Asennetta ja dramatiikkaa

Tänään päättyivät toiset vaikuttajpäiväni. Ne olivat ensimmäiset vaikuttajapäivät, joita olin suunnittelemassa ja ohjelma oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Teemana oli asennevaikuttaminen ja sitä käsiteltiin monella tavalla.

Elävä kirjasto oli aidosti mielenkiintoinen. Voisin tosissani pohtia eläväksi kirjaksi menemistä johonkin tilaisuuteen. Ihmettelin miten vaikuttajaurastaan kertomaan tulleen Amu Urhosen aika riittää kaikkeen siihen mitä hän tekee. Tänään toisenakin päivänä oli mukavaa, mutta eilen nähtiin se luento jolta kaikki varmasti odottivat eniten.

Rap-artisti Signmark kävi kertomassa meille oman tarinansa - miten hänestä tuli maailman ensimmäinen kuuro räppäri? Kaikki muutkin luennot olivat hienoja, mutta Signmarkin tarinassa oli jotain erityistä. Tajusin miten paljon asenne todellisuudessa merkitsee.

Opin Signmarkin luennon aikana paljon. Tiesin kyllä, että viittomakieli on oma kielensä, mutta en silti osannut erottaa suomen kieltä, joka on siis puhuttua kieltä ja suomalaisia viittomia, joita suomalaiset kuurot käyttävät.

Signmark kertoi myös miten alkoi itse viittoa musiikkia. Hänen vanhempansa ovat ilmeisesti kuuroja mutta isovanhempansa eivät. Isovanhemmat eivät kuitenkaan osanneet viittomakieltä. Ensimmäiset signmarkin viittomakielelle kääntämät laulut olivat joululauluja, joiden suomenkieliset sanat hän luki isovanhempiensa huulilta. Tätä tehdessään hän oli kuulemma noin 7-vuotias. Myöhemmin kuvaan tulivat suosikkibändien kappaleiden käännökset, kunnes hänen ystävänsä kyselivät miksei hän tee omia kappaleita. Moni ei kuulemma silti uskonut hänen menestykseensä.

Täytyy myöntää, että olin aluksi melko skeptinen Signmarkin euroviisumenestyksen suhteen silloin, kun hän oli mukana kilpailussa. Hänen saatuaankin ison pistesaaliin olin tietysti innoissani - erilaisuutta maailmalle! En ole rap-musiikin ystävä, mutta Signmark oli silti kova juttu. Hänen perjantaista luentoaan kuunnellessani opin kunnioittamaan häntä ja hänen ajatuksiaan, jotka olivat viisaita.

- Aloita pienestä, kun tavoittelet suurta.

- Aloita tänään, älä huomenna, koska pian käy niin ettet aloittanutkaan.

- Tee jotain sellaista mitä ei vielä ole.

Fiksuja ajatukksia mielestäni. Signmark puhui myös epäonnistumisten tärkeydestä. Jokainen epäonnistuminen kasvattaa pohjaa ja joskus ei enää uppoa niin syvälle. Toinen yhtä tärkeä pointti oli kuitenkin se, että pitää muistaa kiittää ihmisiä siitä miten he ovat tukeneet. Palapeli vertaus oli myös mielenkiintoinen: on helpompi koota tuhanne palan palapeli, jos on ensin nähnyt kansikuvan ja tietää millainen kuva pitäisi saada aikaan. Nyt en kyllä kuolemaksenikaan muista mihin se liittyi.

Tulkki oli myös hyvä. Hän ei tulkannut pelkästään asiaa vaan myös puhetta. Saimme luultavasti kuulla puhuttuna sanatarkasti sen mitä Singmark viittoi. viittoman Tulkkaaminen on kuitenkin ilmeisen vaikeaa. Meille kerrottiin, että viittomakielessä ja suomenkielessä on aivan eri sanajärjestys, siksi tulkki välillä änkytti miettiessään miten viittomat parhaiten suomenkielelle kääntäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä on juuri tuo tuhannen palan palapeli. Tulkki puhui tuhannen pelin palasta, koska asia luultavasti oli viitottu juuri niin.

Signmark puhui myös verkostojen tärkeydestä vaikuttamisessa. Siitä tulikin sitten yksi koko tapahtuman kantavista ajatuksista.

Täytyy kertoa vielä hänen kertomansa hyvä esimerkki erilaisuuden kohtaamisesta. Signmark ystävineen oli istunut baarissa ja keskustellut - viittomakielellä luonnollisesti. Siihen oli sitten tullut joku örveltämään ja kysynyt, että mitä te kuuromykät huidotte? Joku seurueesta oli käynyt ulkona ja saanut portsarin suostuteltua siihen, että sai tuotua hetkeksi sisään katukiven. Katukiven tuoja oli asettanut sen örveltäjän eteen ja todennut: puhu tuon kanssa sitten, se on kuuromykkä. Oletan tietysti, että heillä on tuolloin ollut mukana joku kuuleva.

Aikamoinen asenneviikonloppu. Meillä oli monta puhujaa, mutta loppujenlopuksi heidän kaikkien viestinsä oli suunnilleen sama. Olkaa esillä ja vaikuttakaa omina itsenänne. Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräs osallistuja kippasi pyörätuolillaan unohdettuaan, ettei siinä ole stoppareita takana. Hän joutui lähtemään kesken lauantain sairaalaan oksennettuaan. Kyseessä on varmasti aivotärähdys.

Liitän tähän juttuun kuvan, jossa Singmark vaimoineen on astelemassa pitkin Presidentinlinnan punaista mattoa. Hänen kätensä viittovat juuri merkkiä, joka tarkoittaa hänen taiteilijanimeään.

Vaikuttajapäivillä puhuttiin myös Invalidiliiton asennekamppanjasta Ihan sama? Aika harva osallistujista tunsi sen, mutta käykää te katsomassa kamppanjan sivuja http://www.ihansama.fi/

Tunder love

olen halunnut kirjoittaa saksalaisesta telenovelasta, Lemmen viemää, jo viime kesästä asti. Olen aloittanutkin tekstin kirjoittamisen usein, mutta poistanut sen aina, koska olen mielestäni saanut aikaan vain jotain tyhjänpäiväistä.

Ehkä ongelmani on ollutkin se, että olen lähestynyt aihetta aivan väärästä näkökulmasta. Ehkä ei olisikaan pitänyt ottaa tekstiin järkevää näkökulmaa, joka pohtii päähenkilöksi otetun vammaisen nuoren naisen merkitystä ja sitä miksi hän oppiikin taas kävelemään. Oliko Miriamin vammaisuus vain keino, jolla pyrittiin tavoittamaan myös vammaiset katsojat, vai eikö maailma sittenkään ollut vielä valmis katsomaan vammaisuutta silmiin? Viimeinen näkökulma on ainakin todellisuutta. Maailma ei ole vielä valmis, jos olisi, eriarvoisuutta ei olisi.

Täytyy myöntää, että Miriamin vammaisuus oli juuri se seikka, joka sai minut kiinnostumaan sarjasta. Perinteisen telenovelan tapaan Lemmen viemääkin on täynnä elämää suurempaa rakkautta ja kieroa juonittelua. Miriamin ja Robertin rakkaustarinaa katsellessani tulin samalla kstsellekseeni suoraan omaan unelmaani. Vammaisen naisen ja vammattoman miehen rakkaustarina, sitä kun vammaisuus ei merkitse mitään.

Minun ei siis olisi kannattanut aloittaakaan kirjoittamista järkevästä näkökulmasta vaan enemmän tunnenökökulmasta. Sillä tunteita se sarja minussa herättää.

Siitä huolimatta, että Lemmen viemää kertoo elämää suurempia rakkaustarinoita, se on mielestäni kesysti kuvattu. Rakastelukohtauksia, ällöttäviä limaisia suudelmia tai ylimakeita rakkauden tunnustuksia on vähän. Mikäli niitä on ne ajavat aina asiansa, johtavat aina johonkin tai johtuvat jostakin. Suukkoja ja halauksia näkee paljonkin, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli kääntää katsetta pois sen vuoksi, että sietoraja tuli vastaan.

Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, miksi en halua tai uskalla larpata enkä kirjoittaa Fan fictionia. Kerroin siitä, kun oikein keskityn ja uppoudun tarinaan niin syvälle etten ehkä pääse enää ylös. Se mitä minulle ei ole tarinasta kerrottu minun ei tarvitse tietää, siksi en tarvitse Fan fictioniakaan. Asialla on toinenkin puoli. Tunnenäkökulman kirjoittaminen on tuskaista juuri sen vuoksi, että olen niin syvällä Miriamin ja Robertin tarinassa.

Useammin kuin kerran olen nauranut, liikuttunut, ollut ahdistunut, säpsähdellyt, pelännyt itkuun purskahtamista tai joutunut nielaisemaan ennen kuin olen voinut vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Reagoinut aina samaan tapaan henkilöhahmojen kanssa ja yrittänyt samalla muistaa, että kyse on vain sadusta. Kerran tunsin jopa sietämätöntä ikävää tilanteessa, jossa Miriam ja Robert kohtasivat erossa olon jälkeen.Tähän pystyin viimeksi lapsena kuvitellessani jonkun pariskunnan jälleennäkemistä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin kuvitellut itseni sarjaan sisälle. Aistin ikävää samaan tapaan kuin tarkkailen kadulla kulkevia ihmisiä.

En ole vieläkään keksinyt mikä se juttu oli joka loppujen lopuksi sai minut hullaantumaan tästä sarjasta. Tiedän kuitenkin, ettei kyse ollut Miriamin vammaisuudesta, koska hän oli oppinut kävelemään jo ajat sitten. Pohdin tässä nyt, että onko kykyni tai haavoittava taipumukseni eläytyä keksittyihin tarinoihin vain taiteilijan luovuutta, onko herkkyyteni juuri se seikka, joka tekisi minusta loistavan kirjailijan, jos vain haluaisin ja uskaltaisin, vai olenko oikeasti jollain tasolla hullu?

Tiedän tarkkaan kuinka monta jaksoa on tällä Robertin ja Miriamin tuotantokaudella ja kuinka monennessa ollaan menossa. Olen lukenut juonipaljastuksia netistä ja olen katsonut juonipaljastuksia sisältäviä videoita, olen päätellyt näkemieni kuvien ja lukemieni juonipaljastusten pohjalta mitä missäkin jaksossa tapahtuu. Pelkään jo nyt sitä kuinka tämä tuotantokausi loppuu kohta. Silti haluaisin juoksuttaa tuotantokauden loppuun pian ja pysähtyä kaikkein kauneimpiin kohtauksiin unohtamatta niitä. Nyt te ehkä ihmettelette miksi haluan nähdä tarinan loppuun, jos kerran jo tiedän miten se loppuu. Saksa on kiva kieli ja olen oppinut sitä muutamia sanoja, mutta en silti ymmärrä sitä. On siis kiva nähdä tarina loppuun asti suomalaisella teksityksellä.

Lemmen viemää antaa myös melkoisen hyvän käsityksen Saksalaisesta läheisyyskulttuurista, mikäli siihen voi luottaa. Suomessa sellaista käyttäytymistä pidettäisiin outona. Seurustelukumppanini isä ei suutelisi minua edes poskelle, vaikka olisin kuinka hänelle kuin oma tytär, en voisi antaa ystävälleni hyvän yön suukkoa ilman, että minua pidettäisiin vähintäänkin outona, eivätkä suomalaiset miehet kai pahemmin halaile. Saksassa tai ainakin Lemmen viemässä tämä kaikki näyttää olevan täysin normaalia.

Lemmen viemää ei ole enää sama asia tämän tuotantokauden jälkeen. Varsinkin, kun Robert sattuu olemaan tapahtumapaikkana toimivan ja perheensä omistaman hotellin kokki. Myös edellisen tuotantokauden toinen osapuoli Laura Mahler työskenteli hotellin keittiössä, jälkiruokakokkina. Keittiö on siis ollut hyvin keskeinen paikka tapahtumien kulussa. Jälkiruokakilpailuun osallistuessaan Laura pohti samalla omaa hankalaa miestilannettaan, oliko se tummasta suklaasta valmistettu hahmo Gregor vai Alexander?

Keittiössä Miriamin ja Robertin välit taas lämpenivät, kun he suunnittelivat yhteistä workshoppia, Miriamin satumaiset tuoksut ja Robertin ihanat ruoat. Keittiössä Miriam avusti Robertia ruoanlaitossa sittenkin, kun Robert oli menettänyt hajuaistinsa ja keittiössä Robertin hajuaisti myös palasi ja Miriam ja Robert palasivat yhteen. Myös Miriamin kasvihuone on keskeisessä osassa. Siellä Robert tajusi menettäneensä hajuaistinsa ja siellä Miriam valmisti Robertin reseptin mukaan tuoksun, joka tekee hänestä myöhemmin parfymörin.

Tämän rakkaustarinan saadessa päätöksensä osa minua katoaa. Kyllä se miten voimakkaasti reagoin, miten syvälle uppoan säikäyttää minutkin, mutta siksi haluan kirjoittaa, tehdäkseni tilaa ja ottaakseni hiljaisia jäähyväisiä. Seuraava tarina on aivan yhtä kiemurainen ja aivan yhtä kaunis, mutta siitä puuttuu jotakin, joka tekee Miriamin ja Robertin tarinasta minulle erityisen. Siihen en enää voi samaistua, se ei ole enää unelmani todeksi kirjoitettuna ja kuvattuna, se on vain tavallinen rakkaustarina tylsän tutun kaavan mukaan.

Siitä huolimatta, että todellinen hullaantumiseni sarjaan tapahtui vasta Miriamin opittua kävelemään, innostuin siitä jo Miriamin vielä istuessa pyörätuolissa. En nähnyt niitä ensimmäisiä Miriamin ottamia askeilia. Silti tiedostin Miriamin vammattomuuden.

Samaistuin siihen vammaiseen vaaleaan kauniiseen tyttöön. Robertin ja Miriamin, vammaisen ja vammattoman rakkaustarina on minun unelmani kuvina ja sanoina. Näen Miriamin kai aina vammaisena, se tekee juuri tästä tarinasta erityisen.

Kreikkalaiset aakkoset ja Kuningaskotkan uusi tuleminen

Hei!



Nyt pitkästäaikaa uusia kuulumisia. Kouluympyrät ovat pitäneet hiljaisina. Ensimmäisen koeviikko on nyt yhtä koetta vaille pulkassa. Maanantaina on vielä äidinkielenkoe, sitten tiistaina on vapaa ja keskiviikkona alkaakin jo uusi jakso.

Olen edelleen yhtä innoissani koulusta kuin viimeksi kirjoittaessani, mutta kouluun on tietysti ehtinyt jo rutinoitua. Mitä lähempänä koeviikko on sitä enemmän on työtä, kun kaikki mahdolliset tehtävät täytyy palauttaa.

Menin lukioon sillä asenteella, ettei muu elämä saa häiritä koulunkäyntyiäni, eikä koulunkäyntini muuta elämää. Tietysti täytyy lukea kokeisiin ja tehdä läksyt, mutta minulla täytyy myös olla aikaa harrastuksille. Toistaiseksi olen onnistunut tässä hyvin. Olen katsonut televisiota ja seisonut seisomatelineessä silloinkin, kun olisin hyvin voinut jäädä istumaan lattialle. Tämän jälkeen olen jatkanut kärsivällisesti läksyjen tekoa, vaikka takana on jo pitkä ilta läksyjen parissa.
Tietysti lukiolaisen täytyy tähän pystyäkkin, mutta kukaan ei voi syyttää minua velvollisuuksien laiminlyönnistä!

Kävin eilen ostamassa toisen jakson kirjat. Siskoni "asisteerasi" minua jäleen. Huomasin piteleväni sylintäydeltä kirjoja alta aikayksikön. Lopuksi kävimme kaakaolla Fatserilla. Uudessa ruotsinkirjassani on se hyvä puoli, että mukaan on liitetty opiskelijanäänite. Kappalesanastot ovat kuitenkin kirjan takaosassa toisin kuin englanninkirjassani oli. Olisin toivonut sanastot kappaleiden jälkeen, mutta kaikkea ei kai voi saada.

Jouduin ostamaan myös Maolin taulukon Fysiikan puitteissa. Kreikkalaiset aakkoset olivat mielenkiintoinen löytö. Tunsin toki yleisesti matematiikassa käytettävät alffan, beettan ja deltan, mutta muut olivat tuntemattomia

Ostin jokin aikan sitten vihdoinkin Janne Ahosen elämäkerran. Olen jo melkein lukenut sen, joten nyt on arvostelun aika. Minua ei ole koskaan kiinnostanut se miten fanittamani urheilijat hölmöilevät. Olen iloinen, että Ahosen elämäkerta kirjoitettiin vasta nyt. Onneksi mies oli ehtinyt pudota jalustaltaan jo vuosia sitten. Nimittäin viimeistään tämän lukukokemuksen aikana se olisi tapahtunut. Väärin, Janne olisi romahtanut, korkealta ja kovaa. Kirja sisältää kuitenkin niin paljon sellaista jota en olisi kestänyt lukea neljä vuotta sitten. Kirja on kyllä hauskasti ja elävästi kirjoitettu ja siinä on hauskoja juttuja, mutta kaikista rilluttelureissuista ei välttämättä kiinnostaisi tietää. Kaikesta tästä huolimatta kirjan antama kuva on lämminhenkinen.

Kuningaskotka tulee taas! Janne ei ole lähes vuoteen kilpaillut, mutta voitti silti kirkkaasti SM-kultaa. Kai se on niin, että huipulla lopettavan on helpompi palata huipulle. Blogissaan Ahonen kirjoittaa, että SM-kulta on viimeksi tuntunut yhtähyvältä joskus pikkupoikana. Ahonen nousi A-maajoukkueeseen 15 vuotiaana joten oli todella "pikkupoika." Edssä ovat viidennet Olympialaiset ja palkintokaapista puuttuu edelleeen henkilökohtainen Olympiamitali. Toivotaan parasta, koska into vaikuttaa olevan kova.

Hyvässä hengessä

Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun 12-vuotiaaa päätin, että kirjoitan ylioppilaaksi, minusta nyt todella tuntuu, että vitsi, minä teen sen!

Kolumme on mahtava, opettajat ovat mukavia ja saan parasta avustusta ikinä. Siinä kai kaikki se mitä täytyy sanoa.

En jännittänyt ennen koulun alkua enkä ensimmäisenä päivänä. Taksin pysäköidessä pihaan, nousin siitä ulos, toivotin avustajalleni huomenta ja vain kävelin uuteen kouluuni. En ole jännittänyt sen jälkeenkään, eikä varmasti ole moni muukaan. Tosin nukuin kyllä hiukan huonosti viimeisenä yönä ennen koulun alkua.

Uskon, että jokaisesta ihmisestä, jonka tapaamme jää sydämiimme jälki. Selittämättömällä tavalla sama tunne tulee, kun ajattelen kouluani. Tuntuu kuin jo valmistuneiden oppiskelijoiden "henget" olisivat ottamassa vastaan uusia opiskelijoita. Koulumme on turvallinen se antaa lupauksen siitä, että me pystymme siihen mitä olemme tulleet tekemään, meistä tulee ylioppilaita.

Koulumme on pieni, mutta siellä on useita erikoislinjoja. Siellä toimii kuvaamataito- ja kirjallisuuslinja, sekä englantiluokka. Itse hain Huikkaan nimenomaa kirjallisuuslinjan vuoksi, samaa sanoi eräs kaverini, joka on myös kirjallisuuslinjalla.

Kirjallisuuslinjalaisten erikoisuus on kirjallisuussseminaari eli semppa. Se on ehdottomasti kouluviikon paras oppitunti. Oikeastaan kahden tunnin ajan puhutaan vain kirjoista. Semppa on aina torstaisin kahdesta neljään. Vaikka kyseessä ovat päivän viimeset tunnit siellä jaksaa silti istua. Samanhenkisiä ihmisiä ja uusia kirjavinkkejä. Mukavaa on myös se, että opettaja, joka semppaa vetää luopuu tavallaan roolistaan. Hän istuu kanssamme piirissä samoilla tuoleilla kuin me ja esittelee myös lukemiaan kirjoja. Hän ei ole yläpuolellamme edes konkreettisesti vaan yksi meistä.

Kaikki oppilaat joille olen sanonut, että pidän sempan opettajasta ovat olleet kanssani samaa mieltä. Satun olemaan tällähetkellä hänen vetämällään äidinkielen harrastekurssilla, siellä kirjoitetaan ja luetaan.

Jokainen koulupäivä aloitetaan aamunavauksella. Ennen ensimmäisen tunnin alkamista keskusradiosta soitetaan joku kappale ja joku opettaja puhuu. Tähän mennessä olemme kuulleet mm. parhaasta kesämuistosta ja harrastusten tärkeydestä jaksamisen kannalta. Äiti sanoi, että hänen kouluaikanaan koulupäivä alkoi aina aamunavauksella, mukava vanha tapa

Tänään sain vihdoinkin uuden punaisen pyörätuolini.

Huh huh näitä menneitä päiviä

Hei!

Nyt ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huh huh. Loman viimeiset päivät ovat olleet sellaista haipakkaa, että ette uskokaan. Moni kysyy, että jännitänkö nyt, kun uusi koulu alkaa, mutta en ole ehtinyt jännittää.

Lauantaina olimme menossa koko perheen voimin Jumboon. Tarkoituksenamme ostaa mm. koulukirjat minulle. Tilasin taksin ja kaikki oli kunnossa, mutta saimme odottaa löhes 1,5 tuntia eikä taksi koskaan tullut. Tai oikeastaan tuli, mutta henkilöauto eikä tilataksi, joten emme tietenkään kaikki mahtuneet siihen, joten se reissu jäi tekemättä Peräämme vielä soitettiin ja väitettiin, että profiilissani lukee ettei kanssani voi matkustaa kuin kolme muuta henkilöä, se on valhetta.

Lähdimme kuitenkin tyttöjen kesken kävellen Tikkurilaan ja minä ja siskoni saimme kellot. Tarkoituksemme oli käydä Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta emme aivan ehtineet ajoissa, se oli kyllä niin huono päivä kuin olla voi.

Eilen vietimme päivää kotona, mutta kävimme kaupungilla Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa koulukirjat. Meillä oli kouluni kirjalista mukana ja siskoni etsi ja toi kirjat minulle. hänen toimintansa toi sillähetkellä mieleeni entisen peruskouluni kirjastonhoitajan. Häneltä saattoi mennä kysymään mitä tahansa kirjaa, jos se kuului kirjaston valikoimiin han toi sen sitä kaivanneelle henkilölle silmänräpäyksessä.

Kirjat ostettuamme kävimme kafé Engelissä. Kahvila oli paikkana ihana, mutta kaakao, jota sieltä sai ei ollut mitenkään hyvää, tai oikeastaan se oli erinomaista, aitoa kaakaota, mutta se on vähän mihin sitä tottuu.

Tänään minulla on myös ollut hyvin toiminnantäyteinen päivä. Ensin olin salilla fysioterapiassa, sitten minulla oli hammaslääkäri. Hammaslääkäri oli sellainen tavanomainen muutaman minuutin käynti hammasrautojen säätämistä varten. Sen jälkeen kävimme malmilla teettämässä pikkusisaruksilleni avaimet. Poikkesimme myös Tiimarissa ja Suuomalaisessa kirjakaupassa. Ostin kalenterin, viivottimen, pienen muistikirjan ja vihkon itselleni ja muovikansion veljelleni monisteiden säilyttämistä varten. Janne Ahosen elämäkerta - kuninkaskotka jäi kuitenkin hyllyyn - toistaiseksi.

Junassa matkalla kotiin tapasin entisen tukioppilastoiminnan opettajani. Junasta laskeutuessamme kotiasemalla äiti ehti nähdä vilaukselta toisella puolella asemaa junaan nousseen serkkuni ja tervehtiä häntä. Minäkin ehdin nähdä hänet junan ikkunasta ja tervehtiä ennen junan lähtöä.

Niin, että huh huh näitä menneitä päiviä, mutta en minä vieläkään jännitä koulua.

Kahleet

Kahleet

Halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

kahleita minä en pelännyt
luulin niitä onneksi

valaistumisen hetkellä
kahleet puristivat kipeästi
kiertyivät ympäri
haavoittivat

haavoista välittämättä
kyynelistä piittaamatta
voimaa tuntemattomilta kasvoilta
kiskouduin irti kahleista

halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

Oivalluksia

Hei!

Olimme pari päivää sitten kaupungilla vaateostoksilla. Yleensä teemme kaupunkiretken kerran kesässä. Tämä kesä on ollut siinä suhteessa poikkeuksellinen. Vaateostoksillakin olimme kaupungissa ainakin toisen tai kolmannen kerran. Lähdimme oikeastaan vain ollaksemme ulkona ja käydäksemme kauppatorilla ostamassa perinteiset mansikat. Ostimme kuitenkin minulle hupparin ja veljelleni housut. Hupparit eivät oikeastaan ole niinkään minun tyyliäni, mutta halusin, että minulla olisi ainakin yksi sellainen huppari, jonka voi vain heittää muiden vaatteiden päälle. Löysimme kaikenlisälisäksi vaatteen, joka sekä värinsä, että kokonsa puolesta sopi minulle.

Kävimme kuitenkin monessa kaupassa ennen kuin "se oikea" osui kohdalle.Yhdessä kaupassa äitini ja veljeni kävivät toisessa kerroksessa katsomassa mitä sieltä löytyisi. Minä ja siskoni jäimme sananmukaisesti pyörimään alakertaan.

Toivon usein, että voisin siirtää tunteita. En siksi, että saisin ihmiset tuntemaan kipua, jota itse ehkä tunnen vaan siksi, että olen varma, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää toisiaan tietyissä tilanteissa, jos he voisivat tuntea toistensa tunteita, koska niitä voi harvoin selittää. Sellainen tunne minulle tuli siellä kaupassa siskoni kanssa kierrellessäni. Hetken ajan ymmärsin jotain sellaista kaveruuden ja sisaruuden erosta, jota ei voi selittää, tiedän vain ettei se löytämäänsä takkia esitellyt tyttö ollut minuun ärsyyntynyt pikkusiskoni. Se oli vahva deja'vun kaltainen oivallus.

Eilen oivalsin, jotain muutakin, se ei tosin ollut niin vahvaa. Olen tavannut nuoreen ikääni nähden paljon ihmisiä. Tunnen kirjailijoita ja kirjoitan itse. Suvussani on ammattimuusikko ja hyvin lajissaan parjänneitä urheilijoita. Saan bändiopetusta ammattilaisilta ja olen esiintynyt näyttelijöiden kanssa. Minulla on vammattomiakin kavereita, mutta kuitenkin olen löytänyt Invalidiliiton nuorisotyöryhmästä eniten omanhenkisiäni kavereita. Aina toitotetaan sitä, että vammaisuus on asennekysymys vammattomille, jotka elävät meidän kanssamme tässä maailmassa. Kuinkakohan moni vammaton, tai edes vammainen tulee ajatelleeksi, että se on asennekysymys myös vammaiselle itselleen.

Useimmilla vammaisilla on elämänsä jossain vaiheessa kriisi vammaisuudestaan johtuen, sen hyväksyminen ei ole välttämättä mikään helppo asia,varsinkaan silloin jos on koko elämänsä elänyt vammaisten maailmassa ja pitäisi hypätä tavalliseen maailmaan. Oman vammaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan takaa hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan, tai ehkä se on juuri sitä ettei ole ainakaan täysin hyväksynyt vammaisuuttaan. INTO on puolestaan täynnä hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan. Sieltä olen löytänyt eniten omanhenkisiäni ihmisiä. Vammaisuudella ei siellä ole väliä, mutta kuka muu vammaisten asioita hoitaa kuin vammainen itse, kuka muu tietää mitä vammainen nuori haluaa, jos ei nuori itse.