikeanlaisen kuvan? Istuuduin ikäänkuin rekan lattialle, sille reunalle, jolta askelmat lähtevät. Sitten astuin askelmalle, mutta toinen rekkakuskeista tuli kyllä auttamaan. Kaikki kävi lopulta helposti ja turvallisesti. Pääsin rekkaan ja sieltä pois ilman suuria ongelmia ja kyytikin oli tasaista. 

Hyvä ruoka, parempi mieli

Huikka HYK:laisille...

Tähän loppuun vielä muutamia valokuvia penkkaritunnelman havainnollistamiseksi. Omaia kuviani on vain tuo ylimmäinen, mutta onneksi mukaavat ihmiset antavat käyttää omiaan 

Kualema, vanh hanttapuli

Kualema, vanh hanttapuli

Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaan nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät natteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Viime äidinkielentunnilla käsittelimme runoa. Jokainen sai paperin, jolle oli koottu erilaisia runoja. Niiden joukossa oli tämä, Heli Laaksosen Kualema, vanh hanttapuli. Olen aina rakastanut murteita. Niissä on mielestäni jotain huvittavan hellyyttävää. Minun on vaikea muistaa milloin kuulin tai luin ensimmäisen Laaksosen runon, mutta olen rakastanut niitä ensikuulemalta asti.

Meidät jaettiin luokassa pieniin ryhmiin ja annettiin tehtäväksi valita runo, jota analysoida ohjeiden mukaan. Iskin silmäni Laaksoseen ja sain ryhmäni valitsemaan juuri sen runon. Luin vasta sitten runon ensimmäisen säkeen enkä ollut saada naurua loppumaan. Rakastan murrerunoja, mutta ne naurattavat minua usein. Ei se siitä johdu, etten ottaisi runon sanomaa tosissani, mutta en voi hillitä itseäni. Pojat katsoivat hiukan pitkään, mutta sain lopulta naurun hallintaan.

Runoa lukiessani huomasin taas kuinka paljon kiinnitän huomiota kieleen ja sen eri piirteisiin. Sillä miltä runo ulkoisesti näyttää, miten sen sanat ja rytmi soivat on minulle iso merkitys, luultavasti isompi kuin useimmille muille. En luultavasti voisi mennä kuuntelemaan Laaksosen runonlausuntaa ilman, että vaikuttaisin epäkohteliaalta tai hieman sekolta.

Suomenkieli ja varsinkin runon ensimmäinen säe yllättivät minut täysin. Maistelkaa tätä nyt oikein kunnolla, kuunnelkaa sitä. "Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!" Se oli yllättävää. Kuka puhuttelee kuolemaa kuin elävää olentoa, varsinkaan tuohon sävyyn?!

Keilaus kuuluu kaikille

Pyörätuoli vapauttaa kädet ja keilausteline onnistumisenriemun

-       Ensimmäisen lauseen puute on kirjoittajan pahin painajainen. - Jos tietäisin miten sen yli hypätään ei minulla olisi mitään ongelmia. Ehkä pitäisi vain "käydä suoraan tulta päin", kuten sanonta kuuluu.

Joulukuussa tuttavani syntymäpäivillä viihdekeskus Flamingossa minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa kuvassa näkyvää keilaustelinettä. Olen keilannut ennenkin, mutta nyt, kun mietin asiaa, minulla ei ole lainkaan muistikuvia siitä miten se mahtoi onnistua. Tiesin, että keilarataa reunustavat kaiteet, jotka on mahdollista nostaa ylös. Näin pidetään keilapallo radalla ja, jos oikein hyvin käy, saadaan kaatojakin.

Muistan ala-asteajoilta yhdet syntymäpäivät, joilla olimme keilaamassa. Sillä kertaa en istunut pyörätuolissa, joten käteni olivat keppeihin sidotut. Muut vieraiksi kutsutut pojat ”keilasivat puolestani.” Taisin saada aika hyvät tulokset siinä keilakisassa. Olivathan puolellani kavereiden taito, voima ja halu auttaa. Taisin olla aika hyvä jätkä silloin 10 vuotta sitten.

Seitsemännellä luokalla osallistuin koululiikuntaan mahdollisuuksien mukaan, kiitos loistavan opettajan. Kerran olimme keilaamassa. Se onnistui jotenkuten ylös nostettujen keilarataa reunustavien kaiteiden turvin, mutta oli silti aikamoista onnenpeliä. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että avustaja olisi tukenut käsiäni keilatessani. Istuin pyörätuolissa, joten käteni olivat vapaat, mutta tarvitsin silti jonkun, joka toi minulle uuden keilapallon. Luultavasti se oli avustaja, tai ehkä sittenkin opettaja…

Minulla on ollut useita liikunnanopettajia peruskoulun aikana, mutta yksikään ei ole yltänyt seitsemännen luokan opettajani tasolle, ei ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Hän todella näki minut. Hän näki minut eikä vammaani. Tai tietenkin hän näki vammanikin, mutta vain sen verran kuin oli pakko. Kaikki mahdollinen liikunta mukautettiin niin, että pystyin osallistumaan siihen. Rakastin liikuntaa, se oli lempiaineeni, koska pääsin todella osalliseksi liikunnanriemusta. Muut opettajat ovat olleet valmiita hyväksymään minut osaksi ryhmää ja jonkinlaista halua ymmärtää vammaista oppilasta on myös ollut, mutta mukauttaminen tai liikunnasta vapauttaminen on vain ollut paljon helpompaa. Tämän vuoksi muistelen ensimmäistä yläaseen liikunnanopettajaani lämmöllä vielä vuosien jälkeen. Olin hänelle haaste, mutta hän opetti minut rakastamaan liikuntaa.

Nähdessäni keilaustelineen minusta tuntui heti, että siitä täytyy kirjoittaa. Se mullistaa keilaamisen antamat mahdollisuudet. Se tekee keilauksesta harrastuksen, joka yhdistää ihmisiä. Se kuuluu sekä vammaisille, että vammattomille eikä ole iästä kiinni. Keilaustelineen ansiosta on mahdollista saada keilapallo todella vierimään rataa pitkin. Enää ei tarvitse vain pudottaa palloa radalle ja toivoa, että se kaataisi edes yhden keilan. Nyt voin kisata ystäviäni vastaan keilaradalla ja voittaa kisan, ihan itse.