perjantai 17. helmikuuta 2012

Penkkarit


Olin perhonen abishown ajan
Lukioon kouluna liittyy paljon riittejä tai rituaaleja. Jokaisella siirtymävaiheella on omat juhlallisuutensa. Wanhojentansseista jäi päälimmäiseksi pettymys, kun ajattelin, että kaunis puku olisi tarpeeksi liittämään minut osaksi porukkaa ja totesin sitten, ettei se aivan ollutkaan. Siksi päätin, että penkkareihin osallistun kunnolla, ihan oikeasti. Niimpä otin penkkarikarkit hoitaakseni ja ilmoitin heti, että tahdon rekan ohjaamoon. Lavalle menemistä en olisi uskaltanut edes ajatella, en olisi millään jaksanut seistä siellä lavalla koko aikaa.


Keskiviikon terveystiedontunnilla minut valtasi haikeus. Hetken tajusin kauhistuttavan selvästi, että koulu tosiaan päättyisi tähän, huommenna penkkarit ja sitten, niin, mitä sitten? Omat lukio-opintoni eivät ole menneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Minun piti valita vielä muutamia kursseja viidenteen jaksoon, jotta saisin kurssit täyteen, mutta lukujärjestkseni koostuu sellaisista aineista kuin eväitä elämään, kuvataide ja autokoulun teoriaosuus. Vaikeus luopua on aina ollut heikkouksiani. En tiedä miten selviän siitä, että minun todella täytyy lähteä. Unelma valkolakista syttyi, kun olin 12-vuotias, mutta mitä lähemmäksi se on tullut, sitä kaukaisemmalta se on alkanut tuntua. Kaikki muuttuu epävarmaksi, kun on painanut lakin päähänsä.


Niin, ne penkkarit... Koko päivä oli pelkkää sekoilua, musiikki soi kovempaa kuin korvat kestivät ja se käytäville heitettyjen karkkien määrä oli uskomaton, olisi pitänyt saada kuva, mutta kerrankos sitä vain elämässään viettää penkkareita. Näin koulun pihalle pysäköidyt rekat heti, kun tulin. Mietin miten ihmeessä pääsen sisään.. Lopulta eräs koulumme miesopettajista puolittain nosti minut kyytiin. Ihan hyvin se sitten onnistui, kun jalat tapasivat ensimmäisen askelman.


meidän rekkamme on tuo valkolakanainen, taidan itse istua juuri tuon ohjaamossa..
Se ihmisten ja rekkojen määrä oli jotain aivan uskomatonta. Merisatamaan kokoontuneita rekkoja oli niin paljon, ettei letkan alkupäätä voinut nähdä. Meidän koulumme, Helsingin Uusi yhteiskoulu, oli liikenteessä kahdella rekalla. Rekat ajoivat tietenkin peräkkäin koko maatkan koululta keskustaan, mutta ennen merisatamaan päätymistä toinen, edellämme kulkenut rekka katosi, kun meidän oli odotettava, jotta raitiovaunu pääsisi ajamaan reittiään. Toinen rekoistamme oli ehtinyt pois valoista ennen raitiovaunua, mutta merisatamaan tultaessa olimme taas peräkkäin. 


Cafë Ursulan ikkunoihin oli pingotettu lakanoita, joissa luki "Onnea Abit 2012" niistä tuli hyvä mieli. Penkkaripäivä on iloinen tapahtuma muillekin kuin abeille. Pikkulapset olivat aivan onnessaan, kun taivaalta lähes kirjaimellisesti satoi karkkia. Silti jotenkin odotin, että ajelu kaupungilla tuntuisi toisenlaiselta, jotenkin hienommalta, todemmalta. Kuten jo mainitsin koulu on nyt lähes kokonaan käyty, edessä ovat kirjoitukset ja lakkiaiset, sitten joskus. Mitä lähemmäksi tämä kaikki on tullut, sitä epätodemmalta se on alkanut tuntua.


Meitä onnisti sään suhteen. Pakkaset eivät paukkuneet samoissa lukemissa kuin viimevuotisten abien juhliessa ja aurinkokin paistoi. Perillä meille tarjottiin kuumaa mehua, viimeisetkin vilunväreet varmasti hävisivät. Oli huvittavaa katsella edellä ajavan rekan lavalla seisovien tuttujen riehuntaa ja kertoa sitten koululla hymyillen, että haauskaa oli, eikä yhtään edes paalellut. :) Ei kyllä kuulema muitakaan pahemmin. 


Rekasta poistuminen oli aivan operaatio sekin. Miten sen nyt selittäisin, jotta saisitte oikeanlaisen kuvan? Istuuduin ikäänkuin rekan lattialle, sille reunalle, jolta askelmat lähtevät. Sitten astuin askelmalle, mutta toinen rekkakuskeista tuli kyllä auttamaan. Kaikki kävi lopulta helposti ja turvallisesti. Pääsin rekkaan ja sieltä pois ilman suuria ongelmia ja kyytikin oli tasaista. 






Hyvä ruoka, parempi mieli

Huikka HYK:laisille...
Tähän loppuun vielä muutamia valokuvia penkkaritunnelman havainnollistamiseksi. Omaia kuviani on vain tuo ylimmäinen, mutta onneksi mukaavat ihmiset antavat käyttää omiaan 

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kualema, vanh hanttapuli

Kualema, vanh hanttapuli

Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaan nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät natteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Viime äidinkielentunnilla käsittelimme runoa. Jokainen sai paperin, jolle oli koottu erilaisia runoja. Niiden joukossa oli tämä, Heli Laaksosen Kualema, vanh hanttapuli. Olen aina rakastanut murteita. Niissä on mielestäni jotain huvittavan hellyyttävää. Minun on vaikea muistaa milloin kuulin tai luin ensimmäisen Laaksosen runon, mutta olen rakastanut niitä ensikuulemalta asti.

Meidät jaettiin luokassa pieniin ryhmiin ja annettiin tehtäväksi valita runo, jota analysoida ohjeiden mukaan. Iskin silmäni Laaksoseen ja sain ryhmäni valitsemaan juuri sen runon. Luin vasta sitten runon ensimmäisen säkeen enkä ollut saada naurua loppumaan. Rakastan murrerunoja, mutta ne naurattavat minua usein. Ei se siitä johdu, etten ottaisi runon sanomaa tosissani, mutta en voi hillitä itseäni. Pojat katsoivat hiukan pitkään, mutta sain lopulta naurun hallintaan.

Runoa lukiessani huomasin taas kuinka paljon kiinnitän huomiota kieleen ja sen eri piirteisiin. Sillä miltä runo ulkoisesti näyttää, miten sen sanat ja rytmi soivat on minulle iso merkitys, luultavasti isompi kuin useimmille muille. En luultavasti voisi mennä kuuntelemaan Laaksosen runonlausuntaa ilman, että vaikuttaisin epäkohteliaalta tai hieman sekolta.

Suomenkieli ja varsinkin runon ensimmäinen säe yllättivät minut täysin. Maistelkaa tätä nyt oikein kunnolla, kuunnelkaa sitä. "Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!" Se oli yllättävää. Kuka puhuttelee kuolemaa kuin elävää olentoa, varsinkaan tuohon sävyyn?!