Lunta tulvillaan..

Lumipyryn yllättäessä edellispäivänä sain jonkun ihmeellisen lapsetuskohtauksen. Lumipeite oli koskemattomana niin kaunis, että minun oli pakko päästä ulos pyörimään siinä. No, vaatetta päälle ja ulos. Siitä huolimatta, että portaikkoamme on katettu ja sen ympärillekin on rakennettu seinät, joihin kaiteet on kiinnitetty, lunta oli ylimmälläkin portaalla. Alimmalla sitä oli niin paljon, että olisin voinut halutessani liukua alas.

Hankea oli nilkkaan asti, kun vihdoin selvisin rappusista. Yritin löytää helpoimman tien leikkipihaan. Ei tehnyt mieli oikaista kahlaten nurmikon poikki niinkuin olisin tehnyt, jos lunta ei olisi ollut. Kaikkialla oli kuitenkin lunta, joten kulkureitilläni ei sinänsä ollut väliä. Pihassa oli jo eräs naapurustomme pikkutytöistä. Päätin heittäytyä tekemään lumienkeliä. Noustessani en löytänytkään toista keppiäni mistään, ei kiva. Toisen keppini varassa kävelin sitten penkille istumaan ja pyysin kyseistä tyttöä etsimään hukkaamaani keppiä. Onneksi se löytyi, ehdin jo miettiä mitä olisin tehnyt, jos ei olisi löytynyt.

Sain aikaan yhden lumipallonkin, vaikka kovan työn takana se oli. Lumienkelistäni ei sitä vastoin tullut kovin kaunista hukkuneen keppini ja sen aiheuttaman sekaannuksen vuoksi, eikä piha ollut enää läheskään niin kaunis sieltä lähtiessäni kuin sinne mennessäni. Löysin keppini, mutta sain kopsutella aikamoisen määrän lunta hukkaamani kepin päästä ennen kuin pääsin lähtemään kotiin.

Onneksi ei ole mikään ongelma pyytää pihan lapsia etsimään toista kepeistani, koska jokaiselle ne ovat tutut. Pihassamme asuu paljon pikkulapsia, ja olen melko varma siitä, että jokainen heistää on leikkinyt niillä, tai ainakin saanut siihen mahdollisuuden.

Koulussamme oli tänään joulujuhla. Liikuntasaliimme pääsee sellaisen käytävän läpi jolla on oppilaiden kaappeja. Tänään oli ihanaa kulkea sitä, kun kaapinpäälliset olivat täynnä palavia kynttilöitä. Kynttilänjalat olivat luultavasti joidenkin oppilaiden kuvaamataidon töitä, koska juhlan jälkeen ne alkoivat hiljalleen häipyä.

Joulujuhlan ohjelmisto koostui suurimmaksiosaksi musiikkiesityksistä. Näimme myös tiernapoikaesityksen. Juhlan päätti yläasteen oppilaiden esittämä joululaulu sikermä. Laulajia oli ainakin viisi. Minua ärsytti, että esiintyjät katsoivat sanoja paperista, eivätkä olleet selvästikään harjoitelleet kovin paljon yhteenlalamista, koska joissakin kohdissa eriaikaisuus oli selvää, lisäksi joku lauloi epävireisesti. Juhla oli kuitenkin kokonaisuutena ihan mukava.

Emme saaneet todistuksia ja palautekiertokin on vasta ensimmäisenä loman jälkeisenä koulupäivänä, se tuntuu oudolta.

Hyvää Joulua kaikille!

Runoraati

Katsoin eilen illalla runoraatia. Se ei oikeastaan kuulu seuraamiini ohjelmiin, mutta aiheena olivat lapset, joten jäin katsomaan. Vieraina olivat mm. Samuli Vauramo ja Milla Paloniemi. Milla Paloniemi muuten on piirtänyt Ihan sama-kamppanjan sarjakuvat. Tunnettu Paloniemi on kuitenkin sarjakuvastaan "Kiroileva siili."

Ohjelmassa esitellyt runot olivat äärettömän ahdistavia. Ne sisälsivät merkityksiä, joita en edes tajunnut, ennen kuin runoraadin vieraat lausuivat ne ääneen. Samuli Vauramolla oli mielestäni viisaita ajatuksia. Kaikki ohjelmassa esitellyt runot olivat sellaisia, joita en ihan heti lukisi itse, ainakaan uudestaan. Ohjelman katsominen sai kuitenkin minut kirjoittamaan runon.

ollaan tässä

hiljaa hämärässä

pidä minua sylissä

jos pilviä olisi vähemmän

tähdet loistaisivat lumihankeen

mutta en minä pelkää.

Ainakin eilen yöllä tämä tuntui loistavalta, mutta niin uudet runot aina. Pohdin antaisinko runolle nimeksi "pelko", mutta tämä taitaa jäädä kirjoittajahistoriani toiseksi nimettömäksi runoksi

Olen säästänyt teitä hiihtoanalyyseiltäni, koska mielestäni ei ole tapahtunut vielä mitään erityisen uutisoimisen arvoista. Onneksi ymmärsin ja hyväksyin jo viimevuonna suhteeni Kuituseen. Virpi Kuitunen on ollut minulle alusta lähtien ikään kuin valittu, unelmien toteuttaja. Kuitusen voittaessa minäkin voitin, hänen hävitessään minäkin hävisin. Virpi Kuitusen lentäessä suksillaan minäkin lensin. Kiitos siskolleni tämän asian valaisemisesta, koska Kuitusen menestys tähän mennessä olisi muuten antanut aihetta vain järjettömiin raivokohtauksiin. Hän on menestynyt niin huonosti perinteiselläkin hiihtotavalla, että on ollut itsekin huolissaan. Tuntuu kuin hänen päässään olisi joku lukko, jos kerran kunnossa ei kuitenkaan ole vikaa.

Ajattelen asioita usein kielikuvilla, joten esitän asian teille myös kielikuvana. Tänään Virpi hiihti parhaalle sijoitukselle tällä kaudella. Ikään kuin hän olisi nyt löytänyt lukkonsa avaimen, mutta ei aivan vielä tietäisi miten päin se sopii lukkoon. Aino-Kaisa Saarinen oli Tänään paras suomalainen. Mikäli Kuitusen sijoitukset paranevat ja hyvin käy hän on Olympialaisissa parhaimmillaan.

Ajatuksia

Ulkona hämärtää jo, vaikka kello ei tekstiä aloittaessani ole vielä puolta neljää. Tiistaina alkaa koeviikko filosofian kokeella. Olen koko aamun lukenut filosofian kokeeseen, tai oikeastaan kuunnellut äidin lukemaa tekstiä ja yrittänyt ymmärtää. Tämän jakson aineisiini kuuluu myös psykologia. Minulla on sama opettaja psykologiassa ja filosofiassa. Opettaja on mukava, mutta suhtautumiseni filosofiaan eroaa merkittävästi suhtautumisestani psygologiaan. Filosofian opettaja kysyi meiltä viimetunnilla miltä meistä tuntuu nyt kurssin lähennellessä loppuaan. Minun kohdalleni pysähtyessään hän totesi suunnilleen näin: Psygologian tunnilla totesit, ettei filosofia ole kauhean kivaa, joten mitä aiot kokeen suhteen tehdä? Siihen vastasin nauraen: No, jos mä sanon, että kunhan kokeesta pääsis läpi, niin sä ajattelet, että mulla on huono oppimismotivaatio (oppimismotivaatio on yksi psygologian ykköskurssilla käsiteltävistä asioista.) Opettaja totesi kuitenkin vastaukseeni, ettei suinkaan jattele oppimismotivaationi olevan huono.

Lukossamme on huomattavan paljon miesopettajia. Vertaan tietenkin kokemuksiini peruskouluajalta, jos ala- tai yläasteella oli opettajana miespuolinen aikuinen se oli harvinaista. Tässä jaksossa minulla on kuitenkin ollut miesopettaja musiikissa, maantiedossa, psykologiassa ja filosofiassa, sekä tietysti kirjallisuusseminaarissa, joka löytyy lukujärjestyksestäni automaattisesti aina. Vain kuvaamataitoa on opettanut nainen. Myös paras ystäväni totesi, että heidän lukiossaan on enemmän miesopettajia kuin peruskouluaikana oli.

Lähikirjastomme on lakkautusuhan alla. Ystäväni lähetti minulle tekstiviestillä tiedon kamppanjasta, jonka tarkoitus oli saada ihmiset lainaamaan kirjastomme hyllyt tyhjiksi. Sillä osoitettiin, että kirjastolla on käyttöä. Kauppaan mennessämme näimme pitkät jonot lapsiperheitä, jotka olivat menossa toteuttamaan tätä kirjaston tyhjennysoperaatiota. Ajattelin heti, että nämä ihmiset ovat kertakaikkiaan päättäneet, ettei tätä kirjastoa lakkauteta. Itse olen tämän kirjastoasian kanssa vähän kahden tulen välissä. Toisaalta olemme käyttäneet lähikirjastoa paljon varsinkin silloin, kun sisarukseni ja minä olimme pieniä. Lähikirjastosta minä sain kirjastokorttini ja siellä me kävimme luokkani kanssa tutustumassa kirjaston toimintaan ensimmäisellä luokalla. Toisaalta olen juuri kuullut kirjaston kotipalvelusta, joka on tarkoitettu vanhuksille tai liikuntaesteisille, joiden on vaikea päästä kirjastoon itse. Kirjaston kotipalvelun idea on, että sinne voi soittaa tai lähettä kirjatilauksensa sähköpostilla, sitten kirjat tuodaan kotiin ja haetaan viiden viikon kuluttua pois. Lähetin juuri eilen ilmoituksen siitä, että haluan liittyä ja tilasin ensimmäiset kirjat. Lähikirjaston säilyttäminen on tärkeää, mutta myös kirjaston kotipalvelu voidaan lakkauttaa ellei sillä ole tarpeeksi asiakkaita. Kallistun pikkuhiljaa kotipalvelun puolelle, koska sitä on helpompi käyttää, kun palvelu tuo tilauksen kotiin asti, eikä tarvitse mennä mihinkään. Lähikirjaston säilyminen takaa, että kirjoja voi käydä lainaamassa ilmaiseksi läheltä. Ei tarvitse maksaa ensin bussilipun hintaa siitä, että pääsee kirjojen ääreen ja sitten vielä mahdolliset kirjojen varausmaksut. Joillekin kirjastot ovat myös lehtien luku - tai kokeisiin lukupaikkoja. En halua, että lähikirjasto ja kotipalvelu sulkevat toisiaan pois.

Suostuin ystäväni kanssa haastateltavaksi erääseen invalidiliiton lahjoittajakirjeeseen, joka jaetaan jokaiseen suomalaiseen kotiin. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, mutta viime lauantaina meistä käytiin ottamassa kuvia kirjettä varten. Keli oli kuvauksia ajatellen haastava, sateinen ja pilvinen. Ensin kuvia otettiin meidän kotipihassamme salamavaloa apuna käyttäen ja sitten Heurekan rannassa, kosken äärellä, ilman salamaa. Vaikea sanoa mikä otetuista kuvista päätyy lahjoittajakirjeeseen, mutta kuvaaja oli ammattitaitoinen. Yleensä valokuvia otettaessa onnelmani on, että silmäni menevät usein kiinni. Nyt kuvia otettiin kuitenkin niin paljon, että joukosta varmasti löytyy sellaisia, joissa silmäni ovat auki.

Tuulen kääntyessä

Sydämeni polttava liekki
punertava kajastus
kauneuden heijastus

Sanattomuuden tuska
laskeutuu huoneisiin
Hämärtyy
Pilviseen iltaan

Tuulen kääntyessä
Kipinä syttyy taas

Todellisuutta kaukana täältä

Tällä viikolla eräs lukiomme oppilas kertoi kirjallisuusseminaarissa harrastuksestaan, larppauksesta. Se on mielestäni kiinnostava aihe ja olen kysellyt siitä häneltä ennenkin.

Olen lukenut fan fictionia esimerkiksi Twillight-saagasta ja pitänytkin niistä. Fan fiction on siis tarinoita, joita sarjojen, bändien tai kirjojen fanit saattavat kirjoittaa. Tarinoissa on samat henkilöt, kun kirjoissa, sarjoissa tai bändeissä, joista ne on kirjoitettu, mutta tarina on kirjoittajan luoma. Itse en ole kuitenkaan, koskaan edes harkinnut tällaisten tarinoiden kirjoittamista.

Tunnen itseäni ja luonnettani jo sen verran hyvin ja tiedän, etten pysty siihen. Pienenä saatoin ajatella jotain erityisen surullista, kuten vaikkapa ystävän kuolemaa, jotta pystyisin kirjoittamaan aidosti surullista tekstiä. Ajoin siis itseni surulliseen tilaan, jotta kirjoittaisin hyvin. lopulta itkin melkein oikeasti sitä kuollutta ystävääni, vaikka olin vain kuvitellut sen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä nyt. Minusta tuntuu, etten pysty siihen enää. Silloin se oikeasti toimi, mutta toisaalta se oli rankkaa. Sitäpaitsi henkilö, joka pystyy kuvittelemaan elävän ystävänsä kuolleeksi ja suremaan tätä oikeasti on erittäin haavoittuvassa tilassa.

Pienenä minulla oli erittäin laaja mielikuvitusmaailma. Tein usein niin, että sijoitin fanittamani urheilijat tai laulajat siihen maailmaan"päähenkilöiden" tuttavapiiriin. Pian siinä kävi niin, etten enää erottanut totuutta mielikuvituksesta, tai erotin, mutta kuvittelin kaikenlaista. Sitten kielsin itseäni ankarasti "omimasta" julkkiksia. Nykyään kuvittelemani henkilöt saattavat fanittaa samoja henkilöitä kanssani, mutta pidemmälle en anna sen mennä.

Larppauksesta kertonut henkilö kertoi myös omista reaktioistaan. Olin jo aiemmin päätellyt etten koskaan voisi larpata, tai pikemminkin en uskalla. En uskalla eläytyä niin voimakkaasti, että uppoudun täysin roolihahmolleni luotuun todellisuuteen. Olen luonteeltani herkkä, jos minä uppoudun kyllin syvälle vieraaseen todellisuuteen, pelkään etten pääse enää ylös. Se on syy siihenkin, etten halua kirjoittaa fan fictionia. En halua keksiä jatkoa tarinalle, joka on jo kerrottu. Se mitä en tiedä minun ei tarvitsekaan tietää. Tällä hetkellä en halua mennä niin syvälle kirjoittaessani, koska minulla ei olisi aikaa prosessoida sitä.

Asennetta ja dramatiikkaa

Tänään päättyivät toiset vaikuttajpäiväni. Ne olivat ensimmäiset vaikuttajapäivät, joita olin suunnittelemassa ja ohjelma oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Teemana oli asennevaikuttaminen ja sitä käsiteltiin monella tavalla.

Elävä kirjasto oli aidosti mielenkiintoinen. Voisin tosissani pohtia eläväksi kirjaksi menemistä johonkin tilaisuuteen. Ihmettelin miten vaikuttajaurastaan kertomaan tulleen Amu Urhosen aika riittää kaikkeen siihen mitä hän tekee. Tänään toisenakin päivänä oli mukavaa, mutta eilen nähtiin se luento jolta kaikki varmasti odottivat eniten.

Rap-artisti Signmark kävi kertomassa meille oman tarinansa - miten hänestä tuli maailman ensimmäinen kuuro räppäri? Kaikki muutkin luennot olivat hienoja, mutta Signmarkin tarinassa oli jotain erityistä. Tajusin miten paljon asenne todellisuudessa merkitsee.

Opin Signmarkin luennon aikana paljon. Tiesin kyllä, että viittomakieli on oma kielensä, mutta en silti osannut erottaa suomen kieltä, joka on siis puhuttua kieltä ja suomalaisia viittomia, joita suomalaiset kuurot käyttävät.

Signmark kertoi myös miten alkoi itse viittoa musiikkia. Hänen vanhempansa ovat ilmeisesti kuuroja mutta isovanhempansa eivät. Isovanhemmat eivät kuitenkaan osanneet viittomakieltä. Ensimmäiset signmarkin viittomakielelle kääntämät laulut olivat joululauluja, joiden suomenkieliset sanat hän luki isovanhempiensa huulilta. Tätä tehdessään hän oli kuulemma noin 7-vuotias. Myöhemmin kuvaan tulivat suosikkibändien kappaleiden käännökset, kunnes hänen ystävänsä kyselivät miksei hän tee omia kappaleita. Moni ei kuulemma silti uskonut hänen menestykseensä.

Täytyy myöntää, että olin aluksi melko skeptinen Signmarkin euroviisumenestyksen suhteen silloin, kun hän oli mukana kilpailussa. Hänen saatuaankin ison pistesaaliin olin tietysti innoissani - erilaisuutta maailmalle! En ole rap-musiikin ystävä, mutta Signmark oli silti kova juttu. Hänen perjantaista luentoaan kuunnellessani opin kunnioittamaan häntä ja hänen ajatuksiaan, jotka olivat viisaita.

- Aloita pienestä, kun tavoittelet suurta.

- Aloita tänään, älä huomenna, koska pian käy niin ettet aloittanutkaan.

- Tee jotain sellaista mitä ei vielä ole.

Fiksuja ajatukksia mielestäni. Signmark puhui myös epäonnistumisten tärkeydestä. Jokainen epäonnistuminen kasvattaa pohjaa ja joskus ei enää uppoa niin syvälle. Toinen yhtä tärkeä pointti oli kuitenkin se, että pitää muistaa kiittää ihmisiä siitä miten he ovat tukeneet. Palapeli vertaus oli myös mielenkiintoinen: on helpompi koota tuhanne palan palapeli, jos on ensin nähnyt kansikuvan ja tietää millainen kuva pitäisi saada aikaan. Nyt en kyllä kuolemaksenikaan muista mihin se liittyi.

Tulkki oli myös hyvä. Hän ei tulkannut pelkästään asiaa vaan myös puhetta. Saimme luultavasti kuulla puhuttuna sanatarkasti sen mitä Singmark viittoi. viittoman Tulkkaaminen on kuitenkin ilmeisen vaikeaa. Meille kerrottiin, että viittomakielessä ja suomenkielessä on aivan eri sanajärjestys, siksi tulkki välillä änkytti miettiessään miten viittomat parhaiten suomenkielelle kääntäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä on juuri tuo tuhannen palan palapeli. Tulkki puhui tuhannen pelin palasta, koska asia luultavasti oli viitottu juuri niin.

Signmark puhui myös verkostojen tärkeydestä vaikuttamisessa. Siitä tulikin sitten yksi koko tapahtuman kantavista ajatuksista.

Täytyy kertoa vielä hänen kertomansa hyvä esimerkki erilaisuuden kohtaamisesta. Signmark ystävineen oli istunut baarissa ja keskustellut - viittomakielellä luonnollisesti. Siihen oli sitten tullut joku örveltämään ja kysynyt, että mitä te kuuromykät huidotte? Joku seurueesta oli käynyt ulkona ja saanut portsarin suostuteltua siihen, että sai tuotua hetkeksi sisään katukiven. Katukiven tuoja oli asettanut sen örveltäjän eteen ja todennut: puhu tuon kanssa sitten, se on kuuromykkä. Oletan tietysti, että heillä on tuolloin ollut mukana joku kuuleva.

Aikamoinen asenneviikonloppu. Meillä oli monta puhujaa, mutta loppujenlopuksi heidän kaikkien viestinsä oli suunnilleen sama. Olkaa esillä ja vaikuttakaa omina itsenänne. Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräs osallistuja kippasi pyörätuolillaan unohdettuaan, ettei siinä ole stoppareita takana. Hän joutui lähtemään kesken lauantain sairaalaan oksennettuaan. Kyseessä on varmasti aivotärähdys.

Liitän tähän juttuun kuvan, jossa Singmark vaimoineen on astelemassa pitkin Presidentinlinnan punaista mattoa. Hänen kätensä viittovat juuri merkkiä, joka tarkoittaa hänen taiteilijanimeään.

Vaikuttajapäivillä puhuttiin myös Invalidiliiton asennekamppanjasta Ihan sama? Aika harva osallistujista tunsi sen, mutta käykää te katsomassa kamppanjan sivuja http://www.ihansama.fi/

Tunder love

olen halunnut kirjoittaa saksalaisesta telenovelasta, Lemmen viemää, jo viime kesästä asti. Olen aloittanutkin tekstin kirjoittamisen usein, mutta poistanut sen aina, koska olen mielestäni saanut aikaan vain jotain tyhjänpäiväistä.

Ehkä ongelmani on ollutkin se, että olen lähestynyt aihetta aivan väärästä näkökulmasta. Ehkä ei olisikaan pitänyt ottaa tekstiin järkevää näkökulmaa, joka pohtii päähenkilöksi otetun vammaisen nuoren naisen merkitystä ja sitä miksi hän oppiikin taas kävelemään. Oliko Miriamin vammaisuus vain keino, jolla pyrittiin tavoittamaan myös vammaiset katsojat, vai eikö maailma sittenkään ollut vielä valmis katsomaan vammaisuutta silmiin? Viimeinen näkökulma on ainakin todellisuutta. Maailma ei ole vielä valmis, jos olisi, eriarvoisuutta ei olisi.

Täytyy myöntää, että Miriamin vammaisuus oli juuri se seikka, joka sai minut kiinnostumaan sarjasta. Perinteisen telenovelan tapaan Lemmen viemääkin on täynnä elämää suurempaa rakkautta ja kieroa juonittelua. Miriamin ja Robertin rakkaustarinaa katsellessani tulin samalla kstsellekseeni suoraan omaan unelmaani. Vammaisen naisen ja vammattoman miehen rakkaustarina, sitä kun vammaisuus ei merkitse mitään.

Minun ei siis olisi kannattanut aloittaakaan kirjoittamista järkevästä näkökulmasta vaan enemmän tunnenökökulmasta. Sillä tunteita se sarja minussa herättää.

Siitä huolimatta, että Lemmen viemää kertoo elämää suurempia rakkaustarinoita, se on mielestäni kesysti kuvattu. Rakastelukohtauksia, ällöttäviä limaisia suudelmia tai ylimakeita rakkauden tunnustuksia on vähän. Mikäli niitä on ne ajavat aina asiansa, johtavat aina johonkin tai johtuvat jostakin. Suukkoja ja halauksia näkee paljonkin, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli kääntää katsetta pois sen vuoksi, että sietoraja tuli vastaan.

Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, miksi en halua tai uskalla larpata enkä kirjoittaa Fan fictionia. Kerroin siitä, kun oikein keskityn ja uppoudun tarinaan niin syvälle etten ehkä pääse enää ylös. Se mitä minulle ei ole tarinasta kerrottu minun ei tarvitse tietää, siksi en tarvitse Fan fictioniakaan. Asialla on toinenkin puoli. Tunnenäkökulman kirjoittaminen on tuskaista juuri sen vuoksi, että olen niin syvällä Miriamin ja Robertin tarinassa.

Useammin kuin kerran olen nauranut, liikuttunut, ollut ahdistunut, säpsähdellyt, pelännyt itkuun purskahtamista tai joutunut nielaisemaan ennen kuin olen voinut vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Reagoinut aina samaan tapaan henkilöhahmojen kanssa ja yrittänyt samalla muistaa, että kyse on vain sadusta. Kerran tunsin jopa sietämätöntä ikävää tilanteessa, jossa Miriam ja Robert kohtasivat erossa olon jälkeen.Tähän pystyin viimeksi lapsena kuvitellessani jonkun pariskunnan jälleennäkemistä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin kuvitellut itseni sarjaan sisälle. Aistin ikävää samaan tapaan kuin tarkkailen kadulla kulkevia ihmisiä.

En ole vieläkään keksinyt mikä se juttu oli joka loppujen lopuksi sai minut hullaantumaan tästä sarjasta. Tiedän kuitenkin, ettei kyse ollut Miriamin vammaisuudesta, koska hän oli oppinut kävelemään jo ajat sitten. Pohdin tässä nyt, että onko kykyni tai haavoittava taipumukseni eläytyä keksittyihin tarinoihin vain taiteilijan luovuutta, onko herkkyyteni juuri se seikka, joka tekisi minusta loistavan kirjailijan, jos vain haluaisin ja uskaltaisin, vai olenko oikeasti jollain tasolla hullu?

Tiedän tarkkaan kuinka monta jaksoa on tällä Robertin ja Miriamin tuotantokaudella ja kuinka monennessa ollaan menossa. Olen lukenut juonipaljastuksia netistä ja olen katsonut juonipaljastuksia sisältäviä videoita, olen päätellyt näkemieni kuvien ja lukemieni juonipaljastusten pohjalta mitä missäkin jaksossa tapahtuu. Pelkään jo nyt sitä kuinka tämä tuotantokausi loppuu kohta. Silti haluaisin juoksuttaa tuotantokauden loppuun pian ja pysähtyä kaikkein kauneimpiin kohtauksiin unohtamatta niitä. Nyt te ehkä ihmettelette miksi haluan nähdä tarinan loppuun, jos kerran jo tiedän miten se loppuu. Saksa on kiva kieli ja olen oppinut sitä muutamia sanoja, mutta en silti ymmärrä sitä. On siis kiva nähdä tarina loppuun asti suomalaisella teksityksellä.

Lemmen viemää antaa myös melkoisen hyvän käsityksen Saksalaisesta läheisyyskulttuurista, mikäli siihen voi luottaa. Suomessa sellaista käyttäytymistä pidettäisiin outona. Seurustelukumppanini isä ei suutelisi minua edes poskelle, vaikka olisin kuinka hänelle kuin oma tytär, en voisi antaa ystävälleni hyvän yön suukkoa ilman, että minua pidettäisiin vähintäänkin outona, eivätkä suomalaiset miehet kai pahemmin halaile. Saksassa tai ainakin Lemmen viemässä tämä kaikki näyttää olevan täysin normaalia.

Lemmen viemää ei ole enää sama asia tämän tuotantokauden jälkeen. Varsinkin, kun Robert sattuu olemaan tapahtumapaikkana toimivan ja perheensä omistaman hotellin kokki. Myös edellisen tuotantokauden toinen osapuoli Laura Mahler työskenteli hotellin keittiössä, jälkiruokakokkina. Keittiö on siis ollut hyvin keskeinen paikka tapahtumien kulussa. Jälkiruokakilpailuun osallistuessaan Laura pohti samalla omaa hankalaa miestilannettaan, oliko se tummasta suklaasta valmistettu hahmo Gregor vai Alexander?

Keittiössä Miriamin ja Robertin välit taas lämpenivät, kun he suunnittelivat yhteistä workshoppia, Miriamin satumaiset tuoksut ja Robertin ihanat ruoat. Keittiössä Miriam avusti Robertia ruoanlaitossa sittenkin, kun Robert oli menettänyt hajuaistinsa ja keittiössä Robertin hajuaisti myös palasi ja Miriam ja Robert palasivat yhteen. Myös Miriamin kasvihuone on keskeisessä osassa. Siellä Robert tajusi menettäneensä hajuaistinsa ja siellä Miriam valmisti Robertin reseptin mukaan tuoksun, joka tekee hänestä myöhemmin parfymörin.

Tämän rakkaustarinan saadessa päätöksensä osa minua katoaa. Kyllä se miten voimakkaasti reagoin, miten syvälle uppoan säikäyttää minutkin, mutta siksi haluan kirjoittaa, tehdäkseni tilaa ja ottaakseni hiljaisia jäähyväisiä. Seuraava tarina on aivan yhtä kiemurainen ja aivan yhtä kaunis, mutta siitä puuttuu jotakin, joka tekee Miriamin ja Robertin tarinasta minulle erityisen. Siihen en enää voi samaistua, se ei ole enää unelmani todeksi kirjoitettuna ja kuvattuna, se on vain tavallinen rakkaustarina tylsän tutun kaavan mukaan.

Siitä huolimatta, että todellinen hullaantumiseni sarjaan tapahtui vasta Miriamin opittua kävelemään, innostuin siitä jo Miriamin vielä istuessa pyörätuolissa. En nähnyt niitä ensimmäisiä Miriamin ottamia askeilia. Silti tiedostin Miriamin vammattomuuden.

Samaistuin siihen vammaiseen vaaleaan kauniiseen tyttöön. Robertin ja Miriamin, vammaisen ja vammattoman rakkaustarina on minun unelmani kuvina ja sanoina. Näen Miriamin kai aina vammaisena, se tekee juuri tästä tarinasta erityisen.