Tuulitunneli

 

Osallistuin eilen Nuorisoythteistyö Seitin järjestämälle reissulle Pyhtäällä sijaitsevaan Sirius sportiin. siellä pääsimme kokeilemaan tuulitunnelissa lentämistä. Kokemus oli todella hieno. Jännitin etukäteen ja ajattelin, että olen hullu, kun olen antautunut ylipuhuttavaksi tällaiseen, mutta en kadu yhtään, että lähdin ja menisin koska tahansa uudelleen. Minussa onkin aina asunut pieni hurjapää.

Mainittaessa sana tunneli, tulee ainakin minulle henkilökohtaisesti mieleen jotain pituussuuntaista. Tila jossa lensimme oli enemmänkin putki, kuten videolta näkyy, mutta huomioni on ärsyttävää nipotusta ja "tunneli" kuvaa ideaa varsin hyvin, joten antakaa asian vain olla.

Eiliseen ohjelmaamme kuului maittava lounas ennen turvallisuuskoulutusta ja varsinaista lentoa. Olin kauhuissani. Miten voin muka syödä ennen ilmavirtojen riepoteltavaksi joutumista? Anna.n kuitenkin ylen. Heti Siriussportiin saapuessamme meidän piti allekirjoittaa paperit, joissa meitä muistutettiin siitä, että tuulitunnelissa lentäessä voi myös vammautua ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Uskotte varmasti, ettei paperin lukeminen ainakaan helpottanut hermostuneisuuttani. Toisaalta olisi voinut ajatella järkevästi. Seitissä ei ikinä tehtäisi mitään sellaista, mikä ei sovellu erityisryhmille. Seitti on kuitenkin toimintaa nimenomaa liikuntavammaisten ja pitkäaikaissairaiden ehdoilla. Lounasta ei luultavasti tarjottaisi, jos oikeasti olisi vaara, että lentäessä aina alkaa oksettaa ja kaikkeen luonnollisesti liittyy riskejä.

Miltä tuulitunnelissa lentäminen sitten tuntui? Meistä jokainen on varmasti joskus elämässään työntänyt kätensä ulos auton ikkunasta moottoritiellä kovaa vauhtia ajettaessa, joutunut syksyisen tuulenpuuskan keskelle tai tuntenut talvisen tuulen pistelyn poskillaan. Tuulitunnelissa lentäminen oli yhdistelmä näitä kaikkia, eikä sanoin voi kuitenkaan selittää miltä se todella tuntui. Ilmavirta tunnelissa oli paljon voimakkaampi kuin se, jonka voit tuntea käden auton ikkunasta työntäessäsi tai syystuulta vasten kävellessäsi. Itse tunsin myös pistelyä niskassa ja leuassa jokaisen 2 minuuttia kestäneen lennon aikana.

Jokainen ryhmämme jäsen pääsi lentämään 3x2 minuuttia. kaksi minuuttia kerrallaan jokainen omalla vuorollaan. Kanssamme tunnelissa oli kaksi ohjaajaa ja meillä jokaisella oli päällä haalari, kypärä, korvatulpat ja lasit. Tunnelissa oli kova meteli. Jos olisin tiennyt, olisin ottanut tunneliin mukaan myös tuubihuivin, jotta olisin saanut leuan ja niskan suojaan. Ironista on, että minulla oli sellainen mukana käsilaukussa, mutta luonnollisesti jätin sen pukuhuoneeseen, koska en tiennyt, että saattaisin tarvita sitä. Lennon aikana päällä ei saa olla kelloja tai koruja eikä taskuissa mitään, jotta mikään ei putoaisi. Toisella ohjaajistamme oli haalarin, lasien ja kypärän lisäksi myös huivi. Itse lennettyäni ymmärsin miksi.

Laseista huolimatta tunnelissa tuuli niin, etten pystynyt pitämään silmiäni auki ja ne vuosivat, kun pääsin ensimmäiseltä lennoltani. Lennon aikana myös kuolasin. Se ei todellakaan ollut miellyttävää, eikä se ole mukavaa luettavaa, mutta haluan kuvata tämän upean kokemuksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti, jotta saisitte jonkinlaisen mielikuvan.

Lentäessäni minulla ei ollut oikeastaan aavistustakaan siitä mitä ympärilläni tapahtui, koska en pystynyt pitämään silmiäni auki. Olin kyllä tajuissani koko ajan, mutta minulla ei silti ole aavistustakaan siitä miltä lento on mahtanut näyttää tai olemmeko pysyneet lähellä tunnelin pohjaa vai hiponeet kattoa. Siksi on ollut mukavaa katsoa videoita jälkeenpäin. Voimakkaana virtaava tuuli oli hyvin voimakas aistikokemus ja keksityin siihen täysin. Kaikesta jännittämisestä huolimatta lentäminen tunnelissä oli ehdottomasti huikea ja jopa vapauttava kokemus. Ei pyörätuolia, keppejä tai kömpelyyttä maalla, ainoastaan lentäminen, liitäminen, tuuli ja vapaus. NIIN SIISTIÄ, AIVAN HUIKEAA! Tahdon uudestaan.

Nähkää minut!

Voi kuinka kiihkeästi halusinkaan kirjoittaa teille päivityksen viikostani Toscanan auringon alla, suorastaan kuumasta uima-altaasta ja vielä kuumemmasta auringosta, lumoavasta Lucignan pikkukylästä, viinitiloista, Pisasta ja Firenzestä, sinisistä illoista, tulikärpäsistä, hyvästä ruoasta ja lyömättömästä jäätelöstä, ihanista ihmisistä, naurusta, allasbileistä ja parhaissta syntymäpäiväjuhlista ikinä, mutta nyt ei ehkä ole sen aika.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen 29.6, yli viikko sitten. Halusin kirjoittaa kaikesta yllä mainitusta - halusin kirjoittaa Italiasta, mutta en voinut, enkä voi vieläkään. 29.6 sain myös kuulla, ettei minua valittu humanistiseen ammattikorkeakouluun opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. En ole milloinkaan kokenut mitään niin musertavaa kuin se tunne, joka kyseistä tietoa seurasi. Yritin koko kevään olla toivomatta parasta ja tiesin, etten onnistuisi siinä, mutta silti täydellinen murtuminen, joka tietoa hylätyksi tulemisesta seurasi, en missään tapauksessa osannut odottaa.

Mietin ihan oikeasti miksi enää milloinkaan kannattaa nousta aamuisin sängystä? Mitä arvoa elämälläni on, kun en kelvannut tänäkään vuonna kouluun? Pahinta ei edes ollut se, ettei minua valittu juuri tuohon kyseiseen kouluun, vaan se, että edessä on neljäs välivuoteni ja ehkä vielä pahempaa se, että vasta tänä vuonna tajusin, etten halua lukea enää yhtään kotimaisen kirjallisuuden oppikirjaa enkä kirjoittaa enää yhtään analysoivaa esseetä. Toisaalta, uskon vihdoin löytäneeni sen mitä todella haluan tehdä, enkä missään tapauksessa aio luovuttaa yhden hylätyksi tulemisen jälkeen.

Todellisuudessa olen ollut kotona vain yhden vuoden ilman tarkkaa päivärytmiä. Ensimmäisen vuoden ylioppilaaksi päästyäni opiskelin Laajasalon-opiston kirjailijalinjalla. Se oli hyvä vuosi. Seuraavan vuoden vietin Kauniaisten työväenakatemiassa ja opiskelin siellä perusopintojen verran yleistä kirjallisuustiedettä ja kulttuurihistoriaa sekä tarvittavat kielten opinnot.

Toisin sanoen olen ollut kotona ilman kunnollista päivärytmiä vain yhden vuoden. Olen jatkanut kirjallisuustieteiden opintoja avoimessa yliopistossa. Lisäksi viikko-ohjemaani on kuulunut vappaaehtoistyö nuorisoyhteistyö Seitissä ja  yhdenvertaisuutta käsittelevien sarjakuvapajojen vetäminen Maailman sarjakuvat Ry:n kouluttamana sarjakuvapajaohjaajana. Lisäksi tietysti perusarkeen kuuluvat fysioterapiat ja muut mahdolliset lääkärikäynnit ja vastaavat.

Seitti ja sarjakuvapajojen vetäminen ovat kuitenkin valehtelematta pelastaneet mielenterveyteni. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman niitä. Erityisesti Seitillä on paikka sydämessäni, koska saan tavata kanssani saman henkisiä nuoria ja järjestää aidosti nuorten näköistä ja nuorten tarpeista lähtevää toimintaa.

Se, että tulee kuulluksi on niin mielettömän tärkeää. Se,  että kokee kelpaavansa ja olevansa tarpeellinen, se pitää hengissä. Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat muita. En tässä puhu vain vammaisuuteni tuomasta päivittäisestä avun tarpeesta, vaan siitä, että muut ihmiset pitävät minut järjissäni. On ollut mielettömän rankkaa kuunnella oven kolahduksia vuoden ajan joka aamu ja tietää, ettei itse tarvitse tänäänkään mennä minnekään ennen keskipäivää tai iltaa. On ollut mielettömän rankkaa olla kaikki päivät yksin kotona ilman vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Tietysti siinä on puolensakin, mutta rankkaa se silti on - sillä kun minä olen iltapäivisin odottanut sitä ensimmäistä oven avaajaa, jotta saisin puhua jonkun kanssa - ovat perheenjäseneni olleet uupuneita päivän töistä ja levon tarpeessa.

Tv:stä tuli jokin aika sitten hyvä dokumentti yksinäisyydestä. Siinä valotettiin yksinäisyyden monia kasvoja. Laulaja laulun-tekijä Jonne Aaron esimerkiksi valotti omia tuntojaan keikan jälkeen. Yhdessä hetkessä sitä on kaikkien huomion ja ihailun keskipisteessä ja toisessa aivan mielettömän yksin hotellihuoneessa. Minä todella ymmärsin mistä hän puhui, sillä koen sitä jatkuvasti.

Tuntuu, että kun olen ihmisten seurassa, herään eloon, mutta kun en ole, koen itseni mielettömän yksinäiseksi ja mitättömäksi. Ihmiset eivät usko minua, kun puhun siitä, sillä heidän seurassaan minussa ei ole merkkiäkään apaattisesta, lamaannuttavasta saamattomuudesta.

Kerron tätä teille, koska aivan oikeasti olisin voinut tukahduttaa itseni yksinäisyyteen miljoona kertaa tämän vuoden aikana, jos minulla ei olisi ollut Seittiä ja sarjakuvapajoja. Niin kamalaa se on, kun yksinäisyys äityy oikein pahaksi. Kamalaa oli myös jäädä ilman opiskelupaikkaa, niin kamalaa, että itkin sitä monta päivää. Itkin ja itkin eikä se auttanut mitään. Halusin hajottaa jotain, mutta ei sekään olisi auttanut, koska olin niin rikki itse. Joskus toivon, että voisin juosta. Mielikuva juoksemisesta on jotain josta olen pitänyt sitkeästi kiinni lapsuudestani asti. Toivonut, että voisin juosta itseni puolikuoliaaksi, aivan äärirajoille, niin pitkälle etten enää pysty ottamaan askeltakaan tai hengittämään kunnolla. Juosta niin pitkälle, että lopulta on vain pakko päästää irti ja antaa kivun tulla ulos kyyneleinä ja itkeä kunnes kyyneleitä ei enää ole, ilman että kukaan kysyisi syytä siihen, yrittäisi lohduttaa tai rauhoitella.

Sillä voin kertoa, etteivät vanhempieni lohduttelut tai sisarusteni anovat katseet ja pyynnöt auttaneet sinä iltana mitään. Olin niin rikki, rikki, rikki sillä olin hyödytön, kukaan ei välittänyt minusta, kukaan ei tarvinnut minua, en ollut tarpeeksi hyvä enkä kelvannut kenellekään. Kuten aiemmin sanoin, ei pahinta ollut se, etten päässyt opiskelemaan - harva pääsee ensimmäistä kertaa hakiessaan. No, siskoni pääsi. Hänet valittiin 15 parhaan joukkoon ja hänellä on opiskelupaikka Helsingin yliopistolla valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja hän haki ensimmäistä kertaa. - pahinta oli musertava riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne. Eivätkä äidin sanat siitä, että minun täytyy selvittää mikä kokeessa meni vikaan ja että minun pitää vammaisena ylipäätään olla parempi kuin vammattomien hakijoiden vaikuttaneet muuten kuin vääntämällä veistä haavassa ja pahentamalla asiaa. Enhän minä sellaista halunnut kuulla! Lohduttavat sanat tulivat jostain ihan muualta nuorisoyhteistyö Seitin työntekijältä, joka ei hänkään sanonut mitään kummallista, ainoastaan sen, että hänellä on aavistus siitä mitä koen ja että hän on kuitenkin iloinen siitä, että olen mukana tekemässä seittitoimintaa. Sain ymmärrystä ja tuntui, että elämälläni oli taas tarkoitus, että johonkin minä kelpaan ja johonkin minut halutaan, jossain minusta on hyötyä. On kuitenkin syytä nousta aamuisin vuoteesta.

Toisaalta ensivuosi pelottaa valtavasti. Tiedän miltä tuntuu menettää ajantaju, tiedän mitä se on kun tunneista, päivistä, viikoista ja kuukausista tulee merkityksetöntä mössöä, joka lamaannuttaa. Se on painajaista, mutta toisaalta tiedän, että tulee olemaan syitä myös pitää ajasta kiinni. Luultavasti jatkan myös jonkin verran opintoja avoimessa yliopistossa.

Vadelma-valkosuklaa cookiet

Subwayn rasberrycheesecake-cookiet ovat uusi suosikkini. Löysin tämän vastaavan reseptin Villa H:n blogista täältä jo muutamia viikkoja sitten, mutta vasta tänään pääsin kokeilemaan sitä.

ohje:

250g voita

2,5 dl fariinisokeria

2tl vanilliinisokeria

1 muna

1 tl suolaa

2 tl leivinjauhetta

5 dl vehnäjauhoja

250 g valkosuklaata

noin 1 dl pakastevadelmia

 

 

1. vatkaa pehmeä rasva ja sokeri kuohkeaksi

2. vatkaa joukkoon muna

3. sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan

4. lisää rouhitut suklaapalat sekä vadelmat, sekoita varovasti

5. muotoile keksit pellille ja painele litteämmiksi

 

Paista 200 C asteessa noin 10 minuuttia

 

Sovelsin ohjetta hieman. Ostin kaksi pandan (130g) suklaalevyä ja laitoin kaiken suklaan taikinaan. Lisäksi käytin desin sijasta 2 dl pakastevadelmia. Tein taikinan tehosekoittimella. Laitoin kaikki ainekset sekaisin kulhoon ja annoin tehosekoittimen tehdä työn. Ennen varsinaisen taikinan sekoittamista rouhin suklaan. Olisin voinut rouhia suklaata hieman vähemmän. Olisin saanut kekseihin isompia suklaapaloja. Laitoin kertaalleen rouhitut suklaat vielä mukaan lisätessäni vadelmat.

 

Koska lisäsin vadelmat ja jatkoin taikinan sekoittamista kunnes vadelmat murskaantuivat taikinasta tuli punertavaa. Vadelmat ja suklaa erottuvat kekseistä paremmin, jos olisin tehnyt aivan niin kuin ohjeessa käsketään ja lisännyt suklaan ja vadelmat vasta aivan viimeiseksi varovasti sekoittaen.

 Taikina myös tarttui käsiin. Tietysti jauhojen lisääminen leivontavaiheessa auttaa tähän pulmaan.

 

Tein taikinan ylle kirjoittamani ohjeen mukaisesti ja sain siitä määrästä 3 pellillistä epätasaisenkokoisia keksejä. En laskenut tarkasti, mutta yhdellä pellillä oli noin 14-16 keksiä. 

Valocamp

 

Kun kesällä 2012 ystävän pitkäaikaisen suostuttelun jälkeen uskaltauduin SPR:n kansainväliselle yhdenvertaisuusleiri Herzicampille, en olisi uskonut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin olen itse ohjaajan roolissa suunnittelemassa ja toteuttamassa Herzicampin pikkuveljeä, nelipäiväistä Valocampiksi nimeämäämme minileiriä tammikuussa 2015.

Herzicamp oli elämääni mullistava kokemus enkä siksi epäröinyt hetkeäkään hakemuksen lähettämisen suhteen, kun kuulin, että uusia ohjaajia Herzicampille haetaan. Meille uusille ohjaajille järjestettiin muutama koulutusviikonloppu, joiden aikana meidät tutustutettiin SPR:n periaatteisiin ja toisiimme paremmin. Kykyämme joustaa ja toimia tiiminä testattiin, meitä valvotettiin, meidät laitettiin yllättäviin tilanteisiin ja kehittelimme järjestämämme leirin ohjelman. Kaikesta tästä koulutuksesta ja testaamisesta huolimatta Valocamp osoittautui raskaammaksi ja rikkaammaksi kokemukseksi kuin mihin osasin etukäteen valmistautua.

Tulin kotiin loppiaisiltana väsyneenä, itkuisena, totaalisen loppuun palaneena ja lämmin, raskas paino rintakehääni puristaen, onnen aiheuttamaa kipua, ei vaarallista siis. Uudet leirituttuni kutsuvat edellä kuvaamani tilaa leirikrapulaksi, mikä ihana sana. Halusin kertoa koko maailmalle mitä olin juuri kokenut. Samaan aikaan halusin pitää kaiken itselläni ja mennä pimeään huoneeseeni peiton alle itkemään, vakuuttuneena siitä, ettei tätä asiaa voi ymmärtää, ellei sitä itse koe. Kuitenkin lähtisin vetämään uutta leiriä vaikka heti, jos kutsu kävisi.

Valocamp oli kyyneleitä ja naurua, valvottuja öitä ja yhteen hiileen puhaltamista, mutta ennen kaikkea yhdenvertaisuutta painokkaammin kuin voi sanoilla koskaan selittää ja isommin kuin voi edes kissan kokoisin kirjaimin kirjoittaa. Olen aina sanonut, etteivät leirit ole aivan tästä maailmasta. Siinä väitteessä pysyn tämänkin leirikokemuksen jälkeen. Missään tosielämän tilanteessa täysin vieraat ihmiset eivät neljässä päivässä tule näin lähelle ja läheisiksi toisilleen.

Koulutuksissamme kuulin leiripomolta tarinoita siitä miten laajoja tunneskaaloja ohjaajat saattavat viikon kesäleirin aikana käydä läpi. Silti minut yllätti se miten itsekin itkin onnesta ja uupumuksesta ja olin jossain kohtaa valmis lähtemään kotiinkin. Miten sen kaiken, myös melko lailla täydellisen romahtamisen voi kokea niin lyhyessä ajassa? Huonosti nukutuilla öillä lienee vaikutusta asiaan, mutta kuitenkin.

Leiri kesti lauantaista tiistaihin ja kaikilla ohjaajilla oli oma vastuupäivänsä. Minä olin vastuussa maanantaipäivän ohjelmasta. Se sisälsi mm. lettuaamiaisen, ulkoilua, päiväsaunan ja pyjamabileet. Siis kaikkea sellaista, johon itse olisin leiriläisenä osallistunut hämmentyneenä, mutta innokkaasti. Voitte ehkä kuvitella miten seuraavan päivän valmistelut venyivät pitkiksi ja kun hysteerisesti nauraen piirsin viimeisiä kuvia seuraavan päivän ohjelmaan klo. 2.30 yöllä olivat aamiaiseksi tarjottavat letut päässeet täysin unohtumaan ja tulivat yllätyksenä, vaikka olin itse esittänyt toiveen, että niitä tarjottaisiin osana aamiaista. Tämä luonnollisesti aiheutti hysteerisen naurukohtauksen heti aamusta ja niitä sitten olikin useampi pitkin päivää. Ei se kuitenkaan haitannut. Ulkoilun jälkeen oli mukava saunoa ja saunomisen jälkeen oli mukava vetää pyjama päälle ja hengailla leiriläisten ja ohjaajien kanssa kynsien lakkauksen ja korujen teon merkeissä. Aikataulu venyi hieman, mutta tunnelma oli miellyttävä ja leiriläiset selvästi viihtyivät. Ohjaajan näkökulmasta illan kruunasivat mahtavat vierailijamme. Illan viimeinen ohjelmanumero oli pyjamabileet/disco. Itse vetäydyin nukkumaan jo kahden aikaan yöllä, enkä herännyt siihenkään, kun huonetoverini saapuivat ja yrittivät saada minut hereille jotta lakkaisin kuorsaamasta.

osa yhdessä tekemäämme talvista taideteosta

Perinteisesti viimeisen illan ohjelmaan kuuluva halirinki siirrettiin poikkeuksellisesti viimeiseen aamuun. Se olikin tunteellinen hetki meistä kovin monelle. Lähes poikkeuksetta me kaikki itkimme. Minä ohjaajana sitä, että leiritiimimme, joka koostui ainoastaan ensimmäistä kertaa tehtävässään toimivista ihmisistä, oli todella suunnitellut ja toteuttaneet leirin, josta leiriläiset silminnähden nauttivat. Itkin, koska me, pelokkaat ja epävarmat ensikertalaiset olimme pitäneet itsemme ja toisemme koossa ja yhteistyössä saaneet aikaan jotain suurta, jotain koskettavaa ja koukuttavaa. Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tuskin enää ikinä epäilemme kykyjämme ohjaajina, pomona tai leiriterkkuna. Siihen ei ole syytä. Jos niin kuitenkin käy voimme muistuttaa toisiamme siitä, että olemme jo kerran selvinneet samasta, selviämme siis tulevaisuudessakin. Yksin emme ehkä jaksa, mutta kannattelemme toinen toistamme.

Teimme hunajaa, luonnonjogrttia ja kaurapuuroa sisältäneen kasvonaamion sauanassa käytettäväksi. Muitakin illan aikana käytettyjä tavaroita näkyy kuvassa.

Jostain kokemani tunnemyrskyn keskeltä löytyi voima jaksaa jatkaa, koska Herzicamp on tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tavoilla, jotka pitää itse kokea, ennen kuin ne täysin ymmärtää. Jotain mitä en ole missään muualla kokenut. Herzicamp on jotain niin arvokasta, että sen pariin haluan palata uudestaan ja uudestaan, vaikka jo nyt tiedän tulevani kotiin kamalassa leirikrapulassa joka ikinen kerta.

Itse olin kesän 2012 leirillä leiriläisenä. Tältä leiriltä ”leiribiisiksi” nousi Roxetten Listen to your heart. Kappaleessa on yksi säkeistö, joka kuvaa mielestäni täydellisesti sitä mitä Herzi - tai tänä talvena Valocamp – parhaimmillaan on.

and there are voices 

that want to be heard 

so much to mention but
you can't find the words
the scent of magic
the beauty that's been
when love was Wilder
than the wind

 

Minusta tuntuu, että saimme kaikkien äänet kuuluviin ja osittain myös siitä onnesta mina itkin, että onnistuimme luomaan samankaltaisen kokemuksen, jonka itse leiriläisenä kerran sain sillä se oli arvokas ja maailmaa mullistava.

Blogissa käyttämäni kuvat on ottanut Inka Ilonen.Täältä voi käydä katsomassa muita leirin aikana otettuja kuvia

Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe oli järisyttävä elokuvakokemus, jolle traileri ei tee oikeutta. Minulle se oli paljon enemmän kuin kahden kuolemansairaan nuoren rakkaustarina ja juuri siksi ihastuin siihen.  Jollain kummallisella tavalla tunsin kuin se olisi kertonut minun elämästäni. Tai ehkä istuin elokuvateatterin penkissä ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla, vuolaammin kuin vain sen verran, että silmäripseni kostuivat, koska se ei kertonut minun elämästäni. En itkenyt siksi, että he olivat nuoria ja kuolemansairaita. En itkenyt sen käsittämättömän kivun vuoksi, jota he kokivat elämässään. Itkin, koska kaikesta siitä kivusta huolimatta, kaiken sen läpi, he elivät täyttä elämää.

Elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilöt istuvat vieretysten keinussa. Tyttö, Hazel katsoo poikaa, Augustusta ja sanoo: ”Gus, olen granaatti. Jonain päivänä räjähdän ja teen selvää kaikesta tielläni, enkä halua satuttaa sinua. Elokuvassa kohtaus liittyy siihen kuinka Hazel yrittää estää Gusia rakastumasta itseensä tai itseään rakastumasta Gusiin, koska on kuolemansairas. 

Ymmärrän mitä Hazel tarkoittaa verratessaan itseään granaattiin. Minulla ei ole syöpädiagnoosia enkä tietääkseni ole kuolemaisillani. Kuitenkin tunnen itseni granaatiksi. Sisäinen tunteeni ei oikeuta minua huonoon käytökseen. Tämä ei ole puolustuspuhe, mutta minulla on vaikea luonne. En koskaan tiedä mikä minua ärsyttää niin, että räjähdän. Inhoan itseäni, koska olen niin räjähdysherkkä.  Tunnen, että on parempi pitää ihmiset loitolla. En ole tavannut montaakaan ihmistä, jolle uskaltaisin näyttää kuka todella olen ja senkin jälkeen luottaa siihen, että he ymmärtävät ja ovat olemassa minua varten. Miten kukaan voisi kestää minua, kun en itsekään kestä itseäni? En ole pitkävihainen, se onkin siunaukseni. Kuitenkin jokainen särkyvä kupla jättää jälkensä eivätkä ne haavat ole aina parannettavissa.

Olen nuori kuten elokuvan Hazel ja Gus ja unelmoin kuten he.  En vain usko, että Gusin kaltaisia ihmisiä, Gusin kaltaisia miehiä on maailmassa kovinkaan monta. Jokainen ansaitsee elämässään ihmisen, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, ilman, että jatkuvasti pitäisi selitellä tai pelätä rikkovansa jotain peruuttamattomasti. Se on luonnollisesti aina vuorovaikutteinen suhde. En voi odottaa muiden ymmärrystä edes yrittämättä ymmärtää itse .

Kadehdin elokuvan Hazelia. Siitä huolimatta, että hän on räjähdysherkkä granaatti, eikä voi koskaan päästää täysin irti siitä, koska se on peruuttamattomasti osa häntä. Hän suostuu tarttumaan siihen vain niin löyhällä otteella kuin on välttämätöntä. Kuoleman varjosta ei koskaan voi päästä täysin eroon. Silti hän uskaltaa nauraa, itkeä, tanssia, kiintyä, rakastaa ja elää, lopulta.

En muista milloin kadotin spontaanin kykyni nauraa ja itkeä sydämeni pohjasta enkä tiedä mikä siihen on johtanut. Tiedän vain, että pidän kynsin hampain jatkuvasti kiinni siitä jostakin sisälläni, eikä se ole granaattini. Granaattini kanssa minun on opittava elämään. Se jokin josta en uskalla päästää irti, on se osa minua, joka tekisi granaatistani vähemmän räjähdysherkän. Se on syy siihen, että Tähtiin kirjoitettu virhe sai silmäripseni kostumaan ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla. Koen, etten osaa enää itkeä mistään muusta syystä kuin vihaisuuttani tai turhautuneisuuttani. Surukin muuttuu niin herkästi vihaksi sisälläni. Puhumattakaan siitä, että kykenisin nauramaan sydämeni kyllyydestä tai heittäytymään tilanteissa joiden pitäisi olla hauskoja. Rakastan tätä elokuvaa. Kukaan ei ennen ole osannut selittää sisäistä pelkoani vertaamalla sitä räjähtävään granaattiin. Se on mahtava vertaus. Samalla tämä elokuva sai minut ajattelemaan. Millä oikeudella käperryn itseeni ja takerrun asioihin joihin en täysin kykene? Minulla ei ole etenevää, tappavaa sairautta. Minulla on liikuntavamma eikä se vaikuta älykkyyteeni.  Sen ei periaatteessa pitäisi estää minua tekemästä yhtään mitään. Minun täytyy vain päättää haluavani tarpeeksi ja etsiä keinot, joilla pääsen tavoitteeseeni. En voi juosta, mutta voin kävellä. En voi lähteä karanneen taaperon perään enkä ehkä edes nostaa häntä syliini lattialta tai maasta, mutta voin silti pitää häntä sylissäni, kun hän itkee ja puhaltaa haavaan, kunnes siihen ei enää satu. Tulevan puolisoni täytyy aina auttaa minua fyysisesti enemmän kuin minä voin koskaan auttaa häntä (Jostain syystä olen aina kuvitellut, että puolisoni on vammaton), mutta voin silti antaa hänelle, käteni, korvani ja koko sydämeni.

Itkin, koska elokuvan kaksi kuolemansairasta nuorta uskalsivat antaa elämän täyttää heidät, enkä minä uskalla päästää irti siitä jostakin sisälläni, joka estää minua elämästä ja nauttimasta siitä. Päästämästä irti siitä jostakin, joka estää minua täysin luottamasta ihmisiin. Eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sen pelon kantamiseen.  En vain tiedä mitä sille tekisin, koska se seuraa minua kuin tappavan sairauden varjo. Se tukehduttaa minut lopulta, jos en itse hankkiudu siitä eroon. Ero Hazelin ja Gusin ja minun tarinoideni välillä on se, ettei heidän varjonsa ole heidän luomansa ja he karistavat sen niin kauas itsestään kuin on mahdollista, kun taas minun varjoni on suurimmaksi osaksi itse luomani, enkä kuitenkaan osaa karistaa sitä irti itsestäni.

Taiteiden tarkouts?

Tunnen ihmisiä joiden olen kuullut sanovan, että he elävät musiikista, tai että kirjoittaminen on heille kuin hengittämistä. Minä todella ymmärrän näitä ihmisiä, sillä kuulun samaan kastiin heidän kanssaan. Olen elänyt aikaa, jolloin minun oli noustava sängystä keskellä yötä kirjoittamaan, koska.. Minun vain oli pakko. Eikä sisälläni palavalla pakolla ole mitään tekemistä sen kanssa, että vanhempani olisivat käskeneet minun tehdä jotain. Ei, se sisäinen pakko on jotain paljon enemmän. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, maksetaanko siitä palkkaa vai ei. Ei silloin, kun puhutaan samalla tavalla jollekin asialle omistautumisesta, siitä ja sille elämisestä, kuin minä nyt puhun. Sellaista poltetta, sisäistä pakkoa on vaikea selittää ja mahdollisesti vielä vaikeampi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Nämä vuodet ovat opettaneet, että taiteilijaelämä on kaikkea muuta kuin glamouria. Tarvitaan paljon verta, hikeä ja kyyneleitä ja lujaa tahtoa. Oikeastaan ne yöt, joina herää kirjoittamisenpakkoon, ovat harvinaisia. Hienojen tarinoiden takana on paljon taustatyötä ja usein todellisia synnytystuskia. Kuitenkin meitä, urheilusta tai taiteista itsellemme ammattia haaveilevia aina löytyy ja joku aina singahtaa tähtiin.

Todellinen kysymys kuuluukin: Miksi, mihin ihmiset tarvitsevat musiikkia, teatteria, elokuvia, kirjoja, tanssia, sirkusta.. tai urheilua. Mitä tarvetta katonrajassa roikkuvien trapetsitaiteilijoiden tai maailman nopeimpien juoksijoiden seuraaminen meissä tyydyttää? Sillä vaikka kirjailijaa kuinka ajaisi kirjoittamaan sisäinen pakko, hän ei eläisi siitä, ei tulisi käytännössä toimeen, jos kukaan ei ostaisi hänen kirjojaan. Eikä ammattijuoksijoita olisi, jos kukaan ei ostaisi lippuja urheilukilpailuihin. Sellaisten valtavien organisaatioiden pyörittäminen ei olisi kannattavaa eikä mahdollistakaan.

On jotenkin hassua ja ironistakin, että juuri minä rupesin pohtimaan tätä asiaa. Sillä, kun tämä kysymys tuli mieleeni, en tiennyt vastausta, vaikka juuri minun ehkä pitäisi tietää. Minä olen kuitenkin hyppinyt olohuoneen sohvalla ylös alas, kun Virpi Kuitunen on voittanut maailmanmestaruuksia. sydämeni on varmasti lyönyt silloin ainakin melkein yhtä kovaa kuin hänen. Minun, joka olen pyyhkinyt silmiäni useammin kuin kerran katsellessani Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtausta.

Taiteita ja urheilua yhdistää yksi asia. Ne molemmat ovat jossain mielessä asioita, jotka eivät ole tästä maailmasta. Katsojat eivät elä tuhansien harjoituskilometrien, pyykkikorin täyttävien likaisten treenivaatteiden tai tiukkojen ruokavalioiden maailmassa. He näkevät vain kuinka heidän rakastamansa urheilijat nousevat palkintokorokkeelle ja rakastavat heitä sen vuoksi entistä enemmän. Lukiessamme jotain kirjaa, josta todella pidämme, tulemme harvoin pohtineeksi sitä, montako vuotta käsikirjoitus on maannut kirjailijan pöytälaatikossa, kuinka monelle kustantajalle se on lähetetty tai kuinka paljon työstämistä se on vaatinut vielä kustannussopimuksen syntymisenkin jälkeen. Näillä asioilla on harvoin merkitystä tavallisille penkkiurheilijoille tai lukutoukille.

Epäilen vahvasti, ettei maailma olisi olemassa sellaisena, kun se nyt on, jos meillä ei olisi taiteita tai urheilua ja niitä ihmisiä, jotka ovat rakastaneet niitä niin paljon, että ovat halunneet omasta lajistaan ammatin itselleen.

Ne ovat tässä maailmassa olemassa meitä varten. Jotta voisimme haltioitua musiikista, pelätä, rakastaa, toivoa ja vihata suosikkisarjojemme hahmojen kanssa tai jännittää suosikkiurheilijoidemme puolesta, jotta meidän ei oikeasti tarvitsisi lähteä lynkkaamaan mummoja kaduille tai varastelemaan polkupyöriä adrenaliiniryöpyn tarpeessa. Ne ovat olemassa, jotta meillä olisi esikuvia joita ihailla ja joiden jalanjäljissä seurata omia unelmiamme. Julkisuudenhenkilöt eivät pidä poliisien tapaan huolta yleisestä turvallisuudesta, mutta jos yksikin nuori pysyy pois kaduilta vaarantamasta omaa tai yleistä turvallisuutta, koska on seurannut omaa unelmaansa jonkun julkisuudenhenkilön jalanjäljissä, on tämän henkilön tekemä työ ollut mittaamattoman arvokasta. Jos kirjailija sanoittaa yhdenkin lukijansa tuntemuksia, auttaa häntä ymmärtämään jotakin tai jollain muulla tavalla saa hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, on työ ollut sen arvoista. Siksi minä kirjoitan, ajatellakseni, sanoittaakseni maailman tuskaa edes jollain tavalla ja auttaakseni muita näkemään ja ymmärtämään maailmaa.