Taiteiden tarkouts?

Tunnen ihmisiä joiden olen kuullut sanovan, että he elävät musiikista, tai että kirjoittaminen on heille kuin hengittämistä. Minä todella ymmärrän näitä ihmisiä, sillä kuulun samaan kastiin heidän kanssaan. Olen elänyt aikaa, jolloin minun oli noustava sängystä keskellä yötä kirjoittamaan, koska.. Minun vain oli pakko. Eikä sisälläni palavalla pakolla ole mitään tekemistä sen kanssa, että vanhempani olisivat käskeneet minun tehdä jotain. Ei, se sisäinen pakko on jotain paljon enemmän. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, maksetaanko siitä palkkaa vai ei. Ei silloin, kun puhutaan samalla tavalla jollekin asialle omistautumisesta, siitä ja sille elämisestä, kuin minä nyt puhun. Sellaista poltetta, sisäistä pakkoa on vaikea selittää ja mahdollisesti vielä vaikeampi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Nämä vuodet ovat opettaneet, että taiteilijaelämä on kaikkea muuta kuin glamouria. Tarvitaan paljon verta, hikeä ja kyyneleitä ja lujaa tahtoa. Oikeastaan ne yöt, joina herää kirjoittamisenpakkoon, ovat harvinaisia. Hienojen tarinoiden takana on paljon taustatyötä ja usein todellisia synnytystuskia. Kuitenkin meitä, urheilusta tai taiteista itsellemme ammattia haaveilevia aina löytyy ja joku aina singahtaa tähtiin.

Todellinen kysymys kuuluukin: Miksi, mihin ihmiset tarvitsevat musiikkia, teatteria, elokuvia, kirjoja, tanssia, sirkusta.. tai urheilua. Mitä tarvetta katonrajassa roikkuvien trapetsitaiteilijoiden tai maailman nopeimpien juoksijoiden seuraaminen meissä tyydyttää? Sillä vaikka kirjailijaa kuinka ajaisi kirjoittamaan sisäinen pakko, hän ei eläisi siitä, ei tulisi käytännössä toimeen, jos kukaan ei ostaisi hänen kirjojaan. Eikä ammattijuoksijoita olisi, jos kukaan ei ostaisi lippuja urheilukilpailuihin. Sellaisten valtavien organisaatioiden pyörittäminen ei olisi kannattavaa eikä mahdollistakaan.

On jotenkin hassua ja ironistakin, että juuri minä rupesin pohtimaan tätä asiaa. Sillä, kun tämä kysymys tuli mieleeni, en tiennyt vastausta, vaikka juuri minun ehkä pitäisi tietää. Minä olen kuitenkin hyppinyt olohuoneen sohvalla ylös alas, kun Virpi Kuitunen on voittanut maailmanmestaruuksia. sydämeni on varmasti lyönyt silloin ainakin melkein yhtä kovaa kuin hänen. Minun, joka olen pyyhkinyt silmiäni useammin kuin kerran katsellessani Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtausta.

Taiteita ja urheilua yhdistää yksi asia. Ne molemmat ovat jossain mielessä asioita, jotka eivät ole tästä maailmasta. Katsojat eivät elä tuhansien harjoituskilometrien, pyykkikorin täyttävien likaisten treenivaatteiden tai tiukkojen ruokavalioiden maailmassa. He näkevät vain kuinka heidän rakastamansa urheilijat nousevat palkintokorokkeelle ja rakastavat heitä sen vuoksi entistä enemmän. Lukiessamme jotain kirjaa, josta todella pidämme, tulemme harvoin pohtineeksi sitä, montako vuotta käsikirjoitus on maannut kirjailijan pöytälaatikossa, kuinka monelle kustantajalle se on lähetetty tai kuinka paljon työstämistä se on vaatinut vielä kustannussopimuksen syntymisenkin jälkeen. Näillä asioilla on harvoin merkitystä tavallisille penkkiurheilijoille tai lukutoukille.

Epäilen vahvasti, ettei maailma olisi olemassa sellaisena, kun se nyt on, jos meillä ei olisi taiteita tai urheilua ja niitä ihmisiä, jotka ovat rakastaneet niitä niin paljon, että ovat halunneet omasta lajistaan ammatin itselleen.

Ne ovat tässä maailmassa olemassa meitä varten. Jotta voisimme haltioitua musiikista, pelätä, rakastaa, toivoa ja vihata suosikkisarjojemme hahmojen kanssa tai jännittää suosikkiurheilijoidemme puolesta, jotta meidän ei oikeasti tarvitsisi lähteä lynkkaamaan mummoja kaduille tai varastelemaan polkupyöriä adrenaliiniryöpyn tarpeessa. Ne ovat olemassa, jotta meillä olisi esikuvia joita ihailla ja joiden jalanjäljissä seurata omia unelmiamme. Julkisuudenhenkilöt eivät pidä poliisien tapaan huolta yleisestä turvallisuudesta, mutta jos yksikin nuori pysyy pois kaduilta vaarantamasta omaa tai yleistä turvallisuutta, koska on seurannut omaa unelmaansa jonkun julkisuudenhenkilön jalanjäljissä, on tämän henkilön tekemä työ ollut mittaamattoman arvokasta. Jos kirjailija sanoittaa yhdenkin lukijansa tuntemuksia, auttaa häntä ymmärtämään jotakin tai jollain muulla tavalla saa hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, on työ ollut sen arvoista. Siksi minä kirjoitan, ajatellakseni, sanoittaakseni maailman tuskaa edes jollain tavalla ja auttaakseni muita näkemään ja ymmärtämään maailmaa.