Tähtiin kirjoitettu virhe oli
järisyttävä elokuvakokemus, jolle traileri ei tee oikeutta. Minulle se oli
paljon enemmän kuin kahden kuolemansairaan nuoren rakkaustarina ja juuri siksi
ihastuin siihen. Jollain kummallisella
tavalla tunsin kuin se olisi kertonut minun elämästäni. Tai ehkä istuin
elokuvateatterin penkissä ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla, vuolaammin
kuin vain sen verran, että silmäripseni kostuivat, koska se ei kertonut minun
elämästäni. En itkenyt siksi, että he olivat nuoria ja kuolemansairaita. En
itkenyt sen käsittämättömän kivun vuoksi, jota he kokivat elämässään. Itkin,
koska kaikesta siitä kivusta huolimatta, kaiken sen läpi, he elivät täyttä
elämää.
Elokuvassa on kohtaus, jossa
päähenkilöt istuvat vieretysten keinussa. Tyttö, Hazel katsoo poikaa,
Augustusta ja sanoo: ”Gus, olen granaatti. Jonain päivänä räjähdän ja teen
selvää kaikesta tielläni, enkä halua satuttaa sinua. Elokuvassa kohtaus liittyy
siihen kuinka Hazel yrittää estää Gusia rakastumasta itseensä tai itseään
rakastumasta Gusiin, koska on kuolemansairas.
Ymmärrän mitä Hazel tarkoittaa
verratessaan itseään granaattiin. Minulla ei ole syöpädiagnoosia enkä
tietääkseni ole kuolemaisillani. Kuitenkin tunnen itseni granaatiksi. Sisäinen
tunteeni ei oikeuta minua huonoon käytökseen. Tämä ei ole puolustuspuhe, mutta
minulla on vaikea luonne. En koskaan tiedä mikä minua ärsyttää niin, että
räjähdän. Inhoan itseäni, koska olen niin räjähdysherkkä. Tunnen, että on parempi pitää ihmiset
loitolla. En ole tavannut montaakaan ihmistä, jolle uskaltaisin näyttää kuka
todella olen ja senkin jälkeen luottaa siihen, että he ymmärtävät ja ovat
olemassa minua varten. Miten kukaan voisi kestää minua, kun en itsekään kestä
itseäni? En ole pitkävihainen, se onkin siunaukseni. Kuitenkin jokainen särkyvä
kupla jättää jälkensä eivätkä ne haavat ole aina parannettavissa.
Olen nuori kuten elokuvan Hazel ja
Gus ja unelmoin kuten he. En vain usko,
että Gusin kaltaisia ihmisiä, Gusin kaltaisia miehiä on maailmassa kovinkaan
monta. Jokainen ansaitsee elämässään ihmisen, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy
hänet sellaisena kuin hän on, ilman, että jatkuvasti pitäisi selitellä tai
pelätä rikkovansa jotain peruuttamattomasti. Se on luonnollisesti aina
vuorovaikutteinen suhde. En voi odottaa muiden ymmärrystä edes yrittämättä
ymmärtää itse .
Kadehdin elokuvan Hazelia. Siitä
huolimatta, että hän on räjähdysherkkä granaatti, eikä voi koskaan päästää
täysin irti siitä, koska se on peruuttamattomasti osa häntä. Hän suostuu
tarttumaan siihen vain niin löyhällä otteella kuin on välttämätöntä. Kuoleman
varjosta ei koskaan voi päästä täysin eroon. Silti hän uskaltaa nauraa, itkeä,
tanssia, kiintyä, rakastaa ja elää, lopulta.
En muista milloin kadotin
spontaanin kykyni nauraa ja itkeä sydämeni pohjasta enkä tiedä mikä siihen on
johtanut. Tiedän vain, että pidän kynsin hampain jatkuvasti kiinni siitä
jostakin sisälläni, eikä se ole granaattini. Granaattini kanssa minun on
opittava elämään. Se jokin josta en uskalla päästää irti, on se osa minua, joka
tekisi granaatistani vähemmän räjähdysherkän. Se on syy siihen, että Tähtiin
kirjoitettu virhe sai silmäripseni kostumaan ja toivoin, että olisin itkenyt
kunnolla. Koen, etten osaa enää itkeä mistään muusta syystä kuin vihaisuuttani
tai turhautuneisuuttani. Surukin muuttuu niin herkästi vihaksi sisälläni.
Puhumattakaan siitä, että kykenisin nauramaan sydämeni kyllyydestä tai
heittäytymään tilanteissa joiden pitäisi olla hauskoja. Rakastan tätä elokuvaa.
Kukaan ei ennen ole osannut selittää sisäistä pelkoani vertaamalla sitä
räjähtävään granaattiin. Se on mahtava vertaus. Samalla tämä elokuva sai minut
ajattelemaan. Millä oikeudella käperryn itseeni ja takerrun asioihin joihin en
täysin kykene? Minulla ei ole etenevää, tappavaa sairautta. Minulla on
liikuntavamma eikä se vaikuta älykkyyteeni. Sen ei periaatteessa pitäisi estää minua
tekemästä yhtään mitään. Minun täytyy vain päättää haluavani tarpeeksi ja etsiä
keinot, joilla pääsen tavoitteeseeni. En voi juosta, mutta voin kävellä. En voi
lähteä karanneen taaperon perään enkä ehkä edes nostaa häntä syliini lattialta
tai maasta, mutta voin silti pitää häntä sylissäni, kun hän itkee ja puhaltaa
haavaan, kunnes siihen ei enää satu. Tulevan puolisoni täytyy aina auttaa minua
fyysisesti enemmän kuin minä voin koskaan auttaa häntä (Jostain syystä olen
aina kuvitellut, että puolisoni on vammaton), mutta voin silti antaa hänelle,
käteni, korvani ja koko sydämeni.
Itkin, koska elokuvan kaksi
kuolemansairasta nuorta uskalsivat antaa elämän täyttää heidät, enkä minä
uskalla päästää irti siitä jostakin sisälläni, joka estää minua elämästä ja
nauttimasta siitä. Päästämästä irti siitä jostakin, joka estää minua täysin
luottamasta ihmisiin. Eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sen pelon
kantamiseen. En vain tiedä mitä sille
tekisin, koska se seuraa minua kuin tappavan sairauden varjo. Se tukehduttaa
minut lopulta, jos en itse hankkiudu siitä eroon. Ero Hazelin ja Gusin ja minun
tarinoideni välillä on se, ettei heidän varjonsa ole heidän luomansa ja he
karistavat sen niin kauas itsestään kuin on mahdollista, kun taas minun varjoni
on suurimmaksi osaksi itse luomani, enkä kuitenkaan osaa karistaa sitä irti
itsestäni.