Kevät

Miksi näiden "tavallisten" tekstien kirjoittaminen mahtaa olla niin vaikeaa? Nyt kuitenkin täytyy tai huhtikuulle jää vain yksi ainoa teksti. Sitäpaitsi kevät, aivan tavallinen kevät, on aivan riittävä aihe.

Todella luminen talvi on vihdoin taittunut kevääseen. Lehdet puhkeavat puihin aivan pian. Heräävä kevät, se kaikkein uusimpien vaaleanvihreiden sävyjen aika on vain taas kovin pian ohi. Talvet ovat nykyisin niin pitkiä, että melkein heti herättyään luonto on jo pukeutunut parhaimpiinsa ja on kesä...

Ostin uuden kevättakin jo muutama viikko sitten. Sille onkin ollut hyvin käyttöä näinä lämpiminä päivinä. Pyöräilykausi on ollut mukava avata kuivilla teillä ja auringonpaisteessa. Jos ihan tarkkoja ollaan, en ole vielä kertaakaan pyöräillyt. Siitä on oikeastaan aivan liian monta vuotta kun viimeksi istuin pyörän satulassa. Olen siis oikeasti käynyt muutaman kerran lenkillä strickerillä, joka on pyörätuolin eteen kiinnitettävä etupyörä. Sillä pääsen helpommin itse, koska riittää, että joku nostaa sen alas. Pystyn itse kiinnittämään sen paikalleen ja lähtemään liikkeelle. Oikeastaan olisi kuitenkin parempi käyttää pyörää, kun minulla sellainen on. Se tekisi hyvää jaloilleni, koska niin saisin laajempaa liikettä jalkoihini ja käveleminenkin olisi varmaan sen jälkeen helpompaa. Pyörän käyttöönottaminen on kuitenkin epämiellyttävämpää, koska se tuntuu vaikealta ja tarvitse liikkeelle lähtöön enemmän apua, esimerkiksi sen, että joku sitoo jalkani polkimiin.

Nämä menneet päivät ovat tosiaan olleet hyvin aurinkoisia, melkein kesäisen kuumia. Tänään, vappuaattona, satoi vettä. Joidenkin asioiden havainnoinni perustan enemmän kuulo - kuin näköhavaintoihin. Sade on yksi sellainen, koska se kuulostaa mielestäni kauniilta. Kohina ja suhina on melkein kuin musiikkia, lähes turvallista.

On kevät!

Tuleeks nää valot kohta takas...

Taisin juuri viikko sitten kirjoittaa täällä siitä, kuinka kannattaisi välillä kirjoittaa aivan tavallisista asioista. Joku sanonta kuitenkin väittää, että lupaukset on tehty rikottaviksi. Siihen aion nyt nojata, koska sormenpäitäni polttelee tarve kirjoittaa sykähdytävästä hetkestä, erään yhtyeen levynjulkaisutilaisuudesta.Teidän on kuultava tästä, koska tämä on ikäänkuin jatkoa sille taijanomaiselle 28.8.10 lauantaipäivän kohtaamiselle.

Helsingistä Lahteen on hiukan matkaa, on kulkuneuvo mikä tahansa. Hyvinhän se kuitenkin taittui junalla, kun mukana oli Reetta, joka oli edes hiukan yhtä innoissaan, kuin minä, ja pystyi  auttamaan tarpeellisissa asioissa. Vielä, kun muistaa ensin vilauttaa lipunmyyjille pyörätuolia ja sitten opiskelijakorttia, niin ei tule edes kovin kalliiksi tuollainen matkustaminen! Määränpäässä voi sitten käyttää taksia tarpeellisten matkojen kulkemiseen. (Välimatkat olivat onneksi pienet!)

Pienen jännitysmomentin meidän seikkailuumme loi se, että levynjulkaisukonsertti oli ilmaiskonsertti, eikä siihen otettu lippuvarauksia. Emme siis voineet olla täysin varmoja sisäänpääsystä ennen kuin saimme liput lipputiskiltä. Onneksi kuitenkin saimme. Olisi ollut aivan kamalaa huomata, ettemme pääsekään sisään.

Taisimme saada viimeiset kaksi vierekkäistä paikkaa ykkösparvelta. Virkailija ei tainnut huomata, että istuin pyörätuolissa, koska ei tarjonnut meille pyörätuolipaikkaa. En kuitenkaan sellaista ruvennut kyselemään, kun se ei ole aivan  pakollista. "Aivan sama, kunhan pääsemme sisään" oli sekä minun, että Reetan ainoa toive. Näimme loistavasti korkealta suoraan alaviistoon.

Oli hauska huomata miten muutamat tutut tuntuivat olevan kovin innoissaan, kun löysivät meidät ihmisjoukosta. Tosin olimme mekin, kun pääsimme paikalle. Tuttuja on muutenkin aina ihana tavata, varsinkin, jos otetaan  lämmöllä vastaan, kuten meidät otettiin. Vastaavassa tilanteessa olisin varmasti yhtä iloinen tapaamisesta.

 Suoraan takanamme istui neljä tyttöä, ehkä ekalla keikalla ja ikää n. 12 v.,joista uskallan sanoa suoran mielipiteeni, koska he olivat selvästi faneja eivätkä ystäviä tai sukua.Tytöt tulivat hiukan myöhässä.  Valot olivat juuri sammuneet. Eräs heistä kysyi,"tuleeks nää valot kohta takas, kun mä en näe avata mun karkkipussia?" He kiljuivat suoraan takanamme ja pudottelivat karkkejaan. Teki mieli sanoa usemmin kuin kerran "Hei, ette ole elokuvissa vaan konsertissa." No, toivottavasti tytöt saivat mukavan ensimmäisen keikkakokemuksen, mutta silti, yrittäkää edes kuvitella....

Eihän tutulta voi pyytää nimikirjoitusta, eihän? No ei, sitä mieltä minäkin olin lauantaihin asti. Levyn ostaminen ja nimmarijonon jatkoksi liittyminen kävivät kuitenkin yllättävän helposti. Se oli ainoa hetki, jona voi sanoa jotain niille neljälle juuri unelmansa todeksi eläneille.

Jokseenkin hysteerisen jännityksen vallassa alkanut päivä jatkui samaa rataa ja vain paheni. Seisoimme varmasti ainakin puoli tuntia tyhjällä taksitolpalla kinaamassa siitä, kumpi soittaisi kyltissä olevaan numeroon. Päädyimme  jonkinlaiseen kompromissiin.  Minä soitin, mutta Reetan puhelimesta. Niin pääsimme viimein syömään. Heittelimme toisillemme mitä järjettömimpiä ja hysteerisimpiä juttuja, suorastaan pimahtaneita.Vieläkin ne naurattavat minua. Taksitolpat eivät selvästikään sovi meille, hysteriaa on nimittäin koettu ennenkin.

Kaiken sen syömisen jälkeen oli kyllä paha olo. Ne kaksi yhdeksän junassa kotiin matkustanutta tyttöä olivat väsyneitä, mutta iloisia kuitenkin. Sunnuntaipäivän täyttäneestä tyhjyydestä huolimatta, olen hyvin onnellinen siitä, että sain olla mukana jossain niin ainutlaatuisessa kuin lauantai oli. Levy on pyörinyt koneessa jo monta kertaa näiden päivien aikana ja välijuonnot pulpahtavat mieleen ja saavat hyvälle tuulelle.

Ehkä jo ensi keväänä...

Olen todella huono kirjoittamaan tänne silloin, kun minusta tuntuu, ettei ole mitään erityistä kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt opetella uuden tavan ja kirjoittaa jotain pientä useammin, jotta lukijani eivät tylsistyisi ja karkaisi pois.

Koulumaailmasta olisi aina jotain uutta kerrotavaa, se ei vain ole olevinaan tarpeeksi kiinnostavaa. Taidan elää jatkuvasti jonkinlaista unelmaa kaivaten suuria ja pysäyttäviä kokemuksia, joista kirjoittaa. Kuka sellaisa kuitenkaan jatkuvasti kokee? Minulla on kokemusta siitäkin, että sitten, kun sellainen kokemus tulee eteen se saattaa olla omalla tavallaan niin suuri ja myksitävä, että kestää kauan ennen kuin sen jäsentää niin, että siitä pystyy kirjoittamaan. Kokemukseni mukaan teksteistä, jotka kirjoitetaan tuollaisista mykistävistä kokemuksista tulee aina tavallaan pettymyksiä, itselleni ainakin, sillä eihän lukija tiedä mitä olen ajatellut. Onnistun kirjoittamaan kokemukseni hitaasti ja tarkkaan harkiten, jotta en unohtaisi mitään, mutta silti minusta tuntuu usein, että olen jättänyt jotain pois, nimittäin sen tunteen, jonka vallassa olin, joka teki kokemuksestani juuri minulle erityisen. Ehkä on siksi parasta kirjoittaa ainakin toistaiseksi ihan tavallisista asioista.

Tämä lukuvuosi on selvästi loppupuollella, ainakin niin lopussa, että toiseksi viimeinen jakso on jo puolivälissä ja on aika tehdä viimeisen vuoden lukujärjestykset. Olen huomannut jo viime vuonna, että lukio on matka, joka on kuljettava loppuun asti ennen kuin sen  voi sanoa nähneensä kokonaan. Ensi kesä ja syksy tuovat eteen taas uusia kuvia tällä matkalla, nimittäin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minun on luettava koulukirjoja koko kesän ajan. Pelkään jo nyt sitä tulevaa tilannetta. Entä, jos en saa itseäni lukemaan tarpeeksi ja en pääse kirjoituksista läpi? Toisaalta tiedän, että minulla on tapana kehittää itselleni isoja peikkoja, joista harvat toteutuvat.

Minulla oli pahoja vaikeuksia englannin opiskelussa. Ennen kun asiaa tutkittiin tarkemmin ja minut vapautettiin jouduin tuplaamaan muutaman kurssin. Sen vuoksi joudun ottamaan täytekursseja kaikista mahdollisista aineista ja näytti siltä, että opintoni venyvät kolmeen ja puoleen vuoteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saatan päästä ylioppilaaksi jo ensi keväänä, jos kaikki sujuu hyvin. Se olisi mahtavaa!

Kahdentoista vuoden odotus..

Virpi Kuitunen (nykyään Sarasvuo) edusti minulle viime talveen asti jotain sellaista, mikä on vaikeasti selitettävissä, se täytyy kokea itse.Virpi oli jotain sellaista mitä vain Janne Ahonen on aiemmin edustanut. Käytin heistä myöhemmin termiä valittu, vaikka en tietoisesti valinnutkaan heitä, heistä vain tuli sellaisia. Minä rakastin heitä, puolustin heitä viimeiseen asti ja pelkäsin koko ajan pahinta, kun he lensivät minäkin lensin.  No. te jotka olette ennenkin lukeneet blogiani ehkä muistatte. Yllätyin itsekin miten helposti sisäistin, että Virpi lopettaa uransa. Siinä viimeisessä tekstissäni hänestä totesin, että tulen varmasti seuraamaan hiihtoa jatkossakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla, kuin hänen aikanaan.

Tänä talvena en olekaan katsonut hiihtoa samoin, en yhtä orjallisesti. Oikeastaan ensimmäisen kerran tällä kaudella olen seurannut hiihtoa vasta nyt, Oslon MM-kisojen aikaan. Eikä sillä kuinka kisassa oikeastaan käy ole ollut niin väliä. Kisat alkoivatkin hiukan takkuisesti suomalaisten osalta, mutta  tämä ja eilinen päivä ovatkin olleet loistavia hiihtäjiemme osalta. Mäkihyppääjillä ja yhdistetyssä sitä vastoin edelleen takkuilee. Viidestä tavoitellusta mitalista kaksi on kuitenkin ladulta jo haettu.

Kummallista miten sitä oppii itsestäänkin uusia asioita seuratessaan tuollaisia kilpailuja. Hiihtoon kohdistamani hysteria alkaa nyt ehkä olla sitä yleistä normaalitasoa, ainakin huomattavan paljon lähempänä sitä. En edelleenkään pysty istumaan paikoillani, kun seuraan jännittävää kisaa, vaan pompin ja kiljun. Siskoni mukaan kuulostin tänään aivan pillastuneelta porsaalta, kun kannustin Matti Heikkistä kohti MM-kultaa. Onneksi osaan nauraa itselleni ja tiedän, ettei siskoni tarkoittanut kommenttiaan pahalla. En kuitenkaan voi itselleni mitään, minut valtaa aina tietty hysteria, edelleen. 

Sain huomata, että väliaikalähdolläkin kisa voi olla jännittävä, se voi olla suorastaan piinallinen. Ymmärrän hyvin miksi urheilijat itse pitävät väliaikalähdoista enemmän. Ne vähentävät kolarointia lähdossa, mutta pakottavat urheilijat tekemään parhaansa koko matkan ajaksi. Itse olen ennen pitänyt yhteislähdöistä enemmän siksi, että ne ovat olleet niin selkeitä seurata, se joka johtaa letkaa johtaa myös kisaa, se joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa kisan. Sekä naisten eilinen että miesten tämän päiväinen perinteisen kilpailu olivat suorastaan piinallisen jännittäviä. Kaikki suomalaiset olivat molemmissa kilpailuissa loistavia. Jokaisessa väliaikapaikassa pohja-aika oli suomalaisen nimissä, mutta naisten lenkillä tuli kaksi aina ohi Aino-Kaisa Saarisesta.

Urheiluselostajiamme on usein huvittavaa kuunnella. Suomalaisten suksien voitelu oli onnistunut täydellisesti, joten selostajiemme kehut huoltotiimille olivat ehdottomasti paikallaan. Selostajien käyttämät kielikuvat olivat silti huvittavia. Suomalainen huoltotiimi oli tänään koottu taikureista, kyllä, ehdottomasti, mutta esimerkiksi ruotsilla jonka voitelu epäonnistui taas, kolmannen kerran peräkkäin, oli huoltotiimissään selostajiemme mukaan vain pelle Hermanneja, hauskaa.

Matti Heikkinen oli tänään lyömätön. Kuuntelin miesten kilpailua  radiosta jo tullessani koulusta kotiin, vaikka Heikkinen oli loistava en silti suoraan sanottuna uskonut suomalaisten mitaliin vielä silloin. Kaikkensa se mies kuitenkin oli antanut ylitettyään maaliviivan, makasi maassa ja yökki. Siskoni mietti, että mahtaako itkeä, kun valmentaja kävi olkaa taputtamassa ja mies makaa kasvot lumessa liikkumatta.

Tavallani nautin siitä menneiden vuosien tunteesta, kun elin niin täysillä urheilijan mukana, minusta todella tuntui, että aistin hänet, muistan eräänkin yön, kun heräsin pohtimaan tulevan kilpailun tulosta, päädyin johonkin ja kisa päättyi juuri niin. Alan taas kuulostaa hullulta ja vaikka puhunkin tässä totta olen onnellinen, ettei enää ole sellaista. Voin kannustaa urheilijoita edelleen sydämestäni ja katosa palkintojenjakoja hymyillen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itkeä sitä, ettei juuri HÄN voittanut. Nyt jokaisen onnistuminen on hyvä ja jokaisen epäonnistuminen harmillinen, mutta kaikki suomalaiset mitalit ovat kirkkaita riippumatta siitä kenen ne ovat.

Kuten sanottu, siskoni mukaan kuulostin aivan pillastuneelta porsaalta kannustaessani Heikkistä ne viimeiset kilometrit. En kuitenkaan ymmärtänyt kuinka iso asia suomalaiselle miesten maastohiihdolle tämä mestaruus oli, ennen kuin selostaja sanoi sen ääneen illan palkintojenjakolähetyksessä ja äiti vielä toisti. Ensimmäinen suomalainen mestaruus mieshiihtäjälle kahteentoista vuoteen, se on todella iso asia, mutta kahden ihmisen vakuutelut siihen tarvittiin ennen kuin sen itse ymmärsin, ja kuitenkin olen vain suomalainen nuori tyttö. Miltäköhän Heikkisestä itsestään mahtoi tuntua..?

Jos olisin tiennyt...

Eilinen päivä (18.2) ja torstai-ilta (17.2) olivat meille lukion 2. vuosikurssin opiskelijoille niitä suuria hetkiä. Koulumme abiturientit lähtivät riemuiten kahden ja puolen tunnin rekka-ajelulle palkittuaan ensin mm.  koulun parhaan opettajan, laulettuaan laulun, joka kertoi heidän kolmesta vuodestaan ja näytettyään videon kaikilta noilta vuosilta. Ilta oli meidän ja me olimme kauniita.

Itse tanssit alkoivat vasta 19.30, mutta minä kuten kaikki muutkin Wanhat tulimme paikalle jo 17.00, jotta pääsimme ammattikuvaajan kameran eteen. Punainen ja vaaleanpunainen olivat suosituimmat pukujen värit, mutta joukossa oli muutamia sinisiä ja vaaleita värejä, joku vihreäkin oli joukkoon eksynyt. Ei sen puoleen tämä vihreä näytti käyttäjänsä päällä todella kauniilta.

Leikittelin mielelläni pitkään ennen tansseja sillä ajatuksella, että kerrankin me kaikki saisimme olla maailman ihanimpia tyttöjä. Tunsin itseni todella kauniiksi ja muutkin näyttivät siltä. Jouduin taas huomaamaan kuinka näönongelmani vaikuttavat tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä aivan eri näköisinä kuin yleensä. Ensin en millään tunnistanut kuka kauniista tytöistä oli kukakin, eteenkin sellaisia henkilöitä, joiden kanssa en muutenkaan ole niin paljon tekemisissä oli vaikea tunnistaa.

Itse en tanssinut, istuin vain katsomassa muiden tanssia. Halusin kuitenkin pukeutua, jotta tuntisin paremmin kuuluvani porukkaan. Illan päätteeksi minua kuitenkin harmitti, etten ollut mukana tanssimassa. Ei joukkoon kuuluminen ole vain sitä, että pukeutuu kauniisti ja saa muutaman kehun puvustaan. 

Pysyn pystyssä, jos joku tukee minua ja pystyn näinollen ottamaan myös tanssiaskelia. Esimerkiksi cicapota, joka on lähinnä kävelytanssi olen nuorempana tanssinut opettajan tai avustajan kanssa, jotka ovat tukeneet minua. Ote tanssissa on molemmista käsistä ja askeleet ovat kävelyaskeleita. Tanssiin kuuluvat pyörähdykset parista irrallaan pystyn tekemään, koska voin kävellä sen verran ilman tukea. Suurin osa tansseista oli sellaisia, jotka tanssittiin parin kanssa, joten suurimmanosan olisin luultavasti voinut tanssia hieman soveltaen, mutta eihän noista ikinä tiedä.

Vauhdikkaimpien tanssien musiikki oli lisäksi sellaista, että sen rytmi meni suoraan sisimpääni ja minun teki mieli päästä mukaan. Wirginia reel ja salty dog rag olivat molemmat sellaisia, lisäksi Wanhojen oma tanssi näytti todella siltä, että heillä oli hauskaa. "hei nyt me bailataan, meillä on kivaa"

En minä oikeastaan ole kovin . Olin kaunis saatte nähdä, minulla on kavereita koulussa kuitenkin ja vielä on tulossa penkkarit, joiden suunnitteluun tahdon mukaan, koska ne ovat paljon muutakin kuin rekka. Sitäpaitsi saan aikaan hulvattoman jutun koululehdessä julkaistavaksi. Silti, jos olisi tiennyt millaisia tansseja tanssitaan ilta olisi voinut olla osaltani aivan erilainen

Wanhojentanssipuku





Tässä tämä puku ON
              

Näköpiirissä Wanhojentanssit

Ylioppilaaksi pääsemisestä tuli unelmani jo ennen kuin täytin 12. Lukio on ollut minulle itsestäänselvä valinta siitä lähtien, mutta vasta yhdeksännellä luokalla ymmärsin, että se on myös järkevä valinta, minusta ei tule fyysisen työn tekijää. Nyt, kun olen opiskellut lukijossa jo toista vuotta, unelmani tuntuu päivä päivältä todenmukaisemmalta. Mutta silti, kaikkien matkan käänteiden jälkeen, tunnen itseni epävarmaksi. En voi uskoa sitä todeksi ennen kuin se on totta.
Vasta hiljattain ymmärsin kuinka riittinen koulu lukio oikeastaan on. Ensimmäinen vuosi menee vielä ihmetellessä.  Toisena vuonna tanssitaan jo vanhojen tanssit.  Kolmantena vuonna riehutaan penkkareissa ja viimeistään neljännen vuoden keväällä saadaan ylioppilaslakki. Ylioppilaskirjoituksissa voi käydä jopa kolme kertaa.Minulla ja ikätovereillani on edessämme vanhojentanssit, ne ensimmäiset juhlat matkalla kohti suurta päämäärää. Vielä yhdeksännellä luokalla olin varma siitä, että haluan tanssia vanhojentanssit. En kuitenkaan ole menossa pyörähtelemään tanssilattialle. Kyllähän se pyörätuolillakin onnistuisi aavistuksen soveltaen. En oikeastaan tiedä mihin ajatus kariutui, ehkä siihen, että olisi pitänyt löytää poika, joka suostuu parikseni. Kuulun kuitenkin vanhojen joukoon, joten halusin jotenkin päästä mukaan juhliin ja pukeutua kauniisti. Pohdin pukeutumistakin pitkään, mutta kaikki joiden kanssa puhuin asiasta olivat sitä mieltä, että minun ehdottomasti kannattaa pukeutua. Sillätavoin kuulun joukkoon, ja pohjimmiltani haluan tehdä sen. Kerrankin saa olla maailman ihanin tyttö, tuntea itsensä prinsessaksi ja pukeutua niin kauniiseen pukuun, ettei kenelläkään ole sellaista. Kaikki tytöt varmaankin ajattelevat noin. Pojilla on paljon tylsempää ja toisaalta helpompaa, koska vaihtoehtoja on vähemmän. 
Löysin eräästä kaupasta mukavia juhlapukuja, jotka olivat malliltaan juuri sopivia; juuri niin lyhyitä, ettei niitä tarvinnut lyhentää tämänpituiselle ihmiselle kuin minä olen. Katselin niitä pukuja muutaman viikon ajan ja sovitin sitten useampaa. Todellinen kamppailu käytiin kuitenkin kahden eri punaisen mekon välillä. Ne olivat malliltaan samanlaiset: suora helma, joka laskeutuu kuminauhan ansiosta hieman pallomaisena, vetoketju sivussa ja nauha takana, olkaimet. Toinen oli vaaleanpunainen ja sen rinnuksilla oli tiheässä vaaleanpunaisia ruusuja, jotka oli  tehty samasta kankaasta. Näin tämän vaaleanpunaisen mallinuken päällä ennenkuin olin edes sovittanut mekkoa, ja ihastuin siihen. Pitkän pohdiskelun ja venkoilun jälkeen päädyin kuitenkin toiseen tumman viininpunaiseen mekkoon, joka taittaa valossa hauskasti violettiin, purppuraan.                                                                     Ajattelin ensin, etten osta kuin puvun, mutta asuni on kerääntynyt nyt muutaman viikon aikana useasta eri kaupasta. Puku yhdestä, koru ja hiussoljet toisesta ja kengät kolmannesta kaupasta. Kengät löytyivät tälläkertaa yllättävän helposti. En oikeastaan etsinyt niitä vaan kirjaimellisesti löysin ne.
Meillä on lukiomme toisen vuosikurssin oppilaiden kesken ollut jo muutama palaveri vanhojenpäivään liittyen. Koulussamme on nimittäin tapana, että kaikki osallistuvat järjestelyihin, riippumatta siitä aikovatko he tanssia. Me nimittäin myymme kutusuja ensimmäisiin tanssiaisiin (ne pidetään samana iltana, kun abit ovat viettäneet penkkareita, seuraavana iltapäivänä tanssitaan koulun oppilaille). Muutamaa euroa vastaan saa siis kutsun tanssiaisiin ja pientä purtavaa väliajalla. Näillä rahoilla sitten kustannetaan abirekka, jonka lavalle kaikki haluavat riehumaan, nekin jotka eivät tanssineet. Varsinainen juhla on 17.2 ja koulu saa nähdä tanssit seuraavana iltapäivänä.
Minä olin mukana ryhmässä, joka suunnitteli vanhojentanssikutsut. Lupasin myös kirjoittaa illasta jutun koululehteen. Ajattelin, että voisi olla mukavaa leikkiä toimittajaa ja toivottavasti sellainen juttu olisi mukavaa luettavaa. Vanhojentanssit kuuluvat perinteisiin ja ovat tulossa  kaikkien kohdalle, ykkösillekin. Juttu lehdessä voisi olla mukava muisto meille kakkosille ja ykkösten kannalta se on kurkistus tulevaisuuteen. Ensin ajattelin, että minun on ehkä toteutettava juttu osittain haastatteluna, mutta nyt tulin ajatelleeksi, että voisi sen hoitaa ehkä hieman toisinkin...