Ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, pelko ja jännitys eivät. kirjoitusten suhteen ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa. Tuntuu kuitenkin kamalalta, että joskus täytyy kuulla tulokset, ne voivat tuhota kaiken silmänräpäyksessä.
Mitä lähemmäs ylioppilaskirjoitukset ja ylioppilasjuhla ovat tulleet sitä epätodellisimmilta ne ovat alkaneet tuntua. Silloin pikkutyttönä, kun päätin, että minusta tulee ylioppilas, mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä sen suhteen, etteikö niin todella tapahtuisi. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää kuinka vaaleanpunaisten lasien läpi olen tätä kaikkea tarkastellut.
Eihän ylioppilaaksi kirjoittamisessa ole kerrassaan mitään romanttista! Se on ainoastaan kamalaa. Ensin stressaavat ne valtavat kirjapinot, jotka pitäisi lukea "suuria kokeita" varten. En ikinä kokeen jälkeen osannut sanoa menikö hyvin vai huonosti, poikkeuksena äidinkielenessee. Siitäkin totesin: " Nyt taitaa olla niin, että onnistuin joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti." Lähtöpisteiden perusteella jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, mutta pisteiden putoamista saa aina pelätä... Ihan totta, ei ole mitään niin kamalaa kuin tulosten odottaminen, ne voivat romauttaa aivan kaiken ja silti on pakko kysyä joskus. Kirjoitusten jälkeen odottavat vielä suuremmat kokeet, joissa onnistuminen on paljon epätodennäköisempää kuin ylioppilaskokeissa ja silloin pitää jo todella tietää mitä haluaa, apua.
Luulen, että joka kerta, kun olen nähnyt ylioppilaan, olen ollut juhlimassa ystävieni ja sukulaisteni kanssa, olen ajatellut näiden ihmisten olevan jo vanhoja ja viisaita. He tietävät mitä elämältään haluavat. Nyt on kuitenkin kohdattava tosiasiat. Olenko minä yhtään viisaampi kuin kolme vuotta sitten? Olenko todella valmis tähän, vai tuleeko elämässä vain aina olemaan asioita, jotka on kohdattava, vaikka ei olisikaan aivan valmis? Miksi ne muut ennen minua ylioppilaiksi kirjoittaneet nuoret olisivat olleet yhtään valmiimpia, kuin minä nyt?
Tänään päätin, että lukion jälkeen haluan lähteä lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistoon. Päätin, että haen Helsingin lisäksi myös Turkuun ja Jyväskylään. Tästä päästäänkin siihen mikä oli ilmeisesti tämän blogitekstin ensimmäinen, alkuperäinen aihe, ehkä. Kirjoittaminen on taas ollut hirvittävän vaikeaa monta viikkoa. Kauhistelin itsekseni sitä, että minun pitäisi kirjoittaa järkevä, jäsentynyt ja omaperäinen äidinkielenessee. Miten ihmeessä kykenen siihen, kun en ole kirjoittanut blogiakaan viikkoihin? Aiheen valinta kesti ikuisuuden, mutta ehkä se epävarmuus oli vain hyvästä. En ainakaan ollut yhtään liian itsevarma ja pystyin keskittymään olennaiseen. Nyt olen sitten hakemassa yliopistolle aineenani yleinen kirjallisuustiede, mitä muuta se on, kuin lukemista ja kirjoittamista? Ehkä minun onkin tarkoitus oppia kirjoittamaan aina, siis silloinkin, kun se on vaikeaa eikä lähde pakottavasta tarpeesta, tai ehkä vain jatkuvasti niin, ettei pakottavia, lukkiuttavia tarpeita synny.
Olen kuvannut tässä miten kamalaa on odottaa ylioppilaskokeiden tuloksia ja miten edessä ovat nyt ensimmäiset elämää todella suuntaavat valinnat, mutta ei minua vielä pelota. Ehkä säästän itseäni ja ylioppilaskokeiden lopullisista tuloksista riippuen joko masennun tai leijun puolimetriä lattiatason yläpuolella. Tuntuu vain, että juuri nyt mikään ei tunnu miltään. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun saan kuulla, että en pääsekään ylioppilaaksi ja mietin jo nyt jaksanko todella paneutua niihin tarvittaviin aineisiin uudestaan. Jos en jaksa, mitä sitten teen? Te ehkä ihmettelette missä itsevarmuuteni on, mutta kaikki tuntuu vain niin sekavalta juuri nyt.
