Koulua - kesälläkin

En ole oikein vieläkään päässyt kesälomafiilikseen. Se johtuu varmasti siitä, että ilmoittauduin kesälukioon loman kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi. Olen siis Käynyt koko alkuloman ajan koulua melkein kirjaimellisesti aamusta iltaan, sillä päivät ovat pitkiä. En alunperinkään hyppinyt riemusta ajatellessani kesälukioa, mutta kolmen hylätyn englanninkurssin sarja ei ollut kovin imarteleva näky lopputodistuksessa, tai ovathan ne suorituksia, mutta eivät läpi menneitä. Se uhkaa muodostua esteeksi haaveelle, jota olen vaalinut 12-vuotiaasta asti, eihän sellaista riskiä voi sentään ottaa!

Tämä kesäinen opiskelu on ollut paljon rennompaa kuin koulussa ikinä. Opettaja soittaa usein musiikkia, kun teemme tehtäviä. Se ei kuitenkaan ole ollut häiritsevää. Rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Olen kahdella kurssilla samaan aikaan, se tarkoittaa, että meillä on joka päivä kuusi 45 min. oppituntia englantia. Tietysti se sisältää välitunnit. Ensimmäisinä päivinä olin niin väsynyt, että kotiin tultuani itkin vain. Nyt loppusuoralla ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että "hei, nyt mä tajusin."

Varsinaisen kouluvuoden päättyminen tuntui yllättäen jopa haikealta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut oloni haikeaksi koulun oven sulkiessani. Oli mukavaa nähdä vajaat kaksi viikkoa sitten ensimmäisen kerran miten ylioppilaat lakitetaan, kun joukossa oli opiskelutovereita, varsinkin semppaporukka on omalla tavallaan ollut niin tiivis, että on varmasti hiukan outoa mennä vuoden ensimmäiseen semppaan, kun tietyt tutut kasvot ovat hävinneet ja parhaassa tapauksessakin vain piipahtelevat joukossamme, uusille on kuitenkin aina tilaa, ja heitä tarvitaankin nyt kipeästi, koska aktiiviabimme ovat jättäneet meidät.

Kuulostan nyt yltiöpäisen runolliselta, mutta tältä minusta todella tuntui, kun ensimmäisen kerran astuin kouluuni sisään ja tuntuu edelleen, kun joskus pysähdyn kuulostelemaan itseäni. Siinä rakennuksessa on jotain satumaista. Sen seinät tuntuvat kuiskivan. Se talo huokuu aikaa ja turvallisuutta. Meidän koulumme on vanha ja sen seinät puhuvat, aivan niin kuin L.M. Montgomeryn kirjoista tuttu Anna aina halusi, että hänen kotinsa seinät puhuvat, hänen talonsa ei ole koti, jos sen seinät eivät puhu.
Koulumme seinät kuiskivat entisten oppilaiden, ylioppilaiden äänin, ja ne kuiskivat lämpöä ja ottavat avosylin vastaan. Sen talon käytävissä kaikuvat menneet ja nykyiset asekleet. Sen tulevat opiskelijat oppivat rakastamaan sitä samoin kuin entiset ovat sitä rakastaneet.

Tämä on nyt koristeellista ja ehkä liioiteltuakin, mutta jotain siinä talossa on eikä sitä voi olla aistimatta, se on vain hyvin vaikea pukea sanoiksi. Kävin tänään uteliaisuudesta tutkimassa kouluumme valittujen uusien oppilaiden listoja. Kirjallisuuslinjalle on valittu peräti 11 uutta opiskelijaa, jotka eivät ilmeisesti ole säikähtäneet semppaa, vaikka usiemmiten uteliaat ovat tulleet kurkistamaan luokkaamme niin, että olemme vasta lämmitelleet, puhuneet siis jostain aivan muusta kuin kirjoista. Joku ei ehkä ole lainkaan käynyt tutustumassa, en minäkään käynyt ja ehkä ihan hyvä niin, mutta nautin sempasta silti. Tulevien kirjallisuuslinjalaisten joukossa on jopa kolme poikaa, se on hyvä, koska pojat ovat olleet joukossamme ehdottomana vähemmistönä.

Onnittelen kaikkia mahdollisia lukijoitani, jotka ovat tulleet valituksi kouluumme, saatte kokea sen sanoinkuvaamattoman taian.

Sataa.

Tänään kauppareissulla jouduimme kummallisen sateen kouriin. Se on ehkä miellyttävintä sadetta jonka olen kokenut. Ulos tullessamme taivaalta putoili vain muutamia viileitä pisaroita, mutta pilvet kielivät enemmästä. No, matkalla junalle kastuimmekin sitten enemmän. Emme kuitenkaan ehtineet tulla aivan läpimäriksi ennen junaan hyppäämistä.

Kummallisen sateesta teki se, että maa huokui kuitenkin selvästi lämpöä. Siihen sekoittui osittain tuttu kastuneen asfaltin tuoksu, miellyttävä. Se kuitenkin hukkui aika tehokkaasti märän maan - sitä sanoisin kyllä sitten jo hajuksi. Emme kastuneet kuitenkaan kovin pahasti, eikä sade ollut varsinaisesti kylmä.

Nyt tuleekin sitten jo taivaantäydeltä vettä ja kuuntelen (uskaltaisiko sanoa kesän) ensimmäistä ukkosta.

Hyvä päivä rakentuu pienistä asioista. Sateen äänestä vasten ikkunoita tai muutamista ystävällisistä sanoista.

Musiikkia suurella sydämellä

siitä on jälleen lähes viikko, kun Resonaari soi 10.5. Viimevuonnakin kirjoitin konsertista vasta viikkon kuluttua itse tapahtumasta. Tänävuonna konserttikokemus oli hiukan erilainen. En jännittänyt paljoakaan siitä huolimatta, että bändimme aloitti koko konsertin. Vasta hetkeä ennen kuin meidän piti mennä lavalle sydämeni alkoi hakata. Vaarallista sinänsä, että hallitsemattomasti tärisevät kädet vaikeuttavat soittamista ratkaisevasti. Käteni eivät kuitenkaan tärisseet ja sydämenikään ei hakannut enää lavalla. En edes mokannut kovin pahasti.

Yleensä takahuone on tuskastuttavan kuuma. Tälläkertaa konsertti tuntui kuitenkin menevän vaivattomasti ja nopeasti siitä huolimatta, että soittajia oli yli 60, koska kyseessä oli Resonaarin 15-vuotis juhlakonsertti. Oppilaita oli siis ennätyksellisenpaljon. Se, että konsertti meni suhteellisen vaivattomasti johtuu ehkä siitä, että ovet lavalle olivat koko ajan autki, joten esitykset kuuli hyvin. Toisekseen osa soittajista istui kokoajan katsomossa, me toisella puoliajalla, koska esiinnyimme ensimmäisellä, ja jotkut toiset päinvastoin.

Minun on aina ollut kovin vaikea selittää tuntemuksia joita tuo tapahtuma herättää. Koen voimakkaasti ihmisten kautta. Näen kuinka esiintyjät laulavat ja soittavat koko sydämestään, samoin tiedän, että opettajat parhaimmillaan antavat kaikkensa musiikin ja oppilaidensa eteeen ennen kuin kaikki konsertin lopuksi seisovat yhdessä lavalla. Tuo tieto ja musiikin rytmi, jonka voi kokea koko vartalossaan herättää selittämättömän vahvoja tunteita. Se, jos jokin on musiikkia suurella sydämellä ja me oppilaat olemme turvassa heidän keskellään. Aivan turvassa, ei meidän tarvitse kuin luottaa, sillä ihmisten, jotka opettavat musiikkia meille, erityisryhmille ja lisäksi vielä ehkä keikkailevat omien bändiensä kanssa täytyy todella rakastaa musiikkia.

Tänään kamppailin taas säveltämisen tuskan kanssa. Olen kokenut sitä joskus aiemminkin. Siinä on jotain samaa kuin siinä tilanteessa, kun melodia pyörii päässä, mutta ei aivan onnistu tavoittamaan sitä pianon koskettimilta. Se on äärimmäisen turhauttavaa. En oikein tidä kumpi minun pitäisi luoda ensin, hyvä teksti vai sopiva melodia, mutta jonain päivänä minä vielä sävellän jotain.

Tänään on ollut ihanan lämmin päivä. Onneksi päädyin kuitenkin käymään ulkona. Sai laittaa aurinkolasit silmille ja lähteä kelaamaan. Kaltevat tiet ovat hankalia, kun toisella kädellä, sillä jonka puolelle viettää, täytyy pitää tuolia linjassa, ettei löytäisi itseään autotieltä jalkakäytävän sijaan. Pyörätuolilla pääsen kuitenkin liikkumaan aivan eritavalla kuin kävellen, se on todella kuin lentäisi. Kelaaminen on myös mainio akressionpurkukeino, kun tulin pihaan en ollut enää lainkaan niin kiukkuinen kuin sieltä lähtiessäni. Keinuminenkin onnistuu vielä, jarruttaminen vain on kovin rasittavaa, kun minulla on kengät joissa on tarkoituksella reikiä päällä, ne ovat sellaiset valkoiset kevyet tarralliset kesäkengät. Niihin menee vain tolkuttomasti hiekkaa, kun jalaat iskee keinua jarrutettaessa soraan.

Halukkaat voivat käydä katsomassa Resonaari soi - konsertin taltiointia netistä. Juhlavuoden kunniaksi konsertista tehdään myös taltiointi. http://www.resonaari,fi

Vappumeininkiä

Eilen koulussamme oli pienimuotoinen vappujuhla. Se ei vaikuttanut koulunkäyntiin tuntien osalta mitenkään. Oppilaskunta oli järjestänyt jotain ohjelmaa välitunneiksi, keskusradiossa soitettiin välitunneilla musiikkia, jotkut olivat pukeutuneet ja lounaalla oli jälkiruoaksi simaa ja munkki. Munkit olivat oppilaskunnan hankinta.

pienenä minulla oli äärimmäisen herkkä kuulo. En kestänyt vinkuvia hissejä tai kovaäänisiä ihmisiä, itkin aina, kun naapurissa porattiin, koska ääni otti korviini. Nykyisin ääniherkkyyteni ei ole enää niin paha. olen opetellut käyttämään korvatulppia bändiharjoituksissa, osin ehkä siksi, että en kestä niin kovia ääniä, mutta osin myös siksi, että rakastan kuuloani niin paljon, etten halua menettää sitä.

Minulla on kuitenkin edelleen sellaisia päiviä, etten kertakaikkiaan kestä mitään ääniä. Eilen sattui olemaan sellainen päivä. Koko päivän soinut musiikki ja kiljuvat ihmiset vain pahensivat tilannetta. Koulupäivän ensimmäisellä tunnilla oli Englantia. Siellä ei mielestäni ollut mitään erityisen kamalaa, mutta on äärimmäisen hankala kuulla ja yrittää ymmärtää, kun kukaan ei tajua sulkea suutaan.

Ensimmäisellä välitunnilla alkoi sitten varsinainen vappuhulina. Musiikki soi kaikkialla käytävissä ja oppilaille oli järjestetty kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, mm. kiljumiskisa. Ovet vaimentava tuollaisia ääniä hiukan, joten vietin välitunnit jo valmiiksi istuen seuraavan tunnin luokassa, jotta en kuulisi kaikkea niin voimakkaasti.

Seuraava tunti se vasta kamala olikin. Oppilaat tulivat sisään ja eräs tyttö alkoi tömäytellä saamaansa ilmapalloa vasten puista pulpettia. Ilmapallon tömähdys vasten puuta on hiljainen ja lempeä ääni, hiukan kumiseva ehkä niinkuin olette varmasti kaikki kuulleet. Yleensä se ei häiritse minua, mutta, kun sellaista ääntä tehdään lakkaamatta hetken aikaa ja ihmiset ympärilläkin juttelevat se on kyllä liikaa. Yksi oppitunti kestää 90 minuuttia eikä opettaja saanut oppilaitaan koko aikana hiljentymään sekuntia pitemmäksi aikaa. Minulla oli niin kamala olo, että olin varma siitä, etten voi tulla tunnille enää, jos luokka ei hiljene.

Ruokailun jälkeen (senkin aikana soi musiikki), totesin avustajalleni: En, koskaan uskonut sanovani tätä, mutta en tiedä jaksanko mennä viimeiselle tunnille. Tämä oli minulta hyvin outo kommentti, koska kyseessä oli luovan kirjoittamisen tunti, jota vetää lempiopettajani ja, jolta en tavallisesti voisi ajatellakaan jääväni pois. Onneksi kuitenkin menin tunnille, koska ryhmä on pieni ja luokassa hyvin rauhallista, vaikka opettajan jutut huvittivat minua ehkä tavallistakin enemmän, enkä osaa pitää pokkaa.

Musiikki rasitti minua eilen valtavasti, vaikka yleensä rakastan sitä. Mainitsin eräälle seurassani syöneelle tytölle siitä ja hän totesi vain, että sehän on vappumeininkiä. No, sellaista asiaa kuin yliherkkä kuulo on varmasti vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut, mutta se hiukan kuin äänet moninkertaistuisivat ja kaikuisivat luonnottomasti, eikä silloin vain oikeasti kestä mitään. Saatan olla kärttyinen silloin, vaikka tavallisesti tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Sellaista vappumeininkiä miellä.

Tunnin uinti

Harrastuksiini kuuluu musiikin ja kirjallisuuden lisäksi uinti. Olen harrastanut sitä ainakin 12- vuotiaasta asti. Tuolloin 12-vuotiaana menin mukaan Uudenmaan cp-yhdistyksen uintiryhmään. Uimaan opin kuitenkin varmaan jo 4-vuotiaana.

Muistan hämärästi sen kuinka aloitin uimaryhmässä. Siitä huolimatta, että osasin uida uimaryhmämme vetäjä ei uskaltanut päästää minua yksin altaaseen. Vuosien mittaan olen edistynyt, vaikka usein tuntuukin, että jauhamme aina samoja asioita. Olen oppinut luottamaan veteen ja jollain tavalla hallitsemaan sitä.

Me uimme joka vuosi yhdellä kerralla tunnin verran pysähtymättä. Yksi uintikerta kestää tunnin. Olen joutunut olemaan kaksi kertaa peräkkäin pois. Toisella niistä oli tuo tunnin uinti. Tänään oli viimeinen uintikerta ennen kesälomaa, joten uin sen tunnin sitten nyt.

Ehdin uida 900 metriä. En muista kuinka pitkään viimeksi uin, koska siitäkin on aika kauan. 900 metriä on ihan hyvä matka, mutta minulla on joku ihmeellinen pakkomielle tasalukuihin. Esimerkiksi uimahallissa valitsen aina kaapin numero 100, jos vain mahdollista. Siksi harmittaa hiukan, etten päässyt 1000 metriin.

Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan erilaisiin luokkiin vammatyyppien ja toimintakyvyn mukaan. Sitä mukaan annetaan kisoissa myös aika tai pistehyvityksiä. Uimaryhmämme vetäjä lupasi selvittää mihin luokkaan minä kuuluisin. Uin pelkillä käsivedoilla. Tuo luokitus olisi ihan mukava tietää siltä varalta, että joskus vaikka uisin kilpaa, tai ihan muuten vain.

Sanoissa on voimaa

Aiemmin kirjoitin täällä koululehdestämme Sarastuksesta. Pohdin silloin mistä aiheesta kirjoittaisin ensimmäisen juttuni Sarastukseen. Kirjoitin tänne silloin pitkähkön jutun koulumme kirjallisuuslinjan tunnuksesta, viikottaisesta kirjallisuusseminaarista. Olen nyt kirjoittanut kyseisen jutun, mutta sen aiheeksi ei tullut kirjallisuusseminaari.

En kuitenkaan päässyt kovin kauas siitä, sillä lopulta päädyin kirjoittamaan luku- ja kirjoitustaidosta. Se on suomessa kaikkien oikeus, mutta sitä pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei sitä olekkaan, koska ympäri maailmaa on paljon maita, joissa ihmiset eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Laitan sen tekstin tänne joskus niin, että voitte halutessanne lukea sen.

Luin noin vuosi sitten kirjan nimeltä Tuulen varjo. Olin ehdottomasti hiukan liian nuori lukemaan kyseistä kirjaa. Ajoittain kirja oli ihan hyvä, mutta joitain asioita en tajunnut. Kokonaisuutena lukukokemus ei ollut mitenkään erityisen pysäyttävä, mutta yksi sellainen virke siinä kuitenkin oli, joka todella pysäytti. "Harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti". Kopioin tuon kirjasta niin, että varmasti meni oikein.

En tiedä olenko vielä, koskaan lukenut sellaista kirjaa. Mongomeryn Annat olen kuunnellut monta kertaa ja ne ovat tuttuja ja turvallisia. En kuitenkaan tiedä ovatko ne olleet todella pysäyttävä lukukokemus, voi olla, olin niin pieni silloin, kun tutustuin Annaan, etten muista. Tuon lauseen luettuani aloin kuitenkin etsiä sellaista kirjaa, koska uskon, että jokainen voi todella löytää sellaisen. Muutama viikko sitten eräs koulumme opiskelija esitteli kirjallisuusseminaarissa Haruki Murakamin kirjan Sputnik-rakastettuni. Tarkemmin sanottuna hän yritti puhua siitä, mutta lukukokemus oli ollut niin voimakas, että hän meni ihan sanattomaksi. Minulle tuli heti sellainen olo, että tuossa on kirja, joka on ollu todella merkittävä... Itse luen kyseistä teosta nyt, mutta en ole päässyt vielä kovin pitkälle, joten en ole päässyt kovin syvällee tekstiin.

En voinut olla kirjoittamatta siitä ensimmäisestä merkittävästä kirjasta siinäkään tekstissä, jonka lähetin Sarastukseen.

Olen kertonut teille, että ihanimpia kevään tuloon liittyviä ääniä on mielestäni räystäiltä putoilevan veden solina. Ihmisten puheäänetkin ovat minulle tärkeitä, siis se millainen puheääni ihmisellä on, mutta sitäkin tärkeämpiä asioita ovat erilaiset tuoksut ja ihmisten tapa koskettaa. Rakastan vanhoja kirjastoja, koska niissä on vanhojen kirjojen tuoksu.

Tänään minuun iski kauhea halu kirjoittaa jotain merkityksellistä. Ei sen tarvitsisi olla mitään koreiltua ja monimutkaista. Yksinkertainenkin lause, kuten nyt vaikka esimerkkinä antamamani lause siitä ensimmäisestä kirjasta, voi olla pysäyttävä. Sanoissa on paljon voimaa, kun ne osaa pukea oikein. Tiedän, että pystyn siihen, jonain päivänä.

Jotain tuttua - uudessakin porukassa

Ensimmäinen uuden INTO:n kokous on nyt pidetty. Tuntui mukavalta tulla uudestaan valituksi osaksi tuota työryhmää. Ennen ensimmäistä kokousta meille lähetettiin muutamia liitetiedostoja. Ne käsittelivät INTO:n toimintatapoja ja tavoitteita. Ne luettuani olin innoissani, me pyrimme kohti suuria asioita pienin askelin. Itse tulin mukaan kesken kauden ja sain pikaperehdytyksen, mutta ihmettelen silti vähän miksi minulle ei esitetty kyseisiä toimintatapoja ja tavoitteita. Ne olisivat kertoneet selkeästi ja innostavasti mihin oikein olin eksynyt mukaan.

Tämä INTO:n ensimmäinen kokous oli ujutettu osaksi nuorisoyhteistyö Seitin järjestämän seminaarin ohjelmaa. Kyseinen seminaari kokosi yhteen kaikkien niiden vammaisjärjestöjen työryhmät, jotka ovat mukana muodostamassa seittiä ja suunnittelemassa seitin toimintaa. Jokaiselle työryhmälle oli varattu oma kokoustilansa, mutta meidät laitettiin siihen tilaan jossa kaikki yleinenkin ohjelma järjestettiin. Niin, kaikki tietävät millaisia kokouksemme ovat, ne venyvät hyvässä porukassa melkoisen pitkiksi. Kyllä me saamme asioita käsitellyksi, mutta samalla tulee naurettua yhdessä kaikenlaisia asioita. Päätimme kuitenkin tässä ensimmäisessä kokouksessa jatkaa vapaan kokousilmapiirin linjalla.

Muu ohjelma keskittyi seitin tapahtumien kehittämiseen. Meidät laitettiin pohtimaan miksi seitin toiminta on meille niin merkityksellistä ja miten sitä pitäisi vielä kehittää 15-vuoden jälkeen. Itse olen päässyt mukaan seitin toimintaan vasta INTO:on valintani jälkeen, enkä senkään jälkeen ole käynyt kovin monessa tapahtumassa, mutta tämän seminaarin ohjelma oli innostava ja houkutteli kunnolla mukaan seitin toimintaan.

Kyseiseen seminaariin piti ilmoittautua hyvissäajoin ennen tapahtumaa. Tajusin vasta ilmoittauduttuani, että seminaari osuisi viimeiselle viikonlopulle ennen koeviikon alkua. Jos olisin tajunnut sen, en olisi varmaan ilmoittautunut seminaariin vaan mennyt ainoastaan kokoukseen. Oli kuitenkin ihana nähdä kaikki vanhat INTO:laiset kuukausien jälkeen, ja tavata uudet tulokkaat ennen kokousta. Seminaari kokonaisuudessaan oli kuitenkin innostava ja kokeetkin ovat jo ohi.

Kaikissa Seitin ja Invalidiliiton tapahtumissa tähän asti on tullut valvottua melko pitkään. Se johtuu osin myös ohjelman rakenteesta. Illallista syödään vasta seitsemän aikaan ja senkin jälkeen on jotain ohjelmaa. Lisäksi oikeastaan vasta sen jälkeen on aikaa jutella vanhojen ja uusien tuttavien kanssa, koska koko päivä iltaan asti on niin täynnä ohjelmaa. Tästä ihanasta valvotusta viikonlopusta johtuen olen ollut monena iltana kuolettavan väsynyt, mutta toisaalta olen saanut nukutuksi ilman suurempia ongelmia.

INTO on jonkin aikaa julkaissut myös omaa lehtistään jaettavaksi Invalidiliiton nuorille jäsenille. Uudestakin työryhmästä löytyi sen verran innostusta, ettei Eliit-liitettä haudattu. Minut valittiin yhdessä erään uuden jäsenen kanssa pohtimaan Eliitin sisältöä. Ideana siis on, että jokainen INTO:n jäsen kirjoittaa yhden jutun Eliittiin. Meidän tehtäväksemme ilmeisesti jää pohtia millaisia juttuja Eliitissä voitaisiin julkaista ja mitä kukin kirjoittaisi.

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kirjoitan nyt vielä kerran. Minulla on sekä vammaisia, että vammattomia kavereita, mutta olen kokenut, että INTO: kerää yhteen ihmisiä, joilla on samanlaisia arvoja, kuin minulla. He elävät vammastaan huolimatta täyttä elämää eivätkä uppoudu säälimään itseään ja kohtaloaan. Ainakin viimekautisen INTO:on jäsenten kanssa oli kokemukseni mukaan näin. Uskon, kuitenkin, että uudetkin jäsenet ajattelevat näin, koska tietynlaista vahvuutta ja asennetta se vaatii lähteä mukaan vaikuttamaan. INTO keskittyy lähinnä nuoriin, mutta nuoresta se on aloitettavakin, nuoret rakentavat sitä seuraavaa vaikuttavaa sukupolvea. Pitäisi varmaan sanoa, että me nuoret rakennamme.

Olen ollut viimevuotisen mukaantuoloni jälkeen huomattavasti nuorempi kuin muut, niin INTO:n sisällä kuin seitin tapahtumissakin. Käsittääkseni yksi uusista jäsenistämme ei ole minua kovin paljon vanhempi, vasta lukiosta valmistunut. Se todistaa, että nuoremmistakin löytyy vaikuttamishaluisia.