Valocamp

 

Kun kesällä 2012 ystävän pitkäaikaisen suostuttelun jälkeen uskaltauduin SPR:n kansainväliselle yhdenvertaisuusleiri Herzicampille, en olisi uskonut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin olen itse ohjaajan roolissa suunnittelemassa ja toteuttamassa Herzicampin pikkuveljeä, nelipäiväistä Valocampiksi nimeämäämme minileiriä tammikuussa 2015.

Herzicamp oli elämääni mullistava kokemus enkä siksi epäröinyt hetkeäkään hakemuksen lähettämisen suhteen, kun kuulin, että uusia ohjaajia Herzicampille haetaan. Meille uusille ohjaajille järjestettiin muutama koulutusviikonloppu, joiden aikana meidät tutustutettiin SPR:n periaatteisiin ja toisiimme paremmin. Kykyämme joustaa ja toimia tiiminä testattiin, meitä valvotettiin, meidät laitettiin yllättäviin tilanteisiin ja kehittelimme järjestämämme leirin ohjelman. Kaikesta tästä koulutuksesta ja testaamisesta huolimatta Valocamp osoittautui raskaammaksi ja rikkaammaksi kokemukseksi kuin mihin osasin etukäteen valmistautua.

Tulin kotiin loppiaisiltana väsyneenä, itkuisena, totaalisen loppuun palaneena ja lämmin, raskas paino rintakehääni puristaen, onnen aiheuttamaa kipua, ei vaarallista siis. Uudet leirituttuni kutsuvat edellä kuvaamani tilaa leirikrapulaksi, mikä ihana sana. Halusin kertoa koko maailmalle mitä olin juuri kokenut. Samaan aikaan halusin pitää kaiken itselläni ja mennä pimeään huoneeseeni peiton alle itkemään, vakuuttuneena siitä, ettei tätä asiaa voi ymmärtää, ellei sitä itse koe. Kuitenkin lähtisin vetämään uutta leiriä vaikka heti, jos kutsu kävisi.

Valocamp oli kyyneleitä ja naurua, valvottuja öitä ja yhteen hiileen puhaltamista, mutta ennen kaikkea yhdenvertaisuutta painokkaammin kuin voi sanoilla koskaan selittää ja isommin kuin voi edes kissan kokoisin kirjaimin kirjoittaa. Olen aina sanonut, etteivät leirit ole aivan tästä maailmasta. Siinä väitteessä pysyn tämänkin leirikokemuksen jälkeen. Missään tosielämän tilanteessa täysin vieraat ihmiset eivät neljässä päivässä tule näin lähelle ja läheisiksi toisilleen.

Koulutuksissamme kuulin leiripomolta tarinoita siitä miten laajoja tunneskaaloja ohjaajat saattavat viikon kesäleirin aikana käydä läpi. Silti minut yllätti se miten itsekin itkin onnesta ja uupumuksesta ja olin jossain kohtaa valmis lähtemään kotiinkin. Miten sen kaiken, myös melko lailla täydellisen romahtamisen voi kokea niin lyhyessä ajassa? Huonosti nukutuilla öillä lienee vaikutusta asiaan, mutta kuitenkin.

Leiri kesti lauantaista tiistaihin ja kaikilla ohjaajilla oli oma vastuupäivänsä. Minä olin vastuussa maanantaipäivän ohjelmasta. Se sisälsi mm. lettuaamiaisen, ulkoilua, päiväsaunan ja pyjamabileet. Siis kaikkea sellaista, johon itse olisin leiriläisenä osallistunut hämmentyneenä, mutta innokkaasti. Voitte ehkä kuvitella miten seuraavan päivän valmistelut venyivät pitkiksi ja kun hysteerisesti nauraen piirsin viimeisiä kuvia seuraavan päivän ohjelmaan klo. 2.30 yöllä olivat aamiaiseksi tarjottavat letut päässeet täysin unohtumaan ja tulivat yllätyksenä, vaikka olin itse esittänyt toiveen, että niitä tarjottaisiin osana aamiaista. Tämä luonnollisesti aiheutti hysteerisen naurukohtauksen heti aamusta ja niitä sitten olikin useampi pitkin päivää. Ei se kuitenkaan haitannut. Ulkoilun jälkeen oli mukava saunoa ja saunomisen jälkeen oli mukava vetää pyjama päälle ja hengailla leiriläisten ja ohjaajien kanssa kynsien lakkauksen ja korujen teon merkeissä. Aikataulu venyi hieman, mutta tunnelma oli miellyttävä ja leiriläiset selvästi viihtyivät. Ohjaajan näkökulmasta illan kruunasivat mahtavat vierailijamme. Illan viimeinen ohjelmanumero oli pyjamabileet/disco. Itse vetäydyin nukkumaan jo kahden aikaan yöllä, enkä herännyt siihenkään, kun huonetoverini saapuivat ja yrittivät saada minut hereille jotta lakkaisin kuorsaamasta.

osa yhdessä tekemäämme talvista taideteosta

Perinteisesti viimeisen illan ohjelmaan kuuluva halirinki siirrettiin poikkeuksellisesti viimeiseen aamuun. Se olikin tunteellinen hetki meistä kovin monelle. Lähes poikkeuksetta me kaikki itkimme. Minä ohjaajana sitä, että leiritiimimme, joka koostui ainoastaan ensimmäistä kertaa tehtävässään toimivista ihmisistä, oli todella suunnitellut ja toteuttaneet leirin, josta leiriläiset silminnähden nauttivat. Itkin, koska me, pelokkaat ja epävarmat ensikertalaiset olimme pitäneet itsemme ja toisemme koossa ja yhteistyössä saaneet aikaan jotain suurta, jotain koskettavaa ja koukuttavaa. Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tuskin enää ikinä epäilemme kykyjämme ohjaajina, pomona tai leiriterkkuna. Siihen ei ole syytä. Jos niin kuitenkin käy voimme muistuttaa toisiamme siitä, että olemme jo kerran selvinneet samasta, selviämme siis tulevaisuudessakin. Yksin emme ehkä jaksa, mutta kannattelemme toinen toistamme.

Teimme hunajaa, luonnonjogrttia ja kaurapuuroa sisältäneen kasvonaamion sauanassa käytettäväksi. Muitakin illan aikana käytettyjä tavaroita näkyy kuvassa.

Jostain kokemani tunnemyrskyn keskeltä löytyi voima jaksaa jatkaa, koska Herzicamp on tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tavoilla, jotka pitää itse kokea, ennen kuin ne täysin ymmärtää. Jotain mitä en ole missään muualla kokenut. Herzicamp on jotain niin arvokasta, että sen pariin haluan palata uudestaan ja uudestaan, vaikka jo nyt tiedän tulevani kotiin kamalassa leirikrapulassa joka ikinen kerta.

Itse olin kesän 2012 leirillä leiriläisenä. Tältä leiriltä ”leiribiisiksi” nousi Roxetten Listen to your heart. Kappaleessa on yksi säkeistö, joka kuvaa mielestäni täydellisesti sitä mitä Herzi - tai tänä talvena Valocamp – parhaimmillaan on.

and there are voices 

that want to be heard 

so much to mention but
you can't find the words
the scent of magic
the beauty that's been
when love was Wilder
than the wind

 

Minusta tuntuu, että saimme kaikkien äänet kuuluviin ja osittain myös siitä onnesta mina itkin, että onnistuimme luomaan samankaltaisen kokemuksen, jonka itse leiriläisenä kerran sain sillä se oli arvokas ja maailmaa mullistava.

Blogissa käyttämäni kuvat on ottanut Inka Ilonen.Täältä voi käydä katsomassa muita leirin aikana otettuja kuvia