Pizzaa ja sovinnon sanoja

Vancouerin olympialaiset ovat olleet suomalaisten kannalta takkuiset kisat. Saaliiksi on saatu monta neljättä sijaa, ja mäkihypyssä on mennyt huonoiten 16 vuoteen. Lisäksi on liikkunut epämääräisiä puheitä suomen naisten maastohiihtojoukkueen hengestä.

Kuullessani ensimäisen kerran huonosta yhteishengestä mietin mistä se voisi johtua. Virpi Kuitunen ei kuulema edes asu kisakylässä. Jari Sarasvuo on hänen kannustusjoukkoinaan. Ensin ajattelin ettei se välttämättä olisi hyväksi, sitten totesin, ettei siitä ainakaan ylimääräistä haittaa taida olla.

Pohdin, eikö Kuitunen todellakaan tajua, että vaikka hän hiihtäisikin viimeistä kauttaan se ei vapauta häntä mistään. Tämä on julma ajatus, mutta oikeastaanhan huippu-urheilija myy itsensä - vähintään kasvonsa suomen kansalle ja medialle. Ne kasvot ovat kaikille tutut, vaikka ura loppuisikin.

Talven urheilugaalassa vuoden joukkueena palkittiin suomen naisten hiihtoviestijoukkue. Se todella oli joukkue. Virpi Kuitunen ei onnistunut henkilökohtaisella matkallaan MM-kisoissa aivan tavoitteiden mukaisesti, mutta sai tsempattua itsensä kuitenkin hyvään vireeseen joukkukisoja varten ja antoi todella kaikkeinsa. Roposen pienoisesta epäonnistumisesta huolimatta Saarinen oli valmiina taistelemaan voitosta viimeiseen asti ja onnistui siinä. Muistan halaukset maaliviivalla ja kertomukset siitä kuinka he kaikki lohduttivat Roposta. Ihailen Kuitustua, mutta se tapa, jolla kaikki suomen naiset olivat valmiita uhrautumaan joukkueen puolesta oli jotain käsittämättömän upeaa.

Näiden välirikkohuhujen keskellä toivoin, että Magnar Dalen saisi koottua edes joukkueensa rippeet kasaan. Tässä onnistuttiinkin vallan mainiosti. Vähän pizzaa ja muutama sovinnon sana, kenties. Liberecin MM-kisoissa viestijoukkueen ns. epäonnistuja oli Riitta-Liisa Roponen, ja pelastaja Aino-Kaisa Saarinen. Eilen kisattiin täysin samalla joukkeella kuin vuosi sitten voitettaessa. Muranen ei yltänyt omalle tasolleen vaan hän toi suomeen vaihtoon vasta 12. jopa Kazakstan oli suomen edellä. mutta Roponen, joka on aina ollut mielestäni kumma tyyppi, jotenkin joukkeen ulkopuolinen, eikä ehkä niin vahva, teki eilen ilmiömäisen hiihdon. Kuitunen sai kyllä muita hiukan kiinni, mutta käytännössä Roponen nosti suomen mukaan mitalikamppailuun ja Saarinen toi suomen pronssille. Se on varmasti hienoin pronssi, jonka suomalaiset ovat saaneet, todellinen voitto.

Maaliintulon jälkeiset halaukset eivät antaneet ymmärtää mitään välirikosta. Kuitunen ja Roponen, joiden välillä ilmeisesti oli suurin riita, koska sekä Kuitunen ja Saarinen kieltäytyivät hiihtämästä parisprintissä Roposen kanssa ja hänen parikseen otettiin nuori ja kokematon Riikka Sarasoja. Käytännössä mitalimahdollisuudet menivät siinä, koska yksi vahvalenkki ei riitä joukkueessa, jossa tarvitaan kahta vahvaa. Kuitunen ja Roponen siis halailivat vielä haastattelussakin. Myös suomen naisjääkiekkojoukkue voitti pronssia. Alku oli takkuinen, mutta ellei mitään luvatonta löydetä suomen mitalisaldo on ainakin kolme mitalia, jos miesleijonat pitävät pintansa se kasvaa neljään.

Selvittääkseni tuota pizzajuttua niille, jotka eivät ole ihan perillä sisäpiirijutuista kerron, että Dalenilla on ilmeisesti ollut tapana syöttää suojateilleen pizzaa joukkuekisaa edeltävänä päivänä yhteishengen luomiseksi ja rennon tunnelman ylläpitämiseksi. Pizza sinänsähän ei todellakaan ole mitään urheilijaruokaa.

Kuiskaus vain

En ole varma olenko aiemmin kirjoittanut siitä miten ylioppilaskirjoitukset vaikuttavat koulumme arkeen, jos olen pahoittelen toistoa, mutta aion nyt kuitenkin kirjoittaa siitä.


Tänään oli siis ylioppilaskirjoitukset. Ymmärtääkseni vuorossa oli äidinkielen tekstitaidonkoe. Meillä ylioppilaskirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jonka ovi sijaitsee yhdellä niistä käytävistä, joita pitkin kuljetaan ruokalaan. Ilmeisesti ruokalan ja liikuntasalin välillä on myös ovi. Tämä aiheuttaa tiettyjä poikkeusjärjestelyjä ruokalassa kirjoitusten aikana.





En voinut olla hymyilemättä vahtimestarille, joka vahti käytävien välistä ovea johon oli liimattu lappu, jossa käskettiin pysähtymään. Hän avasi oven minulle ja kiitin häntä hiljaa.





Ruokalaan tullessani lasien kilinä kuulosti omituiselta. Opettajat kuljeskelivat pöytien välissä hiljaa, painottomin askelin sihisten aina välillä puhujille varoituksia hiljaisuudesta. Istuin pöytään, jossa istui jo muitakin, mutta en katsonut heitä, tervehtiä taisin hiljaa. Ei saanut puhua, jos joku puhui siitä varoitettiin.



Kaikki äänet kuulostivat jotenkin ylikorostuneilta, samoin veitseni kolahdukset perunan läpi posliinilautaseen. Se saattaa johtua siitä, että kaikki liikkuivat varoen päästämästä mitään ääntä, sitten, kun ääniä oli ne tuntuivat oudoilta.

Osaan kuvitella sen koetilanteen seinän toisellapuolen. Minua muutaman vuoden vanhempia nuoria, tyttöjä ja poikia, jotka ovat ehkä jo jättämässä hyvästejä sille talolle, jonka oven minä vasta innoissani avasin. Paljon koepapereiden ylle kumartuneita päitä, tuttujakin. Kynät sauhuten niin, että käsi on huomenna aivan kipeä. Ehkä vesipulloja pöydillä, mutta ei missään nimessä muuta kuin kynä ja kumi. Joku ehkä yskii ja paperi rapisee, kun käännetään sivua, mutta valvoja istuu hiljaa.

Kaikki kommunikaatio tapahtui kuiskaten. Kirjoittajille annettiin rauha koetta varten, sen verran he ovatkin ansainneet. Sellaista taianomaista hiljaisuutta ei kuule kovin usein.

Ruokalasta tullessani törmäsin opettajaan, jolla on aina tapana tervehtiä. Hänen niin tavanomainen tervehdyksensä oli tänään kuiskaus vain. Vielä, kun ohitin liikuntasalin oven olin osa sitä ihmeellistä hiljaisuutta, sitten taika särkyi.

Avustajani totesi minun olevan mietteissäni. Hänen päästäessään minut luokkaan odottamaan seuraavan tunnin alkua kerroin hänelle miksi. Nyt kerron teillekin. Minä pohdin, mietin ja kuuntelin. Millaisen kuvan tästä maalaisin, mitä värejä käyttäisin.

Toivon, että onnistuin pysäyttämään sen hetken, antamaan teille edes kalpean aavistuksen siitä mitä se hiljaisuus on. Sanon kuitenkin aika paljon, kun kerron, että siihen hiljaisuuteen törmäsin käydessäni koulussani ensimmäisen kerran, ja siihen ihastuin.

Nurkan taakse ei voi nähdä

Koulun alku joululoman jälkeen on menny rauhallisesti. En minä ylensäkään mikään villi riehuja ole, mutta nyt on ollut jo pitkään levollinen olo koulupäivien päätteeksi, nämä ovat olleet hyviä päiviä. Toisaalta, mikä tässä on ollessa, kun viimejakson aineista tuli niin hyvät numerot. Filosofiasta, Psygologiasta ja musiikista sain kaikista 9. Maantliedosta tuli 8, vaikka en ollut kokeen jälkeen yhtään varma siitä miten selviydyn. Kuvaamataidosta tuli 7, mutta tiesin jo etukäteen, ettei se ole aine jossa tulen pärjäämään loistavasti, joten se ei ole mikään pettymys. Lukiossa on pakko käydä kolme taito-ja taideaineiden kurssia, joten valitsin jo etukäteen kaksi kurssia musiikkia.

Tänäaamuna kävelin koulun portaita ylös mennäkseni äidinkielentunnille. Selvisin portaista mainiosti, mutta kaaduin loisteliaasti heti portaiden yläpäässä. Näin talviaikaan ihmisten kengistä sulaa vettä. Kepeissäni on kumipäät. Kastuessaan niistä tulee niin liukkaat etteivät ne kertakaikkiaan pidä.

Kaatuessani kepit lennähtivät käsistäni kolahtaen ja polveni tärähti samassa rytäkässä lattiaan, onneksi ei sattunut pahemmin. Edelläni kävellyt ja tavaroitani kantanut avustajani lennähti heti vierelleni. Joku ystävällinen tyttö ojensi keppejäni samalla, kun avustajani auttoi minua ylös nousemisessa, johdatti minut penkille istumaan ja halusi kuivata keppieni päät, vaikka sanoin, että pärjään kyllä. Sellainen oli aamuni.

Myöhemmin päivällä odotellessani avustajaani ja erästä koulukaveriani ruokalan edessä havahduin erääseen asiaan. Katselin kahta kirjallisuuslinjan opiskelijaa, jotka olivat juuri saaneet abihupparinsa ja kokeilivat niitä peilin edessä.

Nykyinen kouluni tuntui turvalliselta heti sinä ensimmäisenä päivänä, kun minusta tuli Helsingin uuden yhteiskoulun opiskelija. Jokaisella koululla on omat salaisuutensa ja omat koodinsa, joiden mukaan toimitaan. Minusta tuntui, että pääsin koulumme ilmapiiriin ja toimintatapoihin nopeasti sisään. Tänään minä kuitenkin niitä abiturienttityttöjä katsellessani ymmärsin, että tämä lukioaika on sellainen matka, joka on kuljettava loppuun asti. Nurkan taakse ei voi nähdä ennen kuin sen ympäri on kävellyt.

Olen vasta aloittanut tämän matkani, mutta se on jo hyvässä vauhdissa se päättyy varmasti, varmemmin kuin koskaan ennnen, hyvin, koska nyt minusta tuntuu, että olen samalla tavalla turvassa kuin aloittaessani ensimmäisen luokan tai lopettaessani ala-asteen.

Hiihdon juhlaa

En ole koko talviurheilukaudella kirjoittanut montaakaa sanaa hiihdosta. Nyt kuitenkin aion sen tehdä. Eilen illalla jostain alitajunnastani iski tieto illan urheilugaalasta. Eilinen päivämäärä oli iskostunut tärykalvoilleni. Niin usein olin urheilulähetysten jälkeen jäänyt katsomaan listaa vuoden hienoimmista urheiluhetkistä.

Hienoja hetkiä sillä listalla olikin. Naisten jalkapallon EM-kilpailut, Taitoluistelun EM-kilpailut, Hannu Mannisen paluu, Virpi Kuitusen toinen Tour de skin voitto, Aino-Kaisa Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus... Minut yllätti positiivisesti sekin, että Leo-Pekka tähti oli nostettu yhdeksi vuoden hienoimman urheiluteon tekijöistä.

Olin aivan varma siitä, että joku talviurheilijoistamme voittaisi yleisön äänestämän vuoden urheiluhetki palkinnon. Koko gaalasta tulikin sitten hiihdon juhlaa. Matti Heikkinen, mieshiihtäjä, voitti läpimurtopalkinnon, Hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalen voitti valmentaja palkinnon, Suomen naisten hiihdon viestijoukkue voitti vuoden joukkue palkinnon ja Aino-Kaisa Saarinen pokkasi vuoden naisurheilija, vuoden urheilija ja vuoden urheiluhetki palkinnot, ansaitusti. Veljeni kärsi, hän nimittäin inhoaa hiihtoa vähintään meidän tyttöjen kiusaksi.

Minullekin hienoimpia urheiluhetkiä viimevuonna olivat Kuitusen Tour de ski, ja lopulta, Saarisen Maailmanmestaruudet. Näin jälkeenpäin. kun mietin Kuitusen viimevuotinen Tour de Ski:n voitto oli ensimmäinen hiihtokisa, jota katsoin vain kilpailuna. Jännitin toki hänen puolestaan sitä viimeistä nousua ja toivoin, että hän jaksaisi sen ylös asti, mutta, kun Kuitunen voittikin kisan se ei aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Saarisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa kirjoitin tänne otsikolla valittu. Olin vihdoinkin ymmärtänyt mistä oli kysymys suhteessani Kuituseen. Kirjoitin myös siitä miten Kuitunen ensimmäisenä kaikista riensi halaamaan kilpasisartaan, vaikka olikin jäänyt neljänneksi. Vasta hiljattain ymmärsin, että tuo Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus oli luultavasti se hetki, kun minä päästin irti Kuitusesta. Se oli silloin helppoa. Hänen voittonsa eivät enää ole minun voittojani. En kuitenkaan halua päästää häntä niin kauaksi, etten tosissani uskoisi ja toivoisi Kuitusen voittavan, etten tosissani kynnet kämmenpohjissa seuraisi taistelua Olympiamitaleista ja uskoisi siihen, että Kuitunen nousee. Etten hyvän sijoituksen tullen liikuttuisi siitä.


Saarisen voitettua kaikki palkintonsa ja itkiessä lavalla seisten minäkin melkein itkin. Ensimmäistä kertaa jostain muusta syystä kuin Kuitusen hävitessä, ensimmäistä kertaa siksi, että olin iloinen Saarisen puolesta. Itkin melkein, kyyneleet olisivat valuneet silmistäni, jos olisin istunut tv:n ääressä vielä hetken. mutta joillakin oli aikainen herätys...

Kattona tähtitaivas

Alkaessani kirjoittaa pohdin hetken minkä värin valitsisin. Olin eilen katsomassa ystäväni kanssa elokuvaa Kattona tähtitaiaivas. Mielestäni valitsemani väri sopii elokuvan tunnelmaan. Kattona tähtitaivas on ruotsalainen nuorten elokuva, joka perustuu saman nimiseen kirjaan. Se kertoo tytöstä jonka äiti sairastaa syöpää.

Alussa on vain pieni tyttö jolla on liikaa huolia ja liian vähän ymmärtäväisiä kuuntelijoita. Sen tytön sisällä oli valtavasti hiljaista tuskaa. Ensin inhosin hänen mummoaan, koska mummo oli kylmä ja tunteeton. Lopussa tajusin, että se oli hänen tapansa hallita omaa suruaan ja pelkoaan.

Elokuva oli hyvä ja katsomisen arvoinen, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka itse ostaisin sitten, kun se ilmestyy dvd:llä. Elokuvateatterissa istuessani kuulin jonkun takanamme istuvan niiskuttavan. Minussa elokuva ei kuitenkaan herättänyt liikutusta.

Valitsin tämän värin, koska se mielestäni kuvaa hyvin itse elokuvaa, kaunis ja herkkä, mutta silti jotenkin kylmä.

Kattona tähtitaivas oli selkeästi sen teinitytön kasvutarina. Tyttö oli niin täynnä tuskaa, että odotin koko ajan vain sitä, että hän itkisi oikein kunnolla. Itkeminen auttaa usein, sen tiedän omakohtaisesta kokemuksesta.

Kauneimmatt osat koko elokuvasta olivat mielestäni sen tytön, Jennan kirjoittamat viestit äidilleen. ensin pelkän tuskan ja epätoivon täyttämä tyttö kirjoitti: Äiti, jos sinä kuolet, minä tapan itseni. Myöhemmin, kun Jenna oli ymmärtänyt ja hyväksynyt asian hän kirjoitti toisen viestin: Äiti, jos sinä kuolet, minä elän, sinun takiasi.

Olin ensimmäistä kertaa kahdestaan ystäväni kanssa elokuvissa. Oikeastaan olin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa ylipäätään missään muualla kuin esimerkiksi heillä, jonne pääsee taksilla oven eteen. Se kuulostaa varmasti järkyttävältä, koska olen jo 16-vuotias, mutta niin vain on päässyt käymään.

Ihan hyvin se kuitenkin meni, vaikka melkein jäimmekin hissiin jumiin. Hissin ovi ei auennut toisessa kerroksessa, mutta onneksi pääsimme kolmanteen ja siitä porrashissillä alas. Alunperin minulla oli pyörätuolipaikka ja ystäväni paikka oli heti rivin ensimmäisenä. Teatteri ei kuitenkaan tullut aivan täyteen, joten istuin kuiten penkissä ystäväni vieressä. Ovimies oli kuulemma katsonut vähän oudosti, kun ystäväni työnsi tuolini ulos salista.

Elokuvan jälkeen kävimme vielä Hesburgerissa syömässä. Olimme kuitenkin juoneet jo elokuvan aikana limonaadia, joten minun oli pakko päästä wc:hen. Sain taas olla kiitollinen kävelytaidostani. En ollut tajunnut, että invawc:n oveen tarvitaan avain. Kukaan ei tietenkään ollut osannut tarjotakaan sellaista, koska en itse ollut pyytämässä tuolini kanssa korttia jolla pääsee sisään. Niinpä jätin tuolini käytävään tavallisen wc:n ulkopuolelle ja kävin siellä.

Elokuvan ja ruokailun jälkeen tulimme vielä taksilla molemmat meille. (Aiemmin päivällä hain ystäväni hänen kotiosoitteestaan, joten olisin myös voinut tiputtaa hänet sinne.) Pelasimme Davincin haastetta. Se on peli, jossa pelaajille jaetaan joko mustat (siniset) tai valkoiset pelinappulat. Niitä on kolmion tai pitkulaisen muotoisia. Ideana on asettaa nappuloita vuorotellen pelilaudalle ja muodostaa kuvioita, jotka vastaavat tiettyjä pistemääriä. Vuorottaisuudessa ideana on tietysti se, että kuvion muodostumisen voi estää.

Pelasimme ainakin tunnin, joten se ei ole mikään pikapeli. Mitä pidemmälle peli eteni sitä haastavammaksi se minulle tuli. Eilen huomasin taas pitkästäaikaa, että minulla todella on hahmotusvaikeuksia. Tyhjällä pelilaudalla on selkeitä kolmion ja pitkulaisen muotoisia alueita, mutta pelin edetessä, kun tyhjiä alueita oli yhä vähemmän ja kuvioita oli muodostunut jo sisäkkäinkin minun oli yhä vaikeampi löytää mahdollisuuksia pisteiden saalistamiseen. Silti tuo peli on mielestäni mukava. Ensikerralla kannattaa ehkä valita tummat nappulat ja kokeilla auttaako se hahmottamaan.

Tuntuu hämmentävältä ajatella, että näen oikeasti ihan kohtalaisesti useimmiten, mutta sitten tulee eteen tilanne, jossa en vain pysty näkemään. Tietynlaista sokeutta kai sekin on. Lisäksi se on vielä paljon pahempaa kuin kaventunut näkökenttä toisessa silmässä. Kaventuneen näkökenttäni kanssa olen oppinut elämään, mutta tuossakin pelitilanteessa tunsin itseni ihan avuttomaksi siskoni ja ystäväni suuntaa anttavista vinkeistä huolimatta. Heräsin tajuamaan tämän asian ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Paluu menneisyyteen

Janne Ahonen ja Virpi Kuitunen, mitä erityistä heissä on, sellaista, jota ei ehkä tulisi huomanneeksi? No, he molemmat kuuluvat "valittuihini." He molemmat ovat sellaisia urheilijoita, joihin olen luottanut miltei sokeasti ja samalla pelännyt kaikkein pahinta.



Lisäksi olen tutustunut heihin molempiin sillä ylivoimaisen hallinnan kaudella. He ovat olleet niitä, jotka sinä vuonna ovat putsanneet pöydät kaikissa kisoissa kaikista mahdollisista palkinnoista, voittaneet varmemmin kuin hävinneet. Tuo ylivoimainen hallitseminen on asia, josta Ahonen totesi elämäkerrassaan suunilleen näin: Ei sitä hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa paras, voi kokea kuin yksi mies kerrallaan. Tuo on varmasti totta. Itse uskon myös, ettei sellaista voi kokea kuin kerran urallaan.

Eilen katsellessani vuoden 2009-2010 mäkiviikon ensimmäistä kilpailua tunsin itseni taas 1o-vuotiaaksi pikkutytöksi. Pikkutytöksi, joka istui uskollisesti joka viikonloppu olohuoneen sohvalla sydän hakaten, luottaen ja peläten. En useinkaan kyennyt peittämään kasvojani edes silloin, kun näytti pahalta, istuin sohvalla ja kärsin. Ahosen voittaessa riemunkiljahdukset olivat valtavat, Ahosen hävitessä vain itkin enkä kyennyt näkemään vaikka Ahonen itse olisi ollut tyytyväinen 2. sijaansa. Järjettömistä kyyneleistäni huolimatta en tietenkään syyttänyt Janne Ahosta itseään "huonosti menneestä" kisasta, ei se ollut kenenkään syy, olin vain pettynyt.

Olen ihaillut molempia mainitsemiani urheilijoita yllä leijuvista vaaroista huolimatta, rakastanutkin heitä sillä tavalla kuin urheilusankareita rakastetaan. Molempien yllä leijuvat vaarat ovat olleet erilaisia. Aina on mahdollista, että Ahonen kaatuu hyppynsä. Virpi Kuitusen yllä leijuu aina se tietty vaara, menneisyyden varjo. Molempien kanssa olen kuitenkin kasvanut.

Olen päässyt ylireagoivista tunteenpurkauksistani eroon Kuitusenkin kohdalla ymmärrettyäni syyn siihen. Viikonloppuisin ennen naisten hiihdon lähtöä totean jotain Kuituseen ja muihin liittyvää. Tai eilen. kun katselin mäkikisan toista kierrosta Ahosen 146 m hypyn jälkeen jännittäen kuinka moni menee Ahoosen edelle, siskoni sanoi jotain tähän tapaan: Selda älä viitsi. Jännitin Ahosen hypyn jälkeen eilen aivan samoin kuin pikkutyttönä ja ymmärrän kyllä siskoni huomautuksen. Silti pieni osa minusta yhä usein huutaa: Miksette te anna minun olla, miksei kukaan ymmärrä? Eikä kukaan ymmärrä, todella.

Turvassa

Tänään aamulla rupesin pohtimaan asioita. Tällä hetkellä tunnen oloni turvalliseksi kaikissa niissä paikoissa, joissa liikun, koulussa, kotona ja Resonaarissa.

Resonaari on nyt tunnetustikin sellainen rauhan, turvallisuuden ja välittämisen tyyssia. Siitä tuli hyvin nopeasti toinen kotini sen jälkeen, kun aloin harrastaa siellä. En ole kirjoittanut yhtään teksitä soittotuntien kulusta toisin kuin viimevuonna. Se johtuu kai siitä, että kuviot siellä ovat jonkin verran muuttuneet.

Niin kauan kuin olen soittanut bändissä minua ovat opettaneet samat opettajat. Oikeastaan huihjaan sanoessani noin, koska molemmat opettajani ovat olleet naisia, ja he ovat olleet vuorotellen äitiyslomalla. Toinen heistä on kuitenkin ollut tuttuna ja turvallisena aina paikalla. Niimpä minulle oli jonkin asteen järkytys, kun opettajani vaihtuivat niin, että sain tietää siitä vasta lukuvuoden alkaessa ensimmäisissä harjoituksissa.

Tälläkään kertaa molemmat opettajani eivät kuitenkaan vaihtuneet ja se uusikin oli entuudestaan tuttu. Jokainen bändi on kuitenkin jollain tavalla opettajiensa näköinen. Minä pidin entisten opettajien yhteistyöstä. Ehkä minunkin on nyt kuitenkin aika oppia uusia asioita eri tavalla. Jokin on selvästi muuttunut, mutta minä kestän sen ja olen silti aivan yhtä turvassa kuin ennenkin. "Aina ovat jotkut kädet ottamassa kiinni sitten, kun en enää jaksa lentää.

Koulumme joulujuhlan päättyessä, kun käytävissä leijui rauha muistin taas mihin olin koulussani tykästynyt. Olin hetken taas täynnä sitä ihmeellistä intoa ja rauhaa, joka oli täyttänyt minut ensimmäisinä päivinä.

Koulumme henki on aivan erillainen kuin entisellä yläasteellani. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että Hiidenkivessä oli paljon enemmän oppilaita. En usko, että opettajatkaan tunsivat edes kasvoilta kaikkia oppilaita, joten miten minä olisin voinut tuntea? Rehtorikin oli joku kaukainen hahmo jonka kanssa ei voinut keskustella. Huikan rehtori on vanhanaikainen rehtori, koulussa, joka toimii modernissa maailmassa 110 ikävuodestaan huolimatta. Rehtorimme ei tunnu kaukaiselta hahmolta vaan on yksi meistä. Lisäksi opiskelijoista selvästi välitetään. Olo tuntuu siellä turvalliselta.

Koti ei mielestäni ole pelkästään olemassa oleva rakennus vaan enemmänkin henkinen tila. Kaikkialla missä tuntee olonsa turvalliseksi voi tuntea olevansa kotona. Siispä myös siinä talossa, jota sanoo kodikseen voi tuntea olevansa kaikkea muuta kuin kotona. Turvallisuus tekee sekä koulustani että Resonaarista minulle kodin, niissä paikoissa olen osa perhettä