Olen varmasti jo lukemattomia kertoja kertonut, että olen Helsingin uuden yhteiskoulun kirjallisuuslinjalla. Se kesä ennnen opiskelupaikan varmistumista, tai oikeastaan loman kaksi ensimmäistä viikkoa, olivat kidutusta. Olin laittanut lukion hakulomakkeeseen kaksi muutakin vaihtoehtoa. Toisena listallani oli saman koulun yleislinja. Kolmanneksi olin valinnut Koilishelsingin lukion, joka oikeastaan olisi ollut lähilukioni. Ennen opiskelupaikan varmistumista olin myös sisäistänyt muutamat kiistämättömät faktat liittyen uuteen opiskelupaikkaani. En oikeasti edes halunnut mihinkään muuhun kouluun, en edes yleislinjalle nykyiseen kouluuni. Lisäksi kirjallisuuslinjalle valitaan vuosittain korkeintaan 15-16 opiskelijaa. Helpotus oli siis valtava, kun sain kuulla, että pääsin sinne minne eniten halusin.
Myöhemmin sain kuulla, että kaikki halukkaat ovat oikeastaan tervetulleita käymään sempassa. Siitä huolimatta olen ehkä jopa iloisempi siitä, että minut valittiin kirjallisuuslinjalle. Kirjallisuuslinjan opiskelijat on ikäänkuin jo valmiiksi merkattu, niin on helpompi päästä "suoraan sisäpiiriin".
Koulullamme on myös lehti, Sarastus, jota toimittavat kaikki halukaat, mutta pääasiassa se pyörii kirjallisuulinjan opiskelijoiden voimin. Me sekä taitamme, että toimitamme sen. No taittajia on vain yksi, mutta idea tuli varmasti selväksi. Opettaja, joka on vastuussa sempasta totesi kerran, "mä en puutu Sarastukseen mitenkään, mä oon vaan fani." Siitä huolimatta uskon, että Sarastus pyörii, koska myös rehtori on kiinnostunut sen toiminnasta. Rehtori tarkistaa aina ennen uuden numeron ilmestymistä taittajan kanssa, että numeroon tulevat jutut ovat asiallisia ja ulkomuoto asianmukainen. Lupasin ryhtyä Sarastuksen toimittajaksi, mutta en tiedä mistä kirjoittaisin.
Tarkemmin ajateltuna voisin itse asiassa kirjoittaa sempan toiminnasta. Se on vapaamuotoista keskustelua "kirjoista ja elämästä", koska kirjat kertovat myös elämästä, kuten opettaja usein sanoo. Opettaja, joka semppaa vetää sattuu opettamaan äidinkieltä ja filosofiaa. Sen myös kuulee hänen puheistaan. Ilmaistessani asian näin saan sen kuulostamaan kuolettavan tylsältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänen vetämänsä keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, koska hän nostaa esiin asiaoita ja teemoja, joita itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Esimerkiksi eilen joku meistä oli lukenut Torey Haydenin kirjan. Hayden on toiminut erityisluokanopettajana ja psygologina puhumattomuudesta kärsivien lasten parissa ja kirjoittanut heidän selviytymistarinoitaan. Keskustelimme siis ensin kirjasta teoksena, mutta harhailimme lopulta historian julmuuksissa ja psygologian kehityksessä tieteenä.
Luulisi, ettei tuollainen vapaasti aiheesta toisenn pomppiva keskustelu opeta mitään. Se kuitenkin opetaa hyvin paljon. Lisäksi siinä piirissä istuva oppii asioita, joita muilla tunneilla ei opita. Muiden oppiaineiden tunnit eivät ainakaan tarjoa yhtä hyviä olosuhteita niiden asioiden oppimiselle.
Kirjallisen tuntemuksen laajenemiselta ja uusien lukuvinkkien saamiselta ei oikeastaan voi välttyä ellei istu korvat suljettuina. Semppa opettaa kuitenkin paljon muutakin tärkeämpää. Keskustelu -ja kuuntelutaidot sekä ajattelu kehittyvät vääjäämättä, kun kuuntelee pohdintoja, joissa aina on jotain syvällistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat täyttä hepreaa. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä hänen esittämiään kysymyksiä, koska ne haastavat ajattelemaan. Minä kuitenkin nautin niistä, koska ne tuovat keskusteluun syvyyttä ja auttavat ilmaisemaan asioita, joita muuten ei olisi ehkä osannut ilmaista oikein.
Muistan, kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan kuolleiden runoilijoiden seura. Eteenkin sen loppu oli mielestäni hyvin koskettava. Elokuva kertoo sisäoppilaitoksessa opiskelevista pojista ja eteenkin heidän äidinkielentunneistaan sekä kuolleiden runoilijoiden seurasta, jonka valikoitu poikajoukko herättää henkiin. Elokuvassa on jotain hyvin draagista. Elokuvan äidinkielenopettaja on äidinkielen opettajan ihannekuva. Opettaja, joka todella rakastaa opettamaansa ainetta ja tahtoo saada oppilaansakin rakastamaan sitä. Lisäksi Mr. Keatin tahtoo saada oppilaansa myös ajattelemaan itse, vaikka sitten kaikkia vanhan koulun sääntöjä uhmaten. Lopulta hän maksaa kovan hinnan siitä mitä on saanut pojille opetettua, mutta heidän sieluihinsa on jäänyt lähtemätön jälki ja he kiittävät siitä kauneimmalla mahdollisella tavalla.
Elokuvan nähtyäni aloin etsiä omistakin opettajistani, jotain sellaista. Semppaa vetävä opettaja tyrmäsi ajatuksen sellaisen opettajan olemassa olosta sanomalla, että mr. Keating on romantisoitu hahmo, eikä sellaisia ole olemassa. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että mr. Keating on aivan liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta siitä huolimatta, tahtomattaankin äidinkielen opettaja, josta olen koko ajan puhunut on vääjättämättä niin lähellä tosielämän mr. keatingia kunin vain voi. Hän pitää kirjoista, osoittaa meille, että jokaisessa kirjassa on pala elämästä ja panee meidät myös ajattelemaan niitä palasia. Noita ominaisuuksia en osannut vain silloin hänelle luetella, jos olisin osannut hän ie olisi voinut kiistää.
perjantai 2. huhtikuuta 2010
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Hyvästi ja näkemiin, yhdessä loppuun asti
Tuossa Kuitusen viimeisessä maaliin tulossa oli jotain käsittämättömän, selittämättömän suurta. Noin he tulivat viimeiset metrit, käsikkäin. Se oli hieno teko Saariselta ja vahvisti entisestään sitä käsitystä, jonka olen saanut Saarisen ja kuitusen suhteesta. Minulle se kuvasti niin suurta lämpöä ja ystävyyttä heidän välillään, että piti hammasta purra, ettei itku tullut. Toki viikko sitten vaihdetut halaukset maaliviivalla kertoivat siitä, että kaikkien A-maajoukkueen naishiihtäjiemme suhteet Kuituseen olivat lämpimät, mutta vain Saarisen osasin kuvitella Kuitusen saattajaksi. Se oli kaunista ja liikuttavaa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei oikeastaan yllättävää. Tuo maalisuora muistetaan varmasti pitkään. Se oli ainutlaatuinen päätös Maailman parhaimpiin kuluneen hiihtäjän uralle. Myöhemmin Kuitunen kertoi haastattelussa pyytäneensä Saariselta juuri tuota. Se ei himmennä tuon hetken loistoa kuitenkaan lainkaan, koska Kuitunen kertoi myös Saarisen vastanneen "niin mä vähän ajattelinkin." Noin olisi siis luultavasti kuitenkin käynyt.
Ovathan nuo kaksi naista kokeneet yhdessä paljon muutakin suurta. Se oli Kuitunen, joka yritti Sapporossa matkalla 30 km maailmanmestaruuteensa hidastaa sen verran, että Saarinen pääsisi mukaan mitaleille, mutta hänen oli pakko kiristää tahtia, kun kenttäkuuluttaja tajusi suunnitelman ja aikoi kavaltaa sen. Se oli Kuitunen ensimmäisenä vastassa halaamassa itkevää urheilijaa. joka oli juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Ja Kuitunen ja Saarinen, he kaksi kamppailivat viimeiseen asti Tourde ski:n voitosta, mutta Kuitunen oli silloin vahvempi ja vei voiton toistamiseen, tälläkertaa aivan kilpasisarensa nenän edestä, halaten tätä kuitenkin lämpimästi. He kaksi ovat myös olleet kilpailemassa MM-kullasta. jonka toivatkin Suomeen, paitsi, ettei se ollut mikään kilpailu, he olivat niin ylivoimaisia.
Minun on ollut hyvin vaikea päättää mitä mieltä ollaVirpi Kuitusen lopettamispäätöksestä. Aiemmin kaudella luin hänen kirjoittamiaan tekstejä ja ihmisten niihin kirjoittamia kommentteja. Ihmiset olivat suorastaan kauhistuneita siitä ajatuksesta, että Kuitunen lopettaa uransa. He kirjoittivat kyyneleisiä ja anelevia kommentteja, jottei hän lopettaisi. Toiset toivottivat vain tyynesti menestystä siviilielämään ja kiittivät kaikista hienoista hetkistä hänen kanssaan. Ajatukset, jotka nuo viestit saivat pyörimään päässäni tuntuivat omituisilta, kun muistelin kaikkia hänen kanssaan elettyjä hetkiä ja jokaista vuodattamaani kyyneltä. Olisin voinut yhtyä jokaiseen lukemaani kommenttiin. Menneisyyden valossa minun olisi pitänyt kirjoittaa juuri tuollaisia kyyneleisiä kommentteja. Mitä lähemmäksi kauden päätöstä tultiin sitä haikeammaksi tunsin itseni, mutta jokin osa minussa kuitenkin muistutti jatkuvasti niistä sanoista, jotka hän oli sanonut lopettamissuunnitelmistaan jo vuosia sitten, vihjeistä joita hän kirjoitti päiväkirjaansa ja ylen hiihtäjä-blogiin pitkin kautta, ja siitä, ettei yhtään ihmistä voi omistaa. Heitä voi ihailla ja rakastaa, heidän vuokseen voi vuodattaa kyyneleitä, mutta samalla, kun he ovat kaikkien meidän tuttavia ja ihailunkohteita, yksikään meistä ei voi heitä omistaa.
Näen Kuitusen kulkeman matkan tienä. Tienä jolla on ollut kuoppia ja kivikoita, varjoja ja auringonpaistetta, hankalia mäkiä ja suoria sileitä pätkiä. Niihin kuoppiin on kompuroitu, varjoihin eksytty, mutta on ollut myös auringonpaistetta ja sileitä helppoja pätkiä, joilla on suorastaan lennetty eteenpäin. Nyt on tultu tienristeykseen, joka kiinnostaa enemmän, kuin se tie, jolla on kuljettu jo pitkään. Valta on annettu toiselle kapteenille, jonka kättä on puristettu lämpimästi.
Saarinen kuvasikin Kuitusta oppiäidikseen ja kertoi tämän luvanneen. että aina saa ottaa yhteyttä.
Kuitunen on kompuroinut varjoihin ja kuoppiin, mutta noussut viisaampana ylös. Hänen uransa onkin ollut hyvin värikäs ja sen synkät sävyt ovat tehneet siitä kiehtovamman, mutta vääjäämättä myös vaarallisemman tarinan. Hän on varmasti ollut yksi 2000-luvun keskustelluimmista, rakastetuimmista ja vihatuimmista urheilijoista vaikka ne ovatkin voimakkaita sanoja.
Tulen varmasti katsomaan hiihtoa ensivuonnakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla kuin menneinä vuosina. Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin sitä voimakasta tunnekuohua, joka minussa viimeviikkoina velloi. Olin kuin valtavan iso uima-allas, joita koteihin myydään pihoille. Tuntui, etten mahdu mihinkään, ja olen niin täynnä vettä/tuskaa, että pienikin tönäisy loiskauttaa sitä altaan reunan yli. Tuntuu toki omituiselta ajatella, ettei Kuitunen hiihdä enää ensikaudella, mutta hänen jättämänsä suuren aukon luultavasti hahmottaa todellisuudessa vasta sitten, kun se ammottaa tyhjyyttään, sillä, vaikka hän ei ollutkaan parhaassa kunnossa enää tällä kaudella häneltä jäi silti suuret saappaat täytettäviksi.
Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ja olisin uskaltanut. olisin halunnut halata häntä lujasti, kiittää niin monien muiden tavoin kaikista niistä hetkistä, jotka hän on meille suomalaisille hiihtofaneille antanut ja hyvästellä hänet lämpimästi. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. Minun on siis vain mielessäni tehtävä kaikki tämä ja toivottava sydämestäni, että joku järkevä ihminen auttaisi häntä uuden elämän alkuun. Ei Kuitunen tyhmä ole, mutta toivon silti, että joku näyttää hänelle tien niiden sudenkuoppien yli, joihin monet muut ovat turhaan pudonneet.
Siis hyvästi ja näkemiin, sanoin, joissa on jo enemmän kuin jäähyväisten kaiku. Hymyssäsuin ja levollisin mielin. Kuten hänkin hyvästeli meidät.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Kuulumisia matkalla kohti kevättä
Empä ole taas vähään aikaan kirjoittanut teille tänne mitään luettavaa. Pahoittelen sitä kovasti, koska olisihan minulla aiheita ollut. Usein tulee sellainen olo, ettei minulle ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kirjoittamisen väärti. Samalla tulen kuitenkin toimineeksi blogini otsikoinnin vastaisesti. Vammaisen nuoren elämästä kertovaan blogiin, kun pitäisi kirjoittaa ihan kaikesta, sellaisistakin asioista, jotka tuntuvat itsestä ihan pikkujutuilta.
Hiihtolomalla kävin fysioterapeuttini kanssa "seikkailemassa liukuportaissa". Tarkoituksemme oli siis mennä, johonkin kauppakeskukseen ostoksille niin, että istuisin mahdollisimman vähän pyörätuolissa. Valitsimme tämän ostosreissumme kohteeksi Jumbon, koska sieltä löytyy tarpeeksi penkkejä, joilla levätä. Käytännössä siis hoidimme muutamia asioita kaupassa kävellen ja istuimme hetken penkillä kaupan ulkopuolella, jotta jaksoin taas jatkaa matkaa kävellen. Siinä sivussa tuli sitten "matkustettua" sekä liukuportaissa, että liukumatolla. Toisissa siis nousee porrasmaisia askelmia, joiden päällä seistään, toinen on vain tasaista mattoa. En ollut ennen käyttänyt seisten edes liukumattoa, liukuportaista puhumattakaan. Opin kuitenkin molempien käytön melko nopeasti useiden toistojen ansiosta, mutta tarvitsen edelleen tukea kummassakin.
Minulla on taas vaihteeksi ollut hieman omalaatuisia taksikuskeja viimeaikoina. En muista tarkkoja paiviä, mutta kerron heistä silti. Toinen oli eräs iltapäiväkuski. Ohjasin hänet ajamaan kotipihaani erään oikotien kautta kotipihaani. Hän ajoi kyllä neuvomaani tietä pitkin, mutta pysähtyi sellaisen talon eteen, jolla on sama numero kuin kotitalollani, eikä meinannut uskoa, ettei se ole kotitaloni. Minua hakiessaan hän oli ajanut erääseen vesilätäkköön niin kovaa, että ohikulkija oli kastunut läpimäräksi. Kyseinen henkilö tuli valittamaan tapahtuneesta ja ihan syystä. Kuski kuitenkin väitti, ettei se ole hänen syynsä, ettei hän voinut vesilätäkölle mitään. Minua raivostutti hänen typeryytensä, kummallinen tyyppi.
Istun aina taksissa tietyssä paikassa. Jos kyseessä on tavallinen pikkutaksi pyydän päästä eteen istumaan, jos taas tila-auto, haluan istua niin, että näen ulos. Tuossa eräänä aamuna minua tuli taas hakemaan pikkutaksi. Pyysin taas tapani mukaan päästä istumaan etupenkille. Päästessämme perille kyydin hinnaksi oli tullut hiukan yli 20 euroa. Minun tarkkailevien silmieni alla kuski kuitenkin näpytteli hinnaksi 36,60 euroa. Se oli erittäin törkeä temppu, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Jotkut kuskit eivät ilmeisesti vain ymmärrä, että liikuntarajoitteinenkin voi olla ihan täysjärkinen. Tarkkailen auton mittareita aina etupenkillä istuessani ja tästälähin aion olla vielä tarkempi. Kerroin tapahtuneesta eräälle toiselle taksikuskille myöhemmin ja hän totesi, että kuitista saisi kyllä kuskin tiedot. En ole varma missä tältä kuskilta saamani kuitti on, enkä ole aina edes pyytänyt kuittia. tulevaisuudessa aion kyllä pyytää tälläisten tapausten varalle.
Kevät tulee kovaa vauhtia, vaikka lunta onkin vielä. Muutama päivä sitten satoi vettä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Kävimme uimassa lauantaina ja valitsimme kulkuneuvoksi junan. Se oli virhe, koska teillä oli vettä lammikoiksi asti ja kengät kastuivat likömäriksi. Mielestäni kevään kaunein ääni on sulavan veden lorina, kun vesi putoilee ja pomppii rännien alle sulaneissa kuopissa. Sitä ääntä kuulee taas.
Minut on muuten valittu uudelle toimikaudelle Invalidiliiton nuorisotoimikuntaan INTO:on, joten saatan taas kirjoittaa juttuja siitäkin. Osa toimikuntamme jäsenistä on muuttunut, mutta osa on pysynyt samanakin. Muistan miten minut valittiin INTO:on kesken toimikauden ja tajusin, että olin tavannut intolaisia jo vaikuttajapäivillä. Se tuntui minusta hyvin turvalliselta ja lohdulliselta. Sen vuoksi minusta on hyvä, että myös vanhja intolaisia valittiin uudestaan. Tietysti uudet jäsenet piristävät porukkaa ja tuovat uusia näkökulmia.
Virpi Kuitunen hiihti tänään viimeisen osakilpailunsa maailman cupissa ja maailmalla. Hänen joukkuetoverinsa olivat halaamassa häntä maaliviivalla. Päätin kuitenkin, etten kirjoita tähän yhtään kappaletta hänestä. Ehkä siksi, että se ei sopisi tämän merkinnän yhteyteen, tai ehkä siksi, että hän ansaitsee oman merkintänsä, tai ehkä siksi, että haluan olla varma siitä, että saan kirjoitetuksi sen mitä todella tarkoitan kirjoittaa, mutta varmasti te kuulette hänestä, koska hänen tarinansa on saatava päätökseen.
Hiihtolomalla kävin fysioterapeuttini kanssa "seikkailemassa liukuportaissa". Tarkoituksemme oli siis mennä, johonkin kauppakeskukseen ostoksille niin, että istuisin mahdollisimman vähän pyörätuolissa. Valitsimme tämän ostosreissumme kohteeksi Jumbon, koska sieltä löytyy tarpeeksi penkkejä, joilla levätä. Käytännössä siis hoidimme muutamia asioita kaupassa kävellen ja istuimme hetken penkillä kaupan ulkopuolella, jotta jaksoin taas jatkaa matkaa kävellen. Siinä sivussa tuli sitten "matkustettua" sekä liukuportaissa, että liukumatolla. Toisissa siis nousee porrasmaisia askelmia, joiden päällä seistään, toinen on vain tasaista mattoa. En ollut ennen käyttänyt seisten edes liukumattoa, liukuportaista puhumattakaan. Opin kuitenkin molempien käytön melko nopeasti useiden toistojen ansiosta, mutta tarvitsen edelleen tukea kummassakin.
Minulla on taas vaihteeksi ollut hieman omalaatuisia taksikuskeja viimeaikoina. En muista tarkkoja paiviä, mutta kerron heistä silti. Toinen oli eräs iltapäiväkuski. Ohjasin hänet ajamaan kotipihaani erään oikotien kautta kotipihaani. Hän ajoi kyllä neuvomaani tietä pitkin, mutta pysähtyi sellaisen talon eteen, jolla on sama numero kuin kotitalollani, eikä meinannut uskoa, ettei se ole kotitaloni. Minua hakiessaan hän oli ajanut erääseen vesilätäkköön niin kovaa, että ohikulkija oli kastunut läpimäräksi. Kyseinen henkilö tuli valittamaan tapahtuneesta ja ihan syystä. Kuski kuitenkin väitti, ettei se ole hänen syynsä, ettei hän voinut vesilätäkölle mitään. Minua raivostutti hänen typeryytensä, kummallinen tyyppi.
Istun aina taksissa tietyssä paikassa. Jos kyseessä on tavallinen pikkutaksi pyydän päästä eteen istumaan, jos taas tila-auto, haluan istua niin, että näen ulos. Tuossa eräänä aamuna minua tuli taas hakemaan pikkutaksi. Pyysin taas tapani mukaan päästä istumaan etupenkille. Päästessämme perille kyydin hinnaksi oli tullut hiukan yli 20 euroa. Minun tarkkailevien silmieni alla kuski kuitenkin näpytteli hinnaksi 36,60 euroa. Se oli erittäin törkeä temppu, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Jotkut kuskit eivät ilmeisesti vain ymmärrä, että liikuntarajoitteinenkin voi olla ihan täysjärkinen. Tarkkailen auton mittareita aina etupenkillä istuessani ja tästälähin aion olla vielä tarkempi. Kerroin tapahtuneesta eräälle toiselle taksikuskille myöhemmin ja hän totesi, että kuitista saisi kyllä kuskin tiedot. En ole varma missä tältä kuskilta saamani kuitti on, enkä ole aina edes pyytänyt kuittia. tulevaisuudessa aion kyllä pyytää tälläisten tapausten varalle.
Kevät tulee kovaa vauhtia, vaikka lunta onkin vielä. Muutama päivä sitten satoi vettä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Kävimme uimassa lauantaina ja valitsimme kulkuneuvoksi junan. Se oli virhe, koska teillä oli vettä lammikoiksi asti ja kengät kastuivat likömäriksi. Mielestäni kevään kaunein ääni on sulavan veden lorina, kun vesi putoilee ja pomppii rännien alle sulaneissa kuopissa. Sitä ääntä kuulee taas.
Minut on muuten valittu uudelle toimikaudelle Invalidiliiton nuorisotoimikuntaan INTO:on, joten saatan taas kirjoittaa juttuja siitäkin. Osa toimikuntamme jäsenistä on muuttunut, mutta osa on pysynyt samanakin. Muistan miten minut valittiin INTO:on kesken toimikauden ja tajusin, että olin tavannut intolaisia jo vaikuttajapäivillä. Se tuntui minusta hyvin turvalliselta ja lohdulliselta. Sen vuoksi minusta on hyvä, että myös vanhja intolaisia valittiin uudestaan. Tietysti uudet jäsenet piristävät porukkaa ja tuovat uusia näkökulmia.
Virpi Kuitunen hiihti tänään viimeisen osakilpailunsa maailman cupissa ja maailmalla. Hänen joukkuetoverinsa olivat halaamassa häntä maaliviivalla. Päätin kuitenkin, etten kirjoita tähän yhtään kappaletta hänestä. Ehkä siksi, että se ei sopisi tämän merkinnän yhteyteen, tai ehkä siksi, että hän ansaitsee oman merkintänsä, tai ehkä siksi, että haluan olla varma siitä, että saan kirjoitetuksi sen mitä todella tarkoitan kirjoittaa, mutta varmasti te kuulette hänestä, koska hänen tarinansa on saatava päätökseen.
torstai 25. helmikuuta 2010
Pizzaa ja sovinnon sanoja
Vancouerin olympialaiset ovat olleet suomalaisten kannalta takkuiset kisat. Saaliiksi on saatu monta neljättä sijaa, ja mäkihypyssä on mennyt huonoiten 16 vuoteen. Lisäksi on liikkunut epämääräisiä puheitä suomen naisten maastohiihtojoukkueen hengestä.
Kuullessani ensimäisen kerran huonosta yhteishengestä mietin mistä se voisi johtua. Virpi Kuitunen ei kuulema edes asu kisakylässä. Jari Sarasvuo on hänen kannustusjoukkoinaan. Ensin ajattelin ettei se välttämättä olisi hyväksi, sitten totesin, ettei siitä ainakaan ylimääräistä haittaa taida olla.
Pohdin, eikö Kuitunen todellakaan tajua, että vaikka hän hiihtäisikin viimeistä kauttaan se ei vapauta häntä mistään. Tämä on julma ajatus, mutta oikeastaanhan huippu-urheilija myy itsensä - vähintään kasvonsa suomen kansalle ja medialle. Ne kasvot ovat kaikille tutut, vaikka ura loppuisikin.
Talven urheilugaalassa vuoden joukkueena palkittiin suomen naisten hiihtoviestijoukkue. Se todella oli joukkue. Virpi Kuitunen ei onnistunut henkilökohtaisella matkallaan MM-kisoissa aivan tavoitteiden mukaisesti, mutta sai tsempattua itsensä kuitenkin hyvään vireeseen joukkukisoja varten ja antoi todella kaikkeinsa. Roposen pienoisesta epäonnistumisesta huolimatta Saarinen oli valmiina taistelemaan voitosta viimeiseen asti ja onnistui siinä. Muistan halaukset maaliviivalla ja kertomukset siitä kuinka he kaikki lohduttivat Roposta. Ihailen Kuitustua, mutta se tapa, jolla kaikki suomen naiset olivat valmiita uhrautumaan joukkueen puolesta oli jotain käsittämättömän upeaa.
Näiden välirikkohuhujen keskellä toivoin, että Magnar Dalen saisi koottua edes joukkueensa rippeet kasaan. Tässä onnistuttiinkin vallan mainiosti. Vähän pizzaa ja muutama sovinnon sana, kenties. Liberecin MM-kisoissa viestijoukkueen ns. epäonnistuja oli Riitta-Liisa Roponen, ja pelastaja Aino-Kaisa Saarinen. Eilen kisattiin täysin samalla joukkeella kuin vuosi sitten voitettaessa. Muranen ei yltänyt omalle tasolleen vaan hän toi suomeen vaihtoon vasta 12. jopa Kazakstan oli suomen edellä. mutta Roponen, joka on aina ollut mielestäni kumma tyyppi, jotenkin joukkeen ulkopuolinen, eikä ehkä niin vahva, teki eilen ilmiömäisen hiihdon. Kuitunen sai kyllä muita hiukan kiinni, mutta käytännössä Roponen nosti suomen mukaan mitalikamppailuun ja Saarinen toi suomen pronssille. Se on varmasti hienoin pronssi, jonka suomalaiset ovat saaneet, todellinen voitto.
Maaliintulon jälkeiset halaukset eivät antaneet ymmärtää mitään välirikosta. Kuitunen ja Roponen, joiden välillä ilmeisesti oli suurin riita, koska sekä Kuitunen ja Saarinen kieltäytyivät hiihtämästä parisprintissä Roposen kanssa ja hänen parikseen otettiin nuori ja kokematon Riikka Sarasoja. Käytännössä mitalimahdollisuudet menivät siinä, koska yksi vahvalenkki ei riitä joukkueessa, jossa tarvitaan kahta vahvaa. Kuitunen ja Roponen siis halailivat vielä haastattelussakin. Myös suomen naisjääkiekkojoukkue voitti pronssia. Alku oli takkuinen, mutta ellei mitään luvatonta löydetä suomen mitalisaldo on ainakin kolme mitalia, jos miesleijonat pitävät pintansa se kasvaa neljään.
Selvittääkseni tuota pizzajuttua niille, jotka eivät ole ihan perillä sisäpiirijutuista kerron, että Dalenilla on ilmeisesti ollut tapana syöttää suojateilleen pizzaa joukkuekisaa edeltävänä päivänä yhteishengen luomiseksi ja rennon tunnelman ylläpitämiseksi. Pizza sinänsähän ei todellakaan ole mitään urheilijaruokaa.
Kuullessani ensimäisen kerran huonosta yhteishengestä mietin mistä se voisi johtua. Virpi Kuitunen ei kuulema edes asu kisakylässä. Jari Sarasvuo on hänen kannustusjoukkoinaan. Ensin ajattelin ettei se välttämättä olisi hyväksi, sitten totesin, ettei siitä ainakaan ylimääräistä haittaa taida olla.
Pohdin, eikö Kuitunen todellakaan tajua, että vaikka hän hiihtäisikin viimeistä kauttaan se ei vapauta häntä mistään. Tämä on julma ajatus, mutta oikeastaanhan huippu-urheilija myy itsensä - vähintään kasvonsa suomen kansalle ja medialle. Ne kasvot ovat kaikille tutut, vaikka ura loppuisikin.
Talven urheilugaalassa vuoden joukkueena palkittiin suomen naisten hiihtoviestijoukkue. Se todella oli joukkue. Virpi Kuitunen ei onnistunut henkilökohtaisella matkallaan MM-kisoissa aivan tavoitteiden mukaisesti, mutta sai tsempattua itsensä kuitenkin hyvään vireeseen joukkukisoja varten ja antoi todella kaikkeinsa. Roposen pienoisesta epäonnistumisesta huolimatta Saarinen oli valmiina taistelemaan voitosta viimeiseen asti ja onnistui siinä. Muistan halaukset maaliviivalla ja kertomukset siitä kuinka he kaikki lohduttivat Roposta. Ihailen Kuitustua, mutta se tapa, jolla kaikki suomen naiset olivat valmiita uhrautumaan joukkueen puolesta oli jotain käsittämättömän upeaa.
Näiden välirikkohuhujen keskellä toivoin, että Magnar Dalen saisi koottua edes joukkueensa rippeet kasaan. Tässä onnistuttiinkin vallan mainiosti. Vähän pizzaa ja muutama sovinnon sana, kenties. Liberecin MM-kisoissa viestijoukkueen ns. epäonnistuja oli Riitta-Liisa Roponen, ja pelastaja Aino-Kaisa Saarinen. Eilen kisattiin täysin samalla joukkeella kuin vuosi sitten voitettaessa. Muranen ei yltänyt omalle tasolleen vaan hän toi suomeen vaihtoon vasta 12. jopa Kazakstan oli suomen edellä. mutta Roponen, joka on aina ollut mielestäni kumma tyyppi, jotenkin joukkeen ulkopuolinen, eikä ehkä niin vahva, teki eilen ilmiömäisen hiihdon. Kuitunen sai kyllä muita hiukan kiinni, mutta käytännössä Roponen nosti suomen mukaan mitalikamppailuun ja Saarinen toi suomen pronssille. Se on varmasti hienoin pronssi, jonka suomalaiset ovat saaneet, todellinen voitto.
Maaliintulon jälkeiset halaukset eivät antaneet ymmärtää mitään välirikosta. Kuitunen ja Roponen, joiden välillä ilmeisesti oli suurin riita, koska sekä Kuitunen ja Saarinen kieltäytyivät hiihtämästä parisprintissä Roposen kanssa ja hänen parikseen otettiin nuori ja kokematon Riikka Sarasoja. Käytännössä mitalimahdollisuudet menivät siinä, koska yksi vahvalenkki ei riitä joukkueessa, jossa tarvitaan kahta vahvaa. Kuitunen ja Roponen siis halailivat vielä haastattelussakin. Myös suomen naisjääkiekkojoukkue voitti pronssia. Alku oli takkuinen, mutta ellei mitään luvatonta löydetä suomen mitalisaldo on ainakin kolme mitalia, jos miesleijonat pitävät pintansa se kasvaa neljään.
Selvittääkseni tuota pizzajuttua niille, jotka eivät ole ihan perillä sisäpiirijutuista kerron, että Dalenilla on ilmeisesti ollut tapana syöttää suojateilleen pizzaa joukkuekisaa edeltävänä päivänä yhteishengen luomiseksi ja rennon tunnelman ylläpitämiseksi. Pizza sinänsähän ei todellakaan ole mitään urheilijaruokaa.
perjantai 12. helmikuuta 2010
Kuiskaus vain
En ole varma olenko aiemmin kirjoittanut siitä miten ylioppilaskirjoitukset vaikuttavat koulumme arkeen, jos olen pahoittelen toistoa, mutta aion nyt kuitenkin kirjoittaa siitä.
Tänään oli siis ylioppilaskirjoitukset. Ymmärtääkseni vuorossa oli äidinkielen tekstitaidonkoe. Meillä ylioppilaskirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jonka ovi sijaitsee yhdellä niistä käytävistä, joita pitkin kuljetaan ruokalaan. Ilmeisesti ruokalan ja liikuntasalin välillä on myös ovi. Tämä aiheuttaa tiettyjä poikkeusjärjestelyjä ruokalassa kirjoitusten aikana.
En voinut olla hymyilemättä vahtimestarille, joka vahti käytävien välistä ovea johon oli liimattu lappu, jossa käskettiin pysähtymään. Hän avasi oven minulle ja kiitin häntä hiljaa.
Ruokalaan tullessani lasien kilinä kuulosti omituiselta. Opettajat kuljeskelivat pöytien välissä hiljaa, painottomin askelin sihisten aina välillä puhujille varoituksia hiljaisuudesta. Istuin pöytään, jossa istui jo muitakin, mutta en katsonut heitä, tervehtiä taisin hiljaa. Ei saanut puhua, jos joku puhui siitä varoitettiin.
Kaikki äänet kuulostivat jotenkin ylikorostuneilta, samoin veitseni kolahdukset perunan läpi posliinilautaseen. Se saattaa johtua siitä, että kaikki liikkuivat varoen päästämästä mitään ääntä, sitten, kun ääniä oli ne tuntuivat oudoilta.
Osaan kuvitella sen koetilanteen seinän toisellapuolen. Minua muutaman vuoden vanhempia nuoria, tyttöjä ja poikia, jotka ovat ehkä jo jättämässä hyvästejä sille talolle, jonka oven minä vasta innoissani avasin. Paljon koepapereiden ylle kumartuneita päitä, tuttujakin. Kynät sauhuten niin, että käsi on huomenna aivan kipeä. Ehkä vesipulloja pöydillä, mutta ei missään nimessä muuta kuin kynä ja kumi. Joku ehkä yskii ja paperi rapisee, kun käännetään sivua, mutta valvoja istuu hiljaa.
Kaikki kommunikaatio tapahtui kuiskaten. Kirjoittajille annettiin rauha koetta varten, sen verran he ovatkin ansainneet. Sellaista taianomaista hiljaisuutta ei kuule kovin usein.
Ruokalasta tullessani törmäsin opettajaan, jolla on aina tapana tervehtiä. Hänen niin tavanomainen tervehdyksensä oli tänään kuiskaus vain. Vielä, kun ohitin liikuntasalin oven olin osa sitä ihmeellistä hiljaisuutta, sitten taika särkyi.
Avustajani totesi minun olevan mietteissäni. Hänen päästäessään minut luokkaan odottamaan seuraavan tunnin alkua kerroin hänelle miksi. Nyt kerron teillekin. Minä pohdin, mietin ja kuuntelin. Millaisen kuvan tästä maalaisin, mitä värejä käyttäisin.
Toivon, että onnistuin pysäyttämään sen hetken, antamaan teille edes kalpean aavistuksen siitä mitä se hiljaisuus on. Sanon kuitenkin aika paljon, kun kerron, että siihen hiljaisuuteen törmäsin käydessäni koulussani ensimmäisen kerran, ja siihen ihastuin.
Tänään oli siis ylioppilaskirjoitukset. Ymmärtääkseni vuorossa oli äidinkielen tekstitaidonkoe. Meillä ylioppilaskirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jonka ovi sijaitsee yhdellä niistä käytävistä, joita pitkin kuljetaan ruokalaan. Ilmeisesti ruokalan ja liikuntasalin välillä on myös ovi. Tämä aiheuttaa tiettyjä poikkeusjärjestelyjä ruokalassa kirjoitusten aikana.
En voinut olla hymyilemättä vahtimestarille, joka vahti käytävien välistä ovea johon oli liimattu lappu, jossa käskettiin pysähtymään. Hän avasi oven minulle ja kiitin häntä hiljaa.
Ruokalaan tullessani lasien kilinä kuulosti omituiselta. Opettajat kuljeskelivat pöytien välissä hiljaa, painottomin askelin sihisten aina välillä puhujille varoituksia hiljaisuudesta. Istuin pöytään, jossa istui jo muitakin, mutta en katsonut heitä, tervehtiä taisin hiljaa. Ei saanut puhua, jos joku puhui siitä varoitettiin.
Kaikki äänet kuulostivat jotenkin ylikorostuneilta, samoin veitseni kolahdukset perunan läpi posliinilautaseen. Se saattaa johtua siitä, että kaikki liikkuivat varoen päästämästä mitään ääntä, sitten, kun ääniä oli ne tuntuivat oudoilta.
Osaan kuvitella sen koetilanteen seinän toisellapuolen. Minua muutaman vuoden vanhempia nuoria, tyttöjä ja poikia, jotka ovat ehkä jo jättämässä hyvästejä sille talolle, jonka oven minä vasta innoissani avasin. Paljon koepapereiden ylle kumartuneita päitä, tuttujakin. Kynät sauhuten niin, että käsi on huomenna aivan kipeä. Ehkä vesipulloja pöydillä, mutta ei missään nimessä muuta kuin kynä ja kumi. Joku ehkä yskii ja paperi rapisee, kun käännetään sivua, mutta valvoja istuu hiljaa.
Kaikki kommunikaatio tapahtui kuiskaten. Kirjoittajille annettiin rauha koetta varten, sen verran he ovatkin ansainneet. Sellaista taianomaista hiljaisuutta ei kuule kovin usein.
Ruokalasta tullessani törmäsin opettajaan, jolla on aina tapana tervehtiä. Hänen niin tavanomainen tervehdyksensä oli tänään kuiskaus vain. Vielä, kun ohitin liikuntasalin oven olin osa sitä ihmeellistä hiljaisuutta, sitten taika särkyi.
Avustajani totesi minun olevan mietteissäni. Hänen päästäessään minut luokkaan odottamaan seuraavan tunnin alkua kerroin hänelle miksi. Nyt kerron teillekin. Minä pohdin, mietin ja kuuntelin. Millaisen kuvan tästä maalaisin, mitä värejä käyttäisin.
Toivon, että onnistuin pysäyttämään sen hetken, antamaan teille edes kalpean aavistuksen siitä mitä se hiljaisuus on. Sanon kuitenkin aika paljon, kun kerron, että siihen hiljaisuuteen törmäsin käydessäni koulussani ensimmäisen kerran, ja siihen ihastuin.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Nurkan taakse ei voi nähdä
Koulun alku joululoman jälkeen on menny rauhallisesti. En minä ylensäkään mikään villi riehuja ole, mutta nyt on ollut jo pitkään levollinen olo koulupäivien päätteeksi, nämä ovat olleet hyviä päiviä. Toisaalta, mikä tässä on ollessa, kun viimejakson aineista tuli niin hyvät numerot. Filosofiasta, Psygologiasta ja musiikista sain kaikista 9. Maantliedosta tuli 8, vaikka en ollut kokeen jälkeen yhtään varma siitä miten selviydyn. Kuvaamataidosta tuli 7, mutta tiesin jo etukäteen, ettei se ole aine jossa tulen pärjäämään loistavasti, joten se ei ole mikään pettymys. Lukiossa on pakko käydä kolme taito-ja taideaineiden kurssia, joten valitsin jo etukäteen kaksi kurssia musiikkia.
Tänäaamuna kävelin koulun portaita ylös mennäkseni äidinkielentunnille. Selvisin portaista mainiosti, mutta kaaduin loisteliaasti heti portaiden yläpäässä. Näin talviaikaan ihmisten kengistä sulaa vettä. Kepeissäni on kumipäät. Kastuessaan niistä tulee niin liukkaat etteivät ne kertakaikkiaan pidä.
Kaatuessani kepit lennähtivät käsistäni kolahtaen ja polveni tärähti samassa rytäkässä lattiaan, onneksi ei sattunut pahemmin. Edelläni kävellyt ja tavaroitani kantanut avustajani lennähti heti vierelleni. Joku ystävällinen tyttö ojensi keppejäni samalla, kun avustajani auttoi minua ylös nousemisessa, johdatti minut penkille istumaan ja halusi kuivata keppieni päät, vaikka sanoin, että pärjään kyllä. Sellainen oli aamuni.
Myöhemmin päivällä odotellessani avustajaani ja erästä koulukaveriani ruokalan edessä havahduin erääseen asiaan. Katselin kahta kirjallisuuslinjan opiskelijaa, jotka olivat juuri saaneet abihupparinsa ja kokeilivat niitä peilin edessä.
Nykyinen kouluni tuntui turvalliselta heti sinä ensimmäisenä päivänä, kun minusta tuli Helsingin uuden yhteiskoulun opiskelija. Jokaisella koululla on omat salaisuutensa ja omat koodinsa, joiden mukaan toimitaan. Minusta tuntui, että pääsin koulumme ilmapiiriin ja toimintatapoihin nopeasti sisään. Tänään minä kuitenkin niitä abiturienttityttöjä katsellessani ymmärsin, että tämä lukioaika on sellainen matka, joka on kuljettava loppuun asti. Nurkan taakse ei voi nähdä ennen kuin sen ympäri on kävellyt.
Olen vasta aloittanut tämän matkani, mutta se on jo hyvässä vauhdissa se päättyy varmasti, varmemmin kuin koskaan ennnen, hyvin, koska nyt minusta tuntuu, että olen samalla tavalla turvassa kuin aloittaessani ensimmäisen luokan tai lopettaessani ala-asteen.
Tänäaamuna kävelin koulun portaita ylös mennäkseni äidinkielentunnille. Selvisin portaista mainiosti, mutta kaaduin loisteliaasti heti portaiden yläpäässä. Näin talviaikaan ihmisten kengistä sulaa vettä. Kepeissäni on kumipäät. Kastuessaan niistä tulee niin liukkaat etteivät ne kertakaikkiaan pidä.
Kaatuessani kepit lennähtivät käsistäni kolahtaen ja polveni tärähti samassa rytäkässä lattiaan, onneksi ei sattunut pahemmin. Edelläni kävellyt ja tavaroitani kantanut avustajani lennähti heti vierelleni. Joku ystävällinen tyttö ojensi keppejäni samalla, kun avustajani auttoi minua ylös nousemisessa, johdatti minut penkille istumaan ja halusi kuivata keppieni päät, vaikka sanoin, että pärjään kyllä. Sellainen oli aamuni.
Myöhemmin päivällä odotellessani avustajaani ja erästä koulukaveriani ruokalan edessä havahduin erääseen asiaan. Katselin kahta kirjallisuuslinjan opiskelijaa, jotka olivat juuri saaneet abihupparinsa ja kokeilivat niitä peilin edessä.
Nykyinen kouluni tuntui turvalliselta heti sinä ensimmäisenä päivänä, kun minusta tuli Helsingin uuden yhteiskoulun opiskelija. Jokaisella koululla on omat salaisuutensa ja omat koodinsa, joiden mukaan toimitaan. Minusta tuntui, että pääsin koulumme ilmapiiriin ja toimintatapoihin nopeasti sisään. Tänään minä kuitenkin niitä abiturienttityttöjä katsellessani ymmärsin, että tämä lukioaika on sellainen matka, joka on kuljettava loppuun asti. Nurkan taakse ei voi nähdä ennen kuin sen ympäri on kävellyt.
Olen vasta aloittanut tämän matkani, mutta se on jo hyvässä vauhdissa se päättyy varmasti, varmemmin kuin koskaan ennnen, hyvin, koska nyt minusta tuntuu, että olen samalla tavalla turvassa kuin aloittaessani ensimmäisen luokan tai lopettaessani ala-asteen.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Hiihdon juhlaa
En ole koko talviurheilukaudella kirjoittanut montaakaa sanaa hiihdosta. Nyt kuitenkin aion sen tehdä. Eilen illalla jostain alitajunnastani iski tieto illan urheilugaalasta. Eilinen päivämäärä oli iskostunut tärykalvoilleni. Niin usein olin urheilulähetysten jälkeen jäänyt katsomaan listaa vuoden hienoimmista urheiluhetkistä.
Hienoja hetkiä sillä listalla olikin. Naisten jalkapallon EM-kilpailut, Taitoluistelun EM-kilpailut, Hannu Mannisen paluu, Virpi Kuitusen toinen Tour de skin voitto, Aino-Kaisa Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus... Minut yllätti positiivisesti sekin, että Leo-Pekka tähti oli nostettu yhdeksi vuoden hienoimman urheiluteon tekijöistä.
Olin aivan varma siitä, että joku talviurheilijoistamme voittaisi yleisön äänestämän vuoden urheiluhetki palkinnon. Koko gaalasta tulikin sitten hiihdon juhlaa. Matti Heikkinen, mieshiihtäjä, voitti läpimurtopalkinnon, Hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalen voitti valmentaja palkinnon, Suomen naisten hiihdon viestijoukkue voitti vuoden joukkue palkinnon ja Aino-Kaisa Saarinen pokkasi vuoden naisurheilija, vuoden urheilija ja vuoden urheiluhetki palkinnot, ansaitusti. Veljeni kärsi, hän nimittäin inhoaa hiihtoa vähintään meidän tyttöjen kiusaksi.
Minullekin hienoimpia urheiluhetkiä viimevuonna olivat Kuitusen Tour de ski, ja lopulta, Saarisen Maailmanmestaruudet. Näin jälkeenpäin. kun mietin Kuitusen viimevuotinen Tour de Ski:n voitto oli ensimmäinen hiihtokisa, jota katsoin vain kilpailuna. Jännitin toki hänen puolestaan sitä viimeistä nousua ja toivoin, että hän jaksaisi sen ylös asti, mutta, kun Kuitunen voittikin kisan se ei aiheuttanut riemunkiljahduksia.
Saarisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa kirjoitin tänne otsikolla valittu. Olin vihdoinkin ymmärtänyt mistä oli kysymys suhteessani Kuituseen. Kirjoitin myös siitä miten Kuitunen ensimmäisenä kaikista riensi halaamaan kilpasisartaan, vaikka olikin jäänyt neljänneksi. Vasta hiljattain ymmärsin, että tuo Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus oli luultavasti se hetki, kun minä päästin irti Kuitusesta. Se oli silloin helppoa. Hänen voittonsa eivät enää ole minun voittojani. En kuitenkaan halua päästää häntä niin kauaksi, etten tosissani uskoisi ja toivoisi Kuitusen voittavan, etten tosissani kynnet kämmenpohjissa seuraisi taistelua Olympiamitaleista ja uskoisi siihen, että Kuitunen nousee. Etten hyvän sijoituksen tullen liikuttuisi siitä.
Saarisen voitettua kaikki palkintonsa ja itkiessä lavalla seisten minäkin melkein itkin. Ensimmäistä kertaa jostain muusta syystä kuin Kuitusen hävitessä, ensimmäistä kertaa siksi, että olin iloinen Saarisen puolesta. Itkin melkein, kyyneleet olisivat valuneet silmistäni, jos olisin istunut tv:n ääressä vielä hetken. mutta joillakin oli aikainen herätys...
Hienoja hetkiä sillä listalla olikin. Naisten jalkapallon EM-kilpailut, Taitoluistelun EM-kilpailut, Hannu Mannisen paluu, Virpi Kuitusen toinen Tour de skin voitto, Aino-Kaisa Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus... Minut yllätti positiivisesti sekin, että Leo-Pekka tähti oli nostettu yhdeksi vuoden hienoimman urheiluteon tekijöistä.
Olin aivan varma siitä, että joku talviurheilijoistamme voittaisi yleisön äänestämän vuoden urheiluhetki palkinnon. Koko gaalasta tulikin sitten hiihdon juhlaa. Matti Heikkinen, mieshiihtäjä, voitti läpimurtopalkinnon, Hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalen voitti valmentaja palkinnon, Suomen naisten hiihdon viestijoukkue voitti vuoden joukkue palkinnon ja Aino-Kaisa Saarinen pokkasi vuoden naisurheilija, vuoden urheilija ja vuoden urheiluhetki palkinnot, ansaitusti. Veljeni kärsi, hän nimittäin inhoaa hiihtoa vähintään meidän tyttöjen kiusaksi.
Minullekin hienoimpia urheiluhetkiä viimevuonna olivat Kuitusen Tour de ski, ja lopulta, Saarisen Maailmanmestaruudet. Näin jälkeenpäin. kun mietin Kuitusen viimevuotinen Tour de Ski:n voitto oli ensimmäinen hiihtokisa, jota katsoin vain kilpailuna. Jännitin toki hänen puolestaan sitä viimeistä nousua ja toivoin, että hän jaksaisi sen ylös asti, mutta, kun Kuitunen voittikin kisan se ei aiheuttanut riemunkiljahduksia.
Saarisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa kirjoitin tänne otsikolla valittu. Olin vihdoinkin ymmärtänyt mistä oli kysymys suhteessani Kuituseen. Kirjoitin myös siitä miten Kuitunen ensimmäisenä kaikista riensi halaamaan kilpasisartaan, vaikka olikin jäänyt neljänneksi. Vasta hiljattain ymmärsin, että tuo Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus oli luultavasti se hetki, kun minä päästin irti Kuitusesta. Se oli silloin helppoa. Hänen voittonsa eivät enää ole minun voittojani. En kuitenkaan halua päästää häntä niin kauaksi, etten tosissani uskoisi ja toivoisi Kuitusen voittavan, etten tosissani kynnet kämmenpohjissa seuraisi taistelua Olympiamitaleista ja uskoisi siihen, että Kuitunen nousee. Etten hyvän sijoituksen tullen liikuttuisi siitä.
Saarisen voitettua kaikki palkintonsa ja itkiessä lavalla seisten minäkin melkein itkin. Ensimmäistä kertaa jostain muusta syystä kuin Kuitusen hävitessä, ensimmäistä kertaa siksi, että olin iloinen Saarisen puolesta. Itkin melkein, kyyneleet olisivat valuneet silmistäni, jos olisin istunut tv:n ääressä vielä hetken. mutta joillakin oli aikainen herätys...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
