Teippiä

Täytyy sanoa, että aikanaan oli hyvin järkevää antaa blogini otsikoksi "Vammaisen nuoren elämästä." Sen otsikon alle, kun mahtuu kaikki mahdollinen, elokuvaelämykset, luetut kirjat, kylä käynnit, konserttiraportit, mielipiteet, toiveet, ja kaikki muu mahdollinen, minun elämäni.

Fysioterapia, jota nyt saan poikkeaa paljon siitä mitä se oli ollessani pienempi. Fysioterapeuttini onkin varsin innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kaikesta uudesta, josta uskoo olevan hyötyä meille. Venyttelyn sijaan saan nykyään osteopaattista hoitoa ja teippiä, kyllä TEIPPIÄ.

Tämä teippaus on aivan uusi asia. Sillä ilmeisesti hoidetaan hyvin samanlaisia ongelmia, kuin osteopatiallakin. Osteopatialla hoidetaan pehmytkudoksia. En oikeastaan tiedä siitä paljonkaan enkä halua kuulostaa siltä, että tietäisin, mutta se toimii.

Meni tunti, kun jalkani teipattiin ensimmäisen kerran. Silloin uhreina olivat polvet ja nilkat, muutamaa päivää myöhemmin jalan takaosa (mikäköhän se nyt oikealta nimeltään oli?) Tietenkin tuntui aluksi oudolta, että jalat on teipattu, mutta nyt, kun olen tottunut siihen en tunne enää oikeastaan mitään. En itse oikeastaan huomaa mitään teippien vaikutuksista, mutta niiden ilmeisesti pitäisi lisätä liikelaajuutta. Uskoakseni ne myös toimivat, koska fysioterapeuttini sanoi kävelyni näyttävän yhtä hyvältä, kuin silloin, kun olen seissyt säännöllisesti seisomatelineessä.

Hyvä palvelu on esteettömyyttä

Aloittaessani lukion minun oli päätettävä mistä koulukirjani hankkisin. Päädyin Suomalaisen kirjakaupan sijaan Akateemiseen kirjakauppaan ostaessani ensimmäisiä lukiokirjoja. 20% alennukset houkuttelivat jäämään asiakkaaksi, mutta Akateemisella kirjakaupalla on muitakin vielä tärkeämpiä valttikortteja puolellaan.



Keskustan Akateeminen on iso ja sen vuoksi valikoimatkin ovat kattavat, jos sieltä ei kirjaa löydy on sen löytäminen todella hankalaa. Akateemisessa kirjakaupassa leijuu se tietty lempeä asiantuntijuus, se on aito kirjakauppa, jonka myyjillä on kokemusta sekä kirjoista, että asiakaspalvelusta. Kokemuksen lisäksi työntekijöillä tuntuu olevan myös halu palvella asiakkaitaan hyvin, se tekee asioimisesta miellyttävää


Olen myös kokenut Akateemisen kirjakaupan palvelun luotettavammaksi kuin Suomalaisen kirjakaupan. Mahtaakohan tämä johtua siitä, että Suomalainen kirjakauppa on ketjuliike, jonka toimipisteitä löytyy joka paikasta, vastaavasti Akateemisen toimipisteitä ei ole niin useita, mutta ne ovat ehkä tietoisesti pyrkineet pitämään palvelunsa tasokkaana ja olemaan edelläkävijä muihin kauppoihin verrattuna. Kysyessäni tietoja uudesta keksinnöstä – elektronisten kirjojen lukulaitteesta – Suomalaisen kirjakaupan myyjillä ei ollut tietoa juuri lainkaan. He toivat nähtäväkseni yhden mallin, jota ei saanut avata eikä kokeilla. Vastaavasti Akateemisen kirjakaupan myyjä näytti minulle kyseisestä laitteesta useaa erilaista mallia ja esitteli myös miten laitetta käytetään. Se oli hyvää myyntityötä, koska ihmiset yleensä ostavat tavaroita – sekään laite ei ole halpa – nähtyään miten ne toimivat ja löytävät itselleen sopivimman yleensä vertailemalla.


Voisin luottavaisin mielin mennä ostoksille Akateemiseen kirjakauppaan ilman avustajaakin ja tietää, ettei minun tarvitsisi kuin mennä kassalle kirjalistani kanssa ja myyjä etsisi kirjat minulle. Suomalaisen kirjakaupan ollessa kyseessä en olisi tästä niin varma, koska siellä palvelun taso tuntuu riippuvan myyjästä. Akateemisessa puolestaan asiakkaiden tarpeisiin vastaava myyntityö, kuten esimerkiksi asiakkaan tarvitsemien kirjojen kerääminen kassalle ja niiden myyminen ovat itseisarvo jota arvostan. Matkustan mielelläni pidemmälle, kuin lähikirjakauppaani saadakseni niin hyvää Palvelua kuin Akateemisessa kirjakaupassa saan.


Tampereella asuva vammainen yhteiskuntavaikuttaja Amu Urhonen sanoi eräässä lehtijutussa esteettömyydestä suunnilleen seuraavaa: Esteettömyys on muutakin kuin rakentamista. Kyseisessä lehtijutussa hän kiitti kaupanmyyjiä, koska olennainen osa


esteettömyyttä on myös hyvä palvelu. Palveluun liittyvä esteettömyys näkyy myös Akateemisessa kirjakaupassa ja se on mielestäni heidän suurin ansionsa.

Helsinki, runoutta äidinkielentunnilta

Helsinki






Mereltä aukeaa Helsinki


kuin valkoinen helmi


lupaus kulkijalle


elämänmausta


vanhasta ja uudesta






Milloinkaan en unohda


Esplanadin puistoa


Sen lehtipuiden varjoa


ja Havis Amanda


– säädytön patsas –


nykyään saa kruunukseen


lakin mustalippaisen






On moni tänne muuttanut


Suomen peltomailta


ja kaukomaiden kulkija


ankkuroinut laivansa






Oi ihanainen Helsinki


meren helmi valkoinen


valloittanut sydämen

Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.

Kohtaamisia

Lauantai 28.8.2010 oli erityinen päivä. Sitä oli odotettu ja se kertoi taas, että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Vantaalla kauppakeskus Myyrmannissa oli tuona viikonloppuna back to chool-tapahtuma. Minä ja Reetta olimme siellä. Koko viikonloppu oli ohjelmatäyteinen. Aamulla kävin uimassa, mutta metrejä ei tullut kovin paljon, koska kuulumiset piti päivittää pitkän tauon jälkeen. Sunnuntaina istuin sitten kuusi tuntia INTO:n kokouksessa, no takaisin lauantaihin, koska sinä iltana minulla oli sellainen tunne, että tämä oli hyvä päivä.

Olin sopinut tapaavani Matiaksen  iltapäivällä, mutta sitä ennen sain kokea huikean musiikkielämyksen. Muistin taas, ettei televisioruudun kautta kuule eikä aisti sitä samaa minkä live-esitys välittää. Niiden neljän nuoren miehen äänet soivat kauniisti yhteen ja he esiintyivät luontevasti, se oli todella musiikkia korville. Heidän ohjelmistostaan löytyivät mm. kappaleet: Yesterday, Angels ja Liisan koira. Olen pahoillani, sillä oli niitä enemmänkin, mutta en muista. Jokainen kappale oli kuitenkin aivan loistava tulkinta ja sai hymynkareen huulilleni, toiset itkivätkin. Olisin voinut kuunnella heitä loputtomiin,  mutta aika on rajallista.

Eturivissä seisoi vannoutunut joukko tyttöjä, jotka väliin pyyhkivät kyyneleitään ja väliin jakoivat kiljahdellen suosionosoituksiaan. Vähän taaempana istui vanhempaa väkeä,myös me. sitten olivat ne muut, jotka seisahtuivat hetkeksi, kuuntelivat kappaleen tai kaksi ja jatkoivat sitten taas ostoksineen matkaa. Se oli todella hienoa ja vain tuollainen kauppakeskusympäristö ja esiintymislava tuntuvat mahdollistavan tuollaisen kohtaamisen yleisön ja esiintyjien välillä. Kaikki saivat aivan varmasti uutta virtaa päiväänsä kuunneltuaan niitä neljää taiteilijaa.

Musiikillinen kokemus oli ihana, mutta henkilökohtaisesti vielä sitäkin enemmän odotin Matiaksen itsensä tapaamista keikan jälkeen. Meidän tapaamisemme oli lämminhenkinen ja kohtaaminen muutenkin luonteva. Veri on todella vettä sakeampaa... Olin itse odottanut  tapaamista innoissani. Minulle jäi tunne, että molemmat olivat odottaneet sitä ja se sai minut iloiseksi. Ilokseni voin nyt todeta, että pojat ovat allekirjoittaneet levytyssopimuksen Mangum Music:in kanssa vain muutama päivä sitten. Siitä huolimatta, että he alkavat nyt tehdä musiikkia isommille lavoille isommilla kuvioilla olen iloinen siitä, että myös a cappella kuvio säilyy. Tiedän, että niin kauan kuin he pystyvät tekemään musiikkia sydämestään, siksi, että se on heille tärkeää ja he pystyvät ilahduttamaan ihmisiä heillä menee hyvin. Niin kauan kuin heidän sydämensä palavat sille mitä he tekevät kaikki on hyvin, mutta sen kadotessa ei ole enää mitään, koska hehku sammuu ja menetetään jotain siitä herkkyydestä mitä lauantaina näimme, se oli erityistä..

Illalla puusaunan pehmeissä löylyissä oli mukava kerrata iltapäivän tapahtumia Reetan kanssa kaiken muun ohessa.

Kirjoitettua syvällisyyttä ja kirjoittamattomien tarinoiden tuskaa

Vihdoinkin, vihdoinkin sain luetuksi Serdar Özkanin kirjan Kadonnut ruusu. Kokonaisuudessa tänäkesänä lukemieni kirjojen lista on lyhyt ja lukemani kirjat poikkeavat siitä mitä olen ennen lukenut.
 - Torey Hayden - Nukkelapsi
- Margaret Craven - Kuulin pöllön kutsuvan
- Serdar Özkan - Kadonnut ruusu ja Omer ja kuoleman enkeli

Yleensä ihmiset kuluttavat kesää lukien kevyttä viihdekirjallisuutta tai dekkareita, minun valintani eivät olleet kumpaakaan. Ne olivat omalla tavallaan raskaita, mutta silti minusta tuntuu nyt, että tarvitsin niitä kaikkia. Torey Haydenin kaikki kirjat ovat raskaita, varsinkin jos niihin todella uppoutuu. Muut listaamani kirjat sitä vastoin olivat erilaisia kuin ne joihin olen tottunut. Sekä Özkanin, että Carvenin kirjat taisivat kaikki olla enintään 200 sivuisia, eivät siis mitenkään kovin paksuja. Kielikin oli yksinkertaista ja helppolukuista. En uhrannutkaan yhdellekkään kirjalle muutamaa viikkoa pidempää aikaa. Helppolukuisuudesta huolimatta tuntui, että jotain jäi vielä ymmärtämättä.

Tämä kesä on ollut muutenkin kuin valitsemieni kirjojen suhteen erilainen. Loman alussa päätin, että tänäkesänä kirjoittaisin, keskittyisin siihen todella eikä se jäisi vain yksinkertaiseen runoiluun. Sain koko kesänä aikaiseksi kuitenkin vain yhden runon ja yhden tuokiokuva ukkosmyrskyn keskeltä, sekin on enemmän päiväkirjamerkinnän kaltainen.

Useammin kuin kerran olin valtavan ahdistuksen kourissa. Jokainen kirjoittaja varmasti tietää sen tunteen, kun päässä pyörii jotain hahmotonta, joka pitäisi saada sanoiksi. Se ei kuitenkaan ollut sellaista vaan jotain paljon vahvempaa. Minusta tuntui, etten oikeasti vain pysty kirjoittamaan täällä, kun ei tapahdu mitään. Minun pitää päästä jonnekin missä on ihmisiä ja elämää. En kuitenkaan osaa tarkkailla ihmisiä niin, että voisin rakentaa mielenkiintoisen palapelin henkilöhahmoista. Ensimmäistä kertaa ymmärsin myös kuinka tunnesidonnaista kirjoittamiseni on. Minun pitää oikeasti välittää, rakastaa ja vihata, pakahtua siihen johonkin, jotta se on vain pakko saada ulos. Koulussa pystyn kyllä kirjoittamaan hyvää tekstiä ilman valtavaa tunnemyrskyä, mutta sielläkin on jokin lähtökohta, tehtävänanto tai asia, joka tekstiin pitää sisällyttää.

En kirjoittanut juuri lainkaan, mutta sain silti uuden näkökulman suomenkieleen. Lukemieni kirjojen lauserakenne oli yksinkertainen ja teksti siksi helppolukuista. Minusta tuntui kuitenkin, että lensin lauseiden ja lukujen yli sisäistämättä sitä mitä lukemani todella merkitsi. Ennen kuuntelin paljon kirjoja, niin paljon, että tunnistin suosikklukijani äänen perusteella. Nyt varsinaiset äänikirjat ovat jääneet liian vähälle huomiolle, mutta oli ihanaa, kun pyysin äitiä lukemaan ääneen. Se todella auttoi sisäistämään tekstiä. Huomasin myös taas kuinka kaunis suomenkieli on. Kokeilkaa tekin, jos ette ole ennen huomanneet - lukekaa joskus ääneen itseksenne tai jollekin toiselle.

En kai ennen ole lukenut tällä tavalla vaativia kirjoja, tai sitten olen pitänyt automaattisesti huonoina sellaisia kirjoja joiden sanomaa en heti ymmärtänyt. Nyt kuitenkin rakastin, jokaista lukemaani tarinaa. Ne tuntuivat hymyilevän tai nauravan kuplivaa, ystävällistä lämmintä hymyä, lohdullista hymyä. Ensimmäistä kertaa olen kuitenkin nyt pahoillani siitä, etten kyennyt ymmärtämään niitä. En osannut antaa tarpeeksi aikaa punakätiselle rouvalle, enkelille, enkä pojalle, joka epätöivoisesti kutsui enkeliään. En välittänyt Dianasta tai hänen kadonneesta ruusustaan niin paljon, että olisin kääntänyt välillä muutaman sivun taakseppäin tai lukenut jonkin kohdan itsekseni ääneen. Markilla ja hänen intiaaniseurakunnallaankin olisi varmasti ollut enemmän kerrottavaa.

On varmasti hullua tehdä kirjoista ja niiden tarinoista ikään kuin eläviä olentoja. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos olisin lukenut nuo kirjat hitaammin, todella keskittyen niihin, olisin omaksunut tänäkesänä monta elämänviisautta.  Nyt en edes ole varma mistä nuo kirjat kertoivat, jotta voisin kertoa niistä muille. On ehkä siis parempi lukea vaikka vain yksi kirja ja kuunnella sitä kuin useampia ymmärtämättä mitään.

Esplanadilla

Koulu alkaa ylihuomenna, eihän siitä enää mihinkään pääse. Kävin ostamassa vuoden ensimmäiset koulukirjat viikko sitten. Päätin aloittaessani lukion, että hankin koulukirjani Akateemisesta kirjakaupasta, koska se on yliopiston kirjakauppa ja sieltä varmasti löytyy kaikki. Käytännössä se tarkoittaa useampaa reissua kaupunkiin vuodessa.

Ennen tätäkin olemme käyneet keskustassa ainakin kerran kesässä. Se on ehdottomasti kuulunut kesäohjelmaan ja retken kaava on ollut suunnilleen sama niin kauan kuin muistan. Kauppatorilta on ostettu mansikoita aina ja ne on syöty Esplanadinpuiston penkillä tai Havis Amandan suihkulähteellä. Kioskista on myös ostettu jäätelöä aina niin kauan kuin muistan. Olemme siis syöneet mansikoita ja jäätelöä ja istuneet puistonpenkillä nauttimassa kesästä. Retkiin on sisältynyt myös jonkinverran kaupoissa kiertelua, ainakin viimevuosina.

Siitä huolimatta, että päivä keskustassa on kuulunut kesäperinteisiin kauan, ainakin se tuntuu siltä, kesä ilman kyseistä retkeä tuntuisi omituiselta. Retkemme kuulostaa ehkä yksinkertaiselta ja ehkä jopa yksitoikkoiselta, varsinkin, kun se on joka vuotinen. Kuitenkin se on yksinkertaisuudessaan juuri sitä mitä kaipaan. On aurinkoa, koska tietenkin valitsemme aina kauniin päivän. Torilta on aina pakko saada mansikoita ja muutenkin torielämää on mukava tarkkailla. Esplanadin puistossa istuessa voi katsella muita ihmisiä. Olen myös aina rakastanut vettä, niin merta kuin Havis Amandan solisevaa suihkulähdettäkin. Muutenkin minua kiehtovat hallitsemattomat luonnonvoimat, kuten puhaltava tuuli tai kynttilöissä palava tuli.

Huomaamatta näiden kaupunkiretkien kulku on jotenkin muuttunut. Kioskin jäätelötötteröt ovat jääneet pois tai vaihtuneet kupilliseen vahvaa kaakaota tai jäätelöannokseen Fatserin kahvilassa. Myös Havis Amanda on jäänyt pois. Kaikesta tästä huolimatta rakastan iltapäiviä Esplanadin puistossa. Ne yksinkertaisesti tuntuvat kesältä, auringonlämpöä ja ihmisiä, puita ja ne hiekkatiet, jotka kaikuvat menneisyyttä. Viikko sitten osuimme puistoon samaan aikaan panhuilun soittajien kanssa. Oli myös muutama poni joilla lapset ratsastivat talutettuina edestakaisin. Koko puisto kaikui musiikkia, tämä yhdistettyinä muihin kesäisiin asioihin on todellakin useampaan kertaan kokemisen arvoista. Esplanadilla tuntuu aina olevan rauhallista, vaikka onkin liikennettä ympärillä, mutta ehkä siihen on vain tottunut. Rakastan myös muutamia vanhoja värikkäitä ja kauniisti rakennettuja vanhoja taloja, siitä luolimatta, että vanhat rakennukset tuovat mukanaan vanhat epämukavat, mutta kauniit mukulakivikadut.  Siinä on aina jotain samaa, vaikka vuodet vierivät. Lisäksi kesäpäivä Esplanadilla on aivan erilainen kuin kesäpäivä täällä, vaikka kaupunki onkin Helsinki.


En onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa kuin olisin halunnut, tästä puuttuu kokemuksellinen syvyys, mutta sitä on niin vaikea selittää. Esplanadin kesä kuitenkin kuulostaa lokeilta ja ihmisten askeleilta, veden solinalta ja musiikilta. Se tuoksuu mereltä ja torilla päistuvalta ruoalta ja se maistuu jäätelöltä ja mansikoilta.

Jos minulla olisi mahdollisuus valita kohde aikamatkalle valitsisin 1800-luvun Helsingin. Se olisi vanhaa seurapiiriaikaa ja Esplanadin puistokin olisi varmasti erilainen, hevosvaunuja ja hevosia muutenkin kuin ohjelmanumeroiksi, sekä hienoja pukuja, säätyluokkia ja kieliä kuten ranska. Rakastan kuitenkin myös tämän päivän Esplanadia, ehkä se on onnistunut säilyttämään jotakin menneisyydestään.