Nähkää minut!

Voi kuinka kiihkeästi halusinkaan kirjoittaa teille päivityksen viikostani Toscanan auringon alla, suorastaan kuumasta uima-altaasta ja vielä kuumemmasta auringosta, lumoavasta Lucignan pikkukylästä, viinitiloista, Pisasta ja Firenzestä, sinisistä illoista, tulikärpäsistä, hyvästä ruoasta ja lyömättömästä jäätelöstä, ihanista ihmisistä, naurusta, allasbileistä ja parhaissta syntymäpäiväjuhlista ikinä, mutta nyt ei ehkä ole sen aika.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen 29.6, yli viikko sitten. Halusin kirjoittaa kaikesta yllä mainitusta - halusin kirjoittaa Italiasta, mutta en voinut, enkä voi vieläkään. 29.6 sain myös kuulla, ettei minua valittu humanistiseen ammattikorkeakouluun opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. En ole milloinkaan kokenut mitään niin musertavaa kuin se tunne, joka kyseistä tietoa seurasi. Yritin koko kevään olla toivomatta parasta ja tiesin, etten onnistuisi siinä, mutta silti täydellinen murtuminen, joka tietoa hylätyksi tulemisesta seurasi, en missään tapauksessa osannut odottaa.

Mietin ihan oikeasti miksi enää milloinkaan kannattaa nousta aamuisin sängystä? Mitä arvoa elämälläni on, kun en kelvannut tänäkään vuonna kouluun? Pahinta ei edes ollut se, ettei minua valittu juuri tuohon kyseiseen kouluun, vaan se, että edessä on neljäs välivuoteni ja ehkä vielä pahempaa se, että vasta tänä vuonna tajusin, etten halua lukea enää yhtään kotimaisen kirjallisuuden oppikirjaa enkä kirjoittaa enää yhtään analysoivaa esseetä. Toisaalta, uskon vihdoin löytäneeni sen mitä todella haluan tehdä, enkä missään tapauksessa aio luovuttaa yhden hylätyksi tulemisen jälkeen.

Todellisuudessa olen ollut kotona vain yhden vuoden ilman tarkkaa päivärytmiä. Ensimmäisen vuoden ylioppilaaksi päästyäni opiskelin Laajasalon-opiston kirjailijalinjalla. Se oli hyvä vuosi. Seuraavan vuoden vietin Kauniaisten työväenakatemiassa ja opiskelin siellä perusopintojen verran yleistä kirjallisuustiedettä ja kulttuurihistoriaa sekä tarvittavat kielten opinnot.

Toisin sanoen olen ollut kotona ilman kunnollista päivärytmiä vain yhden vuoden. Olen jatkanut kirjallisuustieteiden opintoja avoimessa yliopistossa. Lisäksi viikko-ohjemaani on kuulunut vappaaehtoistyö nuorisoyhteistyö Seitissä ja  yhdenvertaisuutta käsittelevien sarjakuvapajojen vetäminen Maailman sarjakuvat Ry:n kouluttamana sarjakuvapajaohjaajana. Lisäksi tietysti perusarkeen kuuluvat fysioterapiat ja muut mahdolliset lääkärikäynnit ja vastaavat.

Seitti ja sarjakuvapajojen vetäminen ovat kuitenkin valehtelematta pelastaneet mielenterveyteni. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman niitä. Erityisesti Seitillä on paikka sydämessäni, koska saan tavata kanssani saman henkisiä nuoria ja järjestää aidosti nuorten näköistä ja nuorten tarpeista lähtevää toimintaa.

Se, että tulee kuulluksi on niin mielettömän tärkeää. Se,  että kokee kelpaavansa ja olevansa tarpeellinen, se pitää hengissä. Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat muita. En tässä puhu vain vammaisuuteni tuomasta päivittäisestä avun tarpeesta, vaan siitä, että muut ihmiset pitävät minut järjissäni. On ollut mielettömän rankkaa kuunnella oven kolahduksia vuoden ajan joka aamu ja tietää, ettei itse tarvitse tänäänkään mennä minnekään ennen keskipäivää tai iltaa. On ollut mielettömän rankkaa olla kaikki päivät yksin kotona ilman vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Tietysti siinä on puolensakin, mutta rankkaa se silti on - sillä kun minä olen iltapäivisin odottanut sitä ensimmäistä oven avaajaa, jotta saisin puhua jonkun kanssa - ovat perheenjäseneni olleet uupuneita päivän töistä ja levon tarpeessa.

Tv:stä tuli jokin aika sitten hyvä dokumentti yksinäisyydestä. Siinä valotettiin yksinäisyyden monia kasvoja. Laulaja laulun-tekijä Jonne Aaron esimerkiksi valotti omia tuntojaan keikan jälkeen. Yhdessä hetkessä sitä on kaikkien huomion ja ihailun keskipisteessä ja toisessa aivan mielettömän yksin hotellihuoneessa. Minä todella ymmärsin mistä hän puhui, sillä koen sitä jatkuvasti.

Tuntuu, että kun olen ihmisten seurassa, herään eloon, mutta kun en ole, koen itseni mielettömän yksinäiseksi ja mitättömäksi. Ihmiset eivät usko minua, kun puhun siitä, sillä heidän seurassaan minussa ei ole merkkiäkään apaattisesta, lamaannuttavasta saamattomuudesta.

Kerron tätä teille, koska aivan oikeasti olisin voinut tukahduttaa itseni yksinäisyyteen miljoona kertaa tämän vuoden aikana, jos minulla ei olisi ollut Seittiä ja sarjakuvapajoja. Niin kamalaa se on, kun yksinäisyys äityy oikein pahaksi. Kamalaa oli myös jäädä ilman opiskelupaikkaa, niin kamalaa, että itkin sitä monta päivää. Itkin ja itkin eikä se auttanut mitään. Halusin hajottaa jotain, mutta ei sekään olisi auttanut, koska olin niin rikki itse. Joskus toivon, että voisin juosta. Mielikuva juoksemisesta on jotain josta olen pitänyt sitkeästi kiinni lapsuudestani asti. Toivonut, että voisin juosta itseni puolikuoliaaksi, aivan äärirajoille, niin pitkälle etten enää pysty ottamaan askeltakaan tai hengittämään kunnolla. Juosta niin pitkälle, että lopulta on vain pakko päästää irti ja antaa kivun tulla ulos kyyneleinä ja itkeä kunnes kyyneleitä ei enää ole, ilman että kukaan kysyisi syytä siihen, yrittäisi lohduttaa tai rauhoitella.

Sillä voin kertoa, etteivät vanhempieni lohduttelut tai sisarusteni anovat katseet ja pyynnöt auttaneet sinä iltana mitään. Olin niin rikki, rikki, rikki sillä olin hyödytön, kukaan ei välittänyt minusta, kukaan ei tarvinnut minua, en ollut tarpeeksi hyvä enkä kelvannut kenellekään. Kuten aiemmin sanoin, ei pahinta ollut se, etten päässyt opiskelemaan - harva pääsee ensimmäistä kertaa hakiessaan. No, siskoni pääsi. Hänet valittiin 15 parhaan joukkoon ja hänellä on opiskelupaikka Helsingin yliopistolla valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja hän haki ensimmäistä kertaa. - pahinta oli musertava riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne. Eivätkä äidin sanat siitä, että minun täytyy selvittää mikä kokeessa meni vikaan ja että minun pitää vammaisena ylipäätään olla parempi kuin vammattomien hakijoiden vaikuttaneet muuten kuin vääntämällä veistä haavassa ja pahentamalla asiaa. Enhän minä sellaista halunnut kuulla! Lohduttavat sanat tulivat jostain ihan muualta nuorisoyhteistyö Seitin työntekijältä, joka ei hänkään sanonut mitään kummallista, ainoastaan sen, että hänellä on aavistus siitä mitä koen ja että hän on kuitenkin iloinen siitä, että olen mukana tekemässä seittitoimintaa. Sain ymmärrystä ja tuntui, että elämälläni oli taas tarkoitus, että johonkin minä kelpaan ja johonkin minut halutaan, jossain minusta on hyötyä. On kuitenkin syytä nousta aamuisin vuoteesta.

Toisaalta ensivuosi pelottaa valtavasti. Tiedän miltä tuntuu menettää ajantaju, tiedän mitä se on kun tunneista, päivistä, viikoista ja kuukausista tulee merkityksetöntä mössöä, joka lamaannuttaa. Se on painajaista, mutta toisaalta tiedän, että tulee olemaan syitä myös pitää ajasta kiinni. Luultavasti jatkan myös jonkin verran opintoja avoimessa yliopistossa.