Uuden ylioppilaan puhe

Minä pidin uuden ylioppilaan puheen: 

"Arvoisa rehtori ja muu koulun henkilökunta, hyvät ylioppilaat ja läheiset!

Ylioppilas, nyt sitä sanaa saa jo käyttää! Nyt se on virallista. On oikeastaan aika mieletöntä, että olemme nyt tässä, päättämässä sitä matkaa, jonka kolme tai neljä vuotta sitten aloitimme. Silloin olimme nuorempia ja hieman tietämättömämpiä, mutta kenties aivan yhtä innoissamme tai peloissamme kuin nyt.

Ylioppilas on aika hauska sana, kun sitä oikein pohtii. Voimmeko olla niin ylioppineita, ettemme enää pysty omaksumaan uusia asioita? Toivottavasti emme. Jokseenkin kirkkain silmin voimme todeta, että olemme nyt viisaimmillamme. Meillä on melko kattavat perustiedot erilaisista aineista. Tästä lähin syvennymme ja syvennämme tietämystämme vain yhdestä tai muutamasta aiheesta.

Ensimmäinen vuosi lukiolaisena meni uusia toimintatapoja opetellessa. Koeviikot ja se, että omat lukujärjestykset piti tehdä aivan itse, tosin ensimmäisiä kertoja opinto-ohjaajien avustuksella, olivat jotain aivan uutta. Uusia oppiaineitakin saatiin valittavaksi. Psykologia taisi olla aine, jota useimmat odottivat innolla ja myös lukivat kaikki mahdolliset kurssit. Esimerkiksi filosofia taas jakoi enemmän mielipiteitä. Toiset innostuivat syvällisestä pohdiskelusta ja kaiken kyseenalaistamisesta, toiset ehkä paiskasivat kirjan helpottuneena kiinni heti sen ainoan pakollisen kurssin jälkeen ja huokaisivat helpotuksesta, kun ei enää ikinä tarvinnut lukea sitä.

Toisen vuotemme huippukohta oli wanhojentanssit. Sinä yhtenä iltana pukeuduimme parhaimpiimme ja olimme koulun valtiaita ja valtiattaria aina siihen hetkeen asti, kun viimetalvena lähdimme riehakkaina ja iloisina kurvailemaan pitkin kaupunkia ja heittelemään ihmisiä karkeilla. Siitä alkoi todellinen valmistautuminen viimeisiin ylioppilaskirjoituksiin, jotta todella saavuttaisimme sen mitä tänään juhlimme.

Toiset meistä tietävät tarkkaan mitä seuraavaksi tekevät, osa on lähdössä ulkomaille, hatunnosto niille rohkeille, jotka siihen uskaltautuvat. Toisilla taas ei ole harmainta aavistusta siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yksi asia on kuitenkin varma, kun tänään suljemme tämän talon ovet, meillä ei enää ole esimerkiksi kanslistia, joka tuo meille tarvittavat paperit melkein pyytämättä, eikä niitä opettajia, jotka ovat nämä vuodet ohjanneet meitä lempeästi ja ammattitaidolla, antautuneet antoisiin keskusteluihin, jotta olemme saaneet jakaa ajatuksia ja johdattaneet meitä kärsivällisesti opettamiensa aineiden salaisuuksiin.

Uskon, että ihan jokainen opiskelija tietää kenen kasvot koulun ikkunaan on maalattu. Toivon, että opiskelijat meidän jälkeemmekin saavat tietää sen ja kuulla kuka Lucina Hagman oli ja miten hän ajatteli. Voin tuntea kuinka Lucinan henki leijuu täällä, se tekee tästä koulusta erityisen. Tämä koulu kantaa ylpeästi yli 110 vuottaan, mutta elää silti tässä päivässä. Meidänkin pitäisi muistaa se, eikä pelätä tätä päivää, eikä tulevaisuutta. Vaikka tänään suljemme tämän koulun oven, olemme aina vapaita avaamaan sen uudestaan. Koulu ja sen henkilökunta ottavat meidät vastaan hymyillen, kuten ne ovat tehneet tähänkin asti. Vuodatamme ehkä kyyneleitäkin, kun tänään lähdemme, mutta hymyilemme niiden läpi, koska nämä vuodet ovat antaneet meille muistoja ja viisautta, joita kukaan ei voi meiltä viedä, kyllä elämä kantaa"

Unelmien toteutumisesta

Tänään on 5.6.2012. On ikuisen kesälomani neljäs päivä. -- Ei, ei ikuisen, mutta ehkä ensimmäisen, tai viimeisen. -- Mitä minä höpisen? Varsinainen kesäloman ensimmäinen päivä se 2.6, sateista ja hyytävän kylmää kuin syyskuusa kerrassaan. Kiitos kuitenkin kaikille niille ihanille, tärkeille ihmisille, jotka sen jakoivat kanssani ja lämmittivät läsnäolollaan. Kaikki kutsutut eivät valitettavasti päässeet mukaan, mutta niinhän usein käy, ja heitäkin, jotka eivät olleet mukana ajattelin lämmöllä.


 Olen yrittänyt kirjoittaa kaikesta, virallisten ylioppilastulosten odottamisesta ja siitä epäuskoisesta tyhjyydestä, joka varmaa tietoa seurasi, ainakin sata kertaa,  siinä surkeasti epäonnistuen. Nyt luulen kuitenkin olevani lähempänä oikeita sanoja, kuin vielä kertaakaan.


Muistan ikuisesti sen tunteen, joka minut valtasi, kun ensimmäisen kerran astuin Helsingin uuden yhteiskoulun ovesta sisään! Keskustelin vahtimestarin kanssa ja ihmettelin miten maailmassa on vielä tällaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät erilaisuutta tekemättä siitä suurta numeroa. Samaa ihastusta tunsin, kun tapasin opettajani ja tulevat opiskelutoverini myöhemmin. Hekin olivat samanlaisia; valmiita näkemään minut itseni, kiinnittämättä liikaa huomiota ulkoiseen erilaisuuteeni. 


Koin menneiden kolmen vuoden aikana paljon taikaa, pieniä ihmeitä, suurempiakin ja syvää yhteenkuuluvuutta niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päiväni vietin, niin opettajien, kuin oppiskelijoidenkin. Todella rakastin kouluani, kaikkea siellä, yli sata-vuotisia perinteitä ja sitä, että silti eletään tätä päivää: siniharmaita käytäviä, kirjastohuoneen puukehikkoista ovea ja takkaa, jossa yhä edelleen poltetaan tulta muutaman kerran vuodessa, huolimatta siitä, että savupiippu on huonossa kunnossa ja savun haju tulee käytävään. 


Se talo on täynnä taikaa. Kuiskauksia menneiden aikojen takaa. Luulin jo kadottaneeni sen, tottuneeni kaikkeen liikaa, kunnes perjantaina lakitusharjoituksissa tajusin, ettei se taika ole mihinkään kadonnut, ei oikeasti. Silloin tapasin taas pitkästä aikaa ne ihmiset, joiden kanssa olen kuluttanut koulun penkkiä viimeiset kolme vuotta.  Koin taas, hyvin voimakkaasti, että todella kuulun porukkaan, että minun kuului olla siellä silloin, ei missään muualla. Sain käteeni vuoden viimeisen koululehden, viimeisen, jota olin itse tekemässä.  Minun oli lauantaina aika antaa paikkani jollekin toiselle. Toivon vain, että koululehtemme Sarastus, ei kuole, kun me olemme nyt sen jättäneet. Tosin sillä on ollut aikaisemminkin puolikuolleita aikoja. 


 Minulla on ollut kaksi oikein todella suurta unelmaa. Molemmista aloin unelmoida jo pikkutyttönä. Toinen oli se, että minusta tulee ylioppilas ja toinen se, että  menen naimisiin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. No, tavallaan molemmat unelmani toteutuivat lauantaina. Minusta tuli ylioppilas, ja kävelin muiden ylioppilaiden tavoin Suomen - ja koulun lipun perässä saliin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. Joten jollakin kierolla tavalla voidaan ajatella, että molemmat unelmani ovat nyt toteutuneet. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi elää ilman unelmia....

Pidin uuden ylioppilaan puheen.

Etukäteen ajattelin, että itken koko juhlan ajan tai saan viimeistään puhetta pitäessäni hallitsemattoman itkukohtauksen.  En itkenytkään.  Pelkäsin pahinta, eikä mitään sitten tapahtunutkaan. Kahdesti kyyneleet kuitenkin polttelivat silmiäni. Ensimmäisen kerran, kun kävelin lippujen takana saliin omalle paikalleni.  Toisen, kun meidät oli jo lakitettu ja oli ensimmäisten onnittelujen, opettajien onnittelujen aika. Tiettyyn pisteeseen selvisin opettajienkin onnitteluista kuivin silmin, mutta sitten kohtasin ne  erityisistä erityisimmät. Tuntui, että olisi pitänyt sanoa vielä jotain, kiittää vielä kerran.  Olen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani ja sen kertomiseksi sanat eivät riitä. Minun pitäisi vain luottaa siihen, että he kaikki kätkivät sydämiinsä ne sanat, jotka kiitokseksi kirjoitin ja ymmärsivät ne juuri niin kuin ne tarkoitin. 

Olen aina katsellut lakkipäisiä ylioppilaita ihaillen ylöspäin ja ollut varma siitä, että he ovat vanhoja ja viisaita, varmoja itsestään ja tietävät mihin ovat seuraavaksi menossa. Nyt tiedän kuitenkin totuuden, aavistan sen. Minä en ainakaan tiedä tulevaisuudestani yhtään mitään. En tunne itseäni vanhaksi tai viisaaksi. Mieleeni on tullut kysymyksiä siitä, mahdanko kasvaa ikinä edes aikuiseksi? Totuus siitä mikä hiljattain on jäänyt taakse taitaa valjeta vasta 13.8, kun koulu taas alkaisi. Totuus voi tuoda tullessaan surun ja kauhunkin kyyneleet. Silloin haluaisin muistaa yhden niistä tehdyistä lupauksista, hymyile kyyneleidenkin läpi, sillä elämä kantaa kyllä.