Hei!
Invalidiliiton kamppanja kulkee tänävuonna otsikolla ihan sama? Se on suunnattu tänävuonna nuorille, en muista nyt tarkkaa ikähaitaria. Kamppanjan tarkoitus on viestittää ihmisille, että vammaisuus on loppujenlopuksi kuitenkin ihan sama. Vammaisilla nuorilla on samoja unelmia kuin vammattomillakin.
Olimme INTO:n kanssa suunnittelemassa kamppanjasivustoa. Sivuilla vammaisiet nuoret kirjoittavat mm. unelmistaan ja harrastuksistaan. Itse olisin ehdottanut kamppanjan nimeksi mitä välii? Sitä ei kuitenkaan hyväksytty ja ymmärrän kyllä, että Ihan sama? on positiivisempi.
Kirjoitin itsekin yhden tekstin sivuston blogiin, siihen liitettiin sitten tämän blogini osoite. Käykää lukemassa kirjoittamani teksti, tutkikaa sivuja muutenkin ja sanokaa mielipiteenne vaikka kommenttina tänne, olisi kiva kuulla mitä mieltä olette. Osoite on http://www.ihansama.fi
perjantai 19. kesäkuuta 2009
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Lukio, leiri ja ukonilma
Hei!
Paljon on asiaa mutta mistäs sitä aloittaisi?
No, 12. 6. oli ja meni. Ajattelin jossain vaiheessa, että mikäli kaikki menee hyvin niin onneksi piinallinen odotus koskee vain loman kahta ensimmäsitä viikkoa. Jännitin tuloksia ihan kamalasti, en uskaltanut itse katsoa tulosta netistä. Kaikki oli kuitenkin loistavasti, koska nimeni komeili kirjallisuuslinjalle hyväksyttyjen oppilaiden listan ensimmäisenä. Kaameasta jännityksestä huolimatta, minusta tuntui oudolta, etten tuntenut enää mitään sitten, kun pidin hyväksymiskirjettä kädessäni. Olinhan minä onnellinen, mutta olisin odottanut itseltäni jotain voimakkaampaa reaktiota.
Minun piti käydä ilmoittautumassa vasta torstaina, mutta uuden kouluni opo soitti ja sanoi, että hän on tavattavissa tänään ja huomenna, joten menenkin ilmoittautumaan huomenna. Kotona minuun iski pelko. Miten saan tehtyä lukujärjestyksistäni sellaisia, että ne ovat järkeviä? Haluaisin, ettei minulla olisi vain vaikeita aineita, onnistunko siinä? Tuleeko elämästäni nyt pelkkää koulua? En millään haluaisi luopua Resonaarista tai INTO:n kokouksista. Jälkimmäisenä mainittu tosin kokoontuu vain viidesti vuodessa, joten se ei varmaan muodostu ongelmaksi. Toisin kuin Resonaari, joka kuuluu joka viikkoiseen ohjelmaan, mutta tiedän myös, että en varmasti jaksa käydä koulua, jos siitä tulee koko elämäni. Onneksi tapaan opon huomenna, hän osaa vastata kysymyksiin.
Olin elämäni ensimmäistä kertaa Resonaarin kesäleirillä. Meitä oli vain viisi ja pärjäsimme kaikki melko itsenäisesti. Sain soittaa joitakin sellaisia juttuja, joita olen kyllä ennenkin soittanut. Tiesin osaavani ja pystyväni niihin, mutta jostain syystä ne ovat vain jääneet. Päiväleiri jolla olin kesti kolme päivää, kolme tuntia kerrallaan. Sen kolme tuntia me vain soitimme, joka päivä, olihan meillä tietysti välipala tauko, muttei muuta.
Leirillä hauskaa oli se, että tauoilla oli aikaa jutella myös opettajien kanssa. Minusta on mukavaa, että tunnen ihmiset joiden kanssa olen. Tarkoitan, että minusta on mukavaa tietää ihmisitä muutakin kuin tuntea kasvot.Leiri loppui lauantaina. Perjantaina leiripäivän jälkeen tiloissa harjoitteli bändi, johon kuului myös muutama Resonaarin opettaja ja viimevuotinen opiskelija. (En puhu Resonaarin omasta oppilaasta.) Kyseisellä bändillä oli seuraavana päivänä hääkeikka. Muusikot nähdessäni minulle tuli tunne, että Resonaari on niitä paikkoja joista ihmiseen jää aina jälki, useimmiten positiivinen.
Lauantaina oli muuten mahtava ukonilma. Odottelin sen alkua ulkona, mutta menin sisälle, kun se ei heti alkanutkaan, enkä siis kastunut, onneksi. Myräkän alettua kunnolla satoikin sitten kaatamalla. Sateen katsominen ja kuuntelu oli parvekkeella ihanaa. Salamat olivat mahtavia.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Hanskoille käyttöä kesälläkin?
Hei!
Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.
Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.
Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.
Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.
Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.
Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.
Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.
Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.
Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.
Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.
Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.
Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.
torstai 4. kesäkuuta 2009
Anne Frankin päiväkirja
Hei!
Veljeni sai koulusta kirjallisuusstipendin. Hän halusin käydä mahdollisimman pian kuluttamaan stipendinsä. Kävimme tiistaina katsomassa mummia ja sen jälkeen Suomalaisseen Kirjakauppan.
Keskustan Suomalainen Kirjakauppa on paljon suurempi kuin meitä lähinnä oleva Malmin kirjakauppa. Veljeni löysi jonkin salapoliisi - tai seikkailukirjan. Tutkin pokkareita koskevaa kolme pokkaria kymmenellä eurolla, tarjousta. En kuitenkaan löytänyt kolmea kiinnostavaa pokkaria, joita tarjous olisi koskenut. Mukaan tarttui kuitenkin Anne Frankin päiväkirja.
Olen kuullut siitä viimeksi englannin kirjan sivuilla. Meidän piti tehdä englanninkielinen kulttuuriesitelmä. Kirjassa oli esimerkkejä aiheista, joista esitelmän voisi tehdä. Kuten myös kappale Anne Frankin päiväkirjasta. Aiheekseni valitsin kuitenkin Stephenie Meyerin kirjat.
Olen halunnut pitkään lukea Frankin päiväkirjan. Minulla ei ole tapana tehdä heräteostoksia, mutta jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä tein sellaisen kirjojen kohdalla. En kadu sitä, koska eikö tämän kirjan lukeminen kuulu yleissivistykseen.
Tuntuu jotenkin hassulta lukea toisen päiväkirjaa. Olen aina pitänyt päiväkirjaa henkilökohtaisena. Tiedän, että Anne halusi, että päiväkirja julkaistaan. Myös tekstin eloisuus ihmetyttää minua, itse en jaksaisi kirjoittaa niin elävästi ja tarkasti. Toimittaja on kuitenkin saattanut muokata tekstin luettavuutta.
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
Takataskussa muistutus unelmien tärkeydestä.
Hei!
Toivon, että pystyn nyt kirjoittamaan peruskoulun päättymisestä jotenkin järkevästi, kun siitä on jo hetki aikaa.
Peruskoulun päättäminen ei ollutkaan niin tunteikasta ja kamalaa kuin olin kuvitelliut. En itkenyt kertaakaan ja meinasinkin vain kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun astuin kotiluokkaan viimeisen kerran ja näin siellä vaalean nuoren naisen - naisen, jota olin joskus sanonut luokanvalvojakseni. Hetkellä jona istuimme vastakkain ja hän katsoi minua silmiin taistelin kyyneleitä vastaan ja yritin muistaa silmiin katsomisen hyvät tavat. No, lähdin luokasta halauksen ja onnenpotkun saattelemana, itkemättä ja takataskuussa muitutus unelmien tärkeydestä.
Toisen kerran itku oli lähellä kevätjuhlassa. Pari tyttöä eräältä yhdeksänneltä luokalta pitivät oppilaiden puheen. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kumpaakaan tyttöä vastaan, mutta puhe ei mielestäni ollut mitenkään loistelias. Puheen loputtua heidän luokkatoverinsa kuitenkin nousivat seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Tämä reaktio osoitti mielestäni sellaista yhteishenkeä, jota meidän luokallamme ei ollut.
Kevätjuhlan ohjelma ei ollut mitenkään erikoista. Ysit saivat todistukset juhlassa ja meitä oli yhdeksän luokkaa joten siihen meni eniten aikaa. Muut esitykset olivat oppilaiden ja rehtorin puhe sekä pari lauluesitystä kuten Tiktakin Kesälauantait. Siis hyvin samanlaista ohjelmaa kuin lounaallakin.
Kevätjuhlassa toki luettiin suunnattoman pitkä stipendin saajien lista. Vanhempainyhdistyksen molemmat Hiidenkivipalkinnot sekä ranskanstipendi osuivat meidän luokalle.
Viimeisenä otimme valokuvan siitä porukasta, joka oli juuri päässyt peruskoulusta.
Toivon, että pystyn nyt kirjoittamaan peruskoulun päättymisestä jotenkin järkevästi, kun siitä on jo hetki aikaa.
Peruskoulun päättäminen ei ollutkaan niin tunteikasta ja kamalaa kuin olin kuvitelliut. En itkenyt kertaakaan ja meinasinkin vain kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun astuin kotiluokkaan viimeisen kerran ja näin siellä vaalean nuoren naisen - naisen, jota olin joskus sanonut luokanvalvojakseni. Hetkellä jona istuimme vastakkain ja hän katsoi minua silmiin taistelin kyyneleitä vastaan ja yritin muistaa silmiin katsomisen hyvät tavat. No, lähdin luokasta halauksen ja onnenpotkun saattelemana, itkemättä ja takataskuussa muitutus unelmien tärkeydestä.
Toisen kerran itku oli lähellä kevätjuhlassa. Pari tyttöä eräältä yhdeksänneltä luokalta pitivät oppilaiden puheen. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kumpaakaan tyttöä vastaan, mutta puhe ei mielestäni ollut mitenkään loistelias. Puheen loputtua heidän luokkatoverinsa kuitenkin nousivat seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Tämä reaktio osoitti mielestäni sellaista yhteishenkeä, jota meidän luokallamme ei ollut.
Kevätjuhlan ohjelma ei ollut mitenkään erikoista. Ysit saivat todistukset juhlassa ja meitä oli yhdeksän luokkaa joten siihen meni eniten aikaa. Muut esitykset olivat oppilaiden ja rehtorin puhe sekä pari lauluesitystä kuten Tiktakin Kesälauantait. Siis hyvin samanlaista ohjelmaa kuin lounaallakin.
Kevätjuhlassa toki luettiin suunnattoman pitkä stipendin saajien lista. Vanhempainyhdistyksen molemmat Hiidenkivipalkinnot sekä ranskanstipendi osuivat meidän luokalle.
Viimeisenä otimme valokuvan siitä porukasta, joka oli juuri päässyt peruskoulusta.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Eikä se tarkoita ettei mulla tulis ikävä teitä, koska tulee
Hei!
Viimeinen keskiviikko peruskoulutaipaleella on ohi. Ysien ohjelmassa oli tanssit ja lounas. Taksi ei vienyt minua Erälle vaan jouduin itse kävelemään sinne koululta. Avustaja oli odottanut minua Erällä, mutta kesti hetken ennen kuin löysimme toisemme. Onneksi liikunnanopettaja avusti hiukan, kun piti kulkea portaissa.
Lounaalla istuin samassa pöydässä rehtorin kanssa. Oli mukava kuunnella hänen ja erään äidinkielen opettajan juttelua. He kertoivat mm. ajasta jolloin opettajat olivat lakossa. Sitä jotenkin automaattisesti kuvittelee, että rehtori on tavallaan ylempänä kuin muu henkilökunta. Vapaasti jutellessa tajusi, ettei se tietenkään mene niin.
Saimme tukioppilas todistuksemme juhlassa. Ohjelmaan kuului myös puheita ja lauluesityksiä. Lauluesityksistä mainittakoon "Jäähyväiset." Turvallista matkaa me toivotamme näin, kanssa hyvän ystävän...
Rehtorin puheen lisäksi jokaiselta luokalta joku oppilas piti puheen luokanvalvojalleen. Minä olin meidän luokkamme puheen pitäjä. Meillä on ollut yläasteen aikana kaksi luokanvalvojaa, luonnollisesti mainitsin heidät molemmat. Sain melkein toisen heistä itkemään, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.
Otsikkon käyttämäni lause ei ole luokanvalvojamme suusta, erään toisen kylläkin, vieläpä miehen. Olisi oikeasti toivonut, että voisin kaikkien luokkatovereideni puolesta sanoa, että meille tulee ikävä luokanvalvojaamme, mutta en voi, koska se olisi valehtelemista.
Vasta nyt alan oikeasti tajuta, että peruskoulu on loppusuoralla. Tänään tunsin itseni haikeaksi sen takia ensimmäistä kertaa. Ymmärsin, että on oikeasti " aika hilljaa kiittä ja kättä puristaa."
Viimeinen keskiviikko peruskoulutaipaleella on ohi. Ysien ohjelmassa oli tanssit ja lounas. Taksi ei vienyt minua Erälle vaan jouduin itse kävelemään sinne koululta. Avustaja oli odottanut minua Erällä, mutta kesti hetken ennen kuin löysimme toisemme. Onneksi liikunnanopettaja avusti hiukan, kun piti kulkea portaissa.
Lounaalla istuin samassa pöydässä rehtorin kanssa. Oli mukava kuunnella hänen ja erään äidinkielen opettajan juttelua. He kertoivat mm. ajasta jolloin opettajat olivat lakossa. Sitä jotenkin automaattisesti kuvittelee, että rehtori on tavallaan ylempänä kuin muu henkilökunta. Vapaasti jutellessa tajusi, ettei se tietenkään mene niin.
Saimme tukioppilas todistuksemme juhlassa. Ohjelmaan kuului myös puheita ja lauluesityksiä. Lauluesityksistä mainittakoon "Jäähyväiset." Turvallista matkaa me toivotamme näin, kanssa hyvän ystävän...
Rehtorin puheen lisäksi jokaiselta luokalta joku oppilas piti puheen luokanvalvojalleen. Minä olin meidän luokkamme puheen pitäjä. Meillä on ollut yläasteen aikana kaksi luokanvalvojaa, luonnollisesti mainitsin heidät molemmat. Sain melkein toisen heistä itkemään, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.
Otsikkon käyttämäni lause ei ole luokanvalvojamme suusta, erään toisen kylläkin, vieläpä miehen. Olisi oikeasti toivonut, että voisin kaikkien luokkatovereideni puolesta sanoa, että meille tulee ikävä luokanvalvojaamme, mutta en voi, koska se olisi valehtelemista.
Vasta nyt alan oikeasti tajuta, että peruskoulu on loppusuoralla. Tänään tunsin itseni haikeaksi sen takia ensimmäistä kertaa. Ymmärsin, että on oikeasti " aika hilljaa kiittä ja kättä puristaa."
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Kuolleiden runoilijoiden seura
Hei!
Otsikko on vanhan toistoa, mutta ainoa mahdollinen, koska aion puhua siitä elokuvasta. Kirjoitin edellisen, kun olin nähnyt Kuolleiden runoilijoiden seuran loppua. Silloin mainitsin jamyös elokuvasta Menolippu Mombasaan, jota en ole vielä nähnyt alusta.
Eilen katsoin elokuvan. On mukavaa, että nyt voin katsoa elokuvan vaikka jokapäivä.
Elokuvan äidinkielenopettaaja oli sellainen, josta kaikkien opettajien pitäisi ottaa mallia. Hän todella rakasti ainetta, jota opetti ja sai siksi oppilaatkin pitämään siitä. Opetus ei ollut mitään kuivaa pakkopullaa. "Mr Keatingin" kaltaisia opettajia on nykyään harvassa.
Muut vanhoista perinteistä kiinni pitävät opettajat ärsyttivät minua. He ajattelivat: "Tämän on mentävä näin, koska tämä on aina mennyt näin. "
Elokuva kosketti minua. Siinä oli selkeitä opetuksia.
- Pitää oppia katsomaan asioita eri näkulmista
- Elämätön elämä ei tyydytä
- Täytyy oppia ajattelemaan itse.
Yhdellä elokuvan pojista oli vanhemmat, jotka olivat päättäneet hänen koko elämänsä kulusta hänen puolestaan. Poika rakasti runoja ja näyttelemistä, mutta hänen vanhempansa olivat päättäneet, että hänestä tulee lääkäri. Minusta tuntuu, että "Kuolleiden runoilijoiden seura" oli erityisen tärkeä juuri tälle pojalle. Erään näytelmän pääroolin näyteltuään hän teki itsemurhan. aiemmin hän oli kirjoittanut erään runokirjan sisäkanteen lauseen: "Kuoleman hetkellä tahdon välttää havainnon, etten elänytkään." Surullisesta kohtalostaan huolimatta hän oli elänyt, elänyt koko sen ajan, kun oli harjoitellut rooliaan varten ja kuulunut "Kuolleiden runoilijoiden seuraan."
Äidinkielen opettaja erotetaan lopussa, mutta loppukohtaus, jossa kaikki "Kuolleiden runoilijoiden seuraan" kuuluneet nousevat pöydälle ja osoittavat näin, että ovat oppineet sen mitä opettaja on sanonut itse ajattelemisesta ja, että he kunnioittavat opettajaansa. Kohtaus liikutti minua jälleen syvästi, mutta samalla nauroin sijaisopettajalle, joka yritti saada pojat pois pöydältä, turhaan.
Tarina kertoo myös koko elämän kestäneestä kiusaamisesta. Koulukiusaamiseen ei nykyisinkään osata puuttua. Puhutaan kyllä kovaan ääneen, että tehdään sitä ja tätä ja, että tukioppilaat ovat koulukiusaamistapausten vähentämistä varten, mutta mitään ei oikeastaan voi tehdä. Oppilaat eivät itse tule kertomaan kiusaamisesta edes tukioppilaille ja sekaan on vaikea päästä. Siksi olisikin tärkeää, että opettaja tarkkailisi jo pieniä oppilaitaan ja opeetaisi ja laittaisi lapset opiskelemaan niin, ettei kukaan jää ulkopuoliseksi. Sitten, kun se yksi musta lammas on ajettu aitauksen nurkkaan on vaikeaa enää tehdä mitään.
P.S Puhun tukioppilaana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
