Penkkarit

Olin perhonen abishown ajan

Lukioon kouluna liittyy paljon riittejä tai rituaaleja. Jokaisella siirtymävaiheella on omat juhlallisuutensa. Wanhojentansseista jäi päälimmäiseksi pettymys, kun ajattelin, että kaunis puku olisi tarpeeksi liittämään minut osaksi porukkaa ja totesin sitten, ettei se aivan ollutkaan. Siksi päätin, että penkkareihin osallistun kunnolla, ihan oikeasti. Niimpä otin penkkarikarkit hoitaakseni ja ilmoitin heti, että tahdon rekan ohjaamoon. Lavalle menemistä en olisi uskaltanut edes ajatella, en olisi millään jaksanut seistä siellä lavalla koko aikaa.


Keskiviikon terveystiedontunnilla minut valtasi haikeus. Hetken tajusin kauhistuttavan selvästi, että koulu tosiaan päättyisi tähän, huommenna penkkarit ja sitten, niin, mitä sitten? Omat lukio-opintoni eivät ole menneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Minun piti valita vielä muutamia kursseja viidenteen jaksoon, jotta saisin kurssit täyteen, mutta lukujärjestkseni koostuu sellaisista aineista kuin eväitä elämään, kuvataide ja autokoulun teoriaosuus. Vaikeus luopua on aina ollut heikkouksiani. En tiedä miten selviän siitä, että minun todella täytyy lähteä. Unelma valkolakista syttyi, kun olin 12-vuotias, mutta mitä lähemmäksi se on tullut, sitä kaukaisemmalta se on alkanut tuntua. Kaikki muuttuu epävarmaksi, kun on painanut lakin päähänsä.

Niin, ne penkkarit... Koko päivä oli pelkkää sekoilua, musiikki soi kovempaa kuin korvat kestivät ja se käytäville heitettyjen karkkien määrä oli uskomaton, olisi pitänyt saada kuva, mutta kerrankos sitä vain elämässään viettää penkkareita. Näin koulun pihalle pysäköidyt rekat heti, kun tulin. Mietin miten ihmeessä pääsen sisään.. Lopulta eräs koulumme miesopettajista puolittain nosti minut kyytiin. Ihan hyvin se sitten onnistui, kun jalat tapasivat ensimmäisen askelman.

meidän rekkamme on tuo valkolakanainen, taidan itse istua juuri tuon ohjaamossa..

Se ihmisten ja rekkojen määrä oli jotain aivan uskomatonta. Merisatamaan kokoontuneita rekkoja oli niin paljon, ettei letkan alkupäätä voinut nähdä. Meidän koulumme, Helsingin Uusi yhteiskoulu, oli liikenteessä kahdella rekalla. Rekat ajoivat tietenkin peräkkäin koko maatkan koululta keskustaan, mutta ennen merisatamaan päätymistä toinen, edellämme kulkenut rekka katosi, kun meidän oli odotettava, jotta raitiovaunu pääsisi ajamaan reittiään. Toinen rekoistamme oli ehtinyt pois valoista ennen raitiovaunua, mutta merisatamaan tultaessa olimme taas peräkkäin. 


Cafë Ursulan ikkunoihin oli pingotettu lakanoita, joissa luki "Onnea Abit 2012" niistä tuli hyvä mieli. Penkkaripäivä on iloinen tapahtuma muillekin kuin abeille. Pikkulapset olivat aivan onnessaan, kun taivaalta lähes kirjaimellisesti satoi karkkia. Silti jotenkin odotin, että ajelu kaupungilla tuntuisi toisenlaiselta, jotenkin hienommalta, todemmalta. Kuten jo mainitsin koulu on nyt lähes kokonaan käyty, edessä ovat kirjoitukset ja lakkiaiset, sitten joskus. Mitä lähemmäksi tämä kaikki on tullut, sitä epätodemmalta se on alkanut tuntua.


Meitä onnisti sään suhteen. Pakkaset eivät paukkuneet samoissa lukemissa kuin viimevuotisten abien juhliessa ja aurinkokin paistoi. Perillä meille tarjottiin kuumaa mehua, viimeisetkin vilunväreet varmasti hävisivät. Oli huvittavaa katsella edellä ajavan rekan lavalla seisovien tuttujen riehuntaa ja kertoa sitten koululla hymyillen, että haauskaa oli, eikä yhtään edes paalellut. :) Ei kyllä kuulema muitakaan pahemmin. 


Rekasta poistuminen oli aivan operaatio sekin. Miten sen nyt selittäisin, jotta saisitte oikeanlaisen kuvan? Istuuduin ikäänkuin rekan lattialle, sille reunalle, jolta askelmat lähtevät. Sitten astuin askelmalle, mutta toinen rekkakuskeista tuli kyllä auttamaan. Kaikki kävi lopulta helposti ja turvallisesti. Pääsin rekkaan ja sieltä pois ilman suuria ongelmia ja kyytikin oli tasaista. 

Hyvä ruoka, parempi mieli

Huikka HYK:laisille...

Tähän loppuun vielä muutamia valokuvia penkkaritunnelman havainnollistamiseksi. Omaia kuviani on vain tuo ylimmäinen, mutta onneksi mukaavat ihmiset antavat käyttää omiaan 

Kualema, vanh hanttapuli

Kualema, vanh hanttapuli

Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaan nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät natteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Viime äidinkielentunnilla käsittelimme runoa. Jokainen sai paperin, jolle oli koottu erilaisia runoja. Niiden joukossa oli tämä, Heli Laaksosen Kualema, vanh hanttapuli. Olen aina rakastanut murteita. Niissä on mielestäni jotain huvittavan hellyyttävää. Minun on vaikea muistaa milloin kuulin tai luin ensimmäisen Laaksosen runon, mutta olen rakastanut niitä ensikuulemalta asti.

Meidät jaettiin luokassa pieniin ryhmiin ja annettiin tehtäväksi valita runo, jota analysoida ohjeiden mukaan. Iskin silmäni Laaksoseen ja sain ryhmäni valitsemaan juuri sen runon. Luin vasta sitten runon ensimmäisen säkeen enkä ollut saada naurua loppumaan. Rakastan murrerunoja, mutta ne naurattavat minua usein. Ei se siitä johdu, etten ottaisi runon sanomaa tosissani, mutta en voi hillitä itseäni. Pojat katsoivat hiukan pitkään, mutta sain lopulta naurun hallintaan.

Runoa lukiessani huomasin taas kuinka paljon kiinnitän huomiota kieleen ja sen eri piirteisiin. Sillä miltä runo ulkoisesti näyttää, miten sen sanat ja rytmi soivat on minulle iso merkitys, luultavasti isompi kuin useimmille muille. En luultavasti voisi mennä kuuntelemaan Laaksosen runonlausuntaa ilman, että vaikuttaisin epäkohteliaalta tai hieman sekolta.

Suomenkieli ja varsinkin runon ensimmäinen säe yllättivät minut täysin. Maistelkaa tätä nyt oikein kunnolla, kuunnelkaa sitä. "Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!" Se oli yllättävää. Kuka puhuttelee kuolemaa kuin elävää olentoa, varsinkaan tuohon sävyyn?!

Keilaus kuuluu kaikille

Pyörätuoli vapauttaa kädet ja keilausteline onnistumisenriemun

-       Ensimmäisen lauseen puute on kirjoittajan pahin painajainen. - Jos tietäisin miten sen yli hypätään ei minulla olisi mitään ongelmia. Ehkä pitäisi vain "käydä suoraan tulta päin", kuten sanonta kuuluu.

Joulukuussa tuttavani syntymäpäivillä viihdekeskus Flamingossa minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa kuvassa näkyvää keilaustelinettä. Olen keilannut ennenkin, mutta nyt, kun mietin asiaa, minulla ei ole lainkaan muistikuvia siitä miten se mahtoi onnistua. Tiesin, että keilarataa reunustavat kaiteet, jotka on mahdollista nostaa ylös. Näin pidetään keilapallo radalla ja, jos oikein hyvin käy, saadaan kaatojakin.

Muistan ala-asteajoilta yhdet syntymäpäivät, joilla olimme keilaamassa. Sillä kertaa en istunut pyörätuolissa, joten käteni olivat keppeihin sidotut. Muut vieraiksi kutsutut pojat ”keilasivat puolestani.” Taisin saada aika hyvät tulokset siinä keilakisassa. Olivathan puolellani kavereiden taito, voima ja halu auttaa. Taisin olla aika hyvä jätkä silloin 10 vuotta sitten.

Seitsemännellä luokalla osallistuin koululiikuntaan mahdollisuuksien mukaan, kiitos loistavan opettajan. Kerran olimme keilaamassa. Se onnistui jotenkuten ylös nostettujen keilarataa reunustavien kaiteiden turvin, mutta oli silti aikamoista onnenpeliä. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että avustaja olisi tukenut käsiäni keilatessani. Istuin pyörätuolissa, joten käteni olivat vapaat, mutta tarvitsin silti jonkun, joka toi minulle uuden keilapallon. Luultavasti se oli avustaja, tai ehkä sittenkin opettaja…

Minulla on ollut useita liikunnanopettajia peruskoulun aikana, mutta yksikään ei ole yltänyt seitsemännen luokan opettajani tasolle, ei ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Hän todella näki minut. Hän näki minut eikä vammaani. Tai tietenkin hän näki vammanikin, mutta vain sen verran kuin oli pakko. Kaikki mahdollinen liikunta mukautettiin niin, että pystyin osallistumaan siihen. Rakastin liikuntaa, se oli lempiaineeni, koska pääsin todella osalliseksi liikunnanriemusta. Muut opettajat ovat olleet valmiita hyväksymään minut osaksi ryhmää ja jonkinlaista halua ymmärtää vammaista oppilasta on myös ollut, mutta mukauttaminen tai liikunnasta vapauttaminen on vain ollut paljon helpompaa. Tämän vuoksi muistelen ensimmäistä yläaseen liikunnanopettajaani lämmöllä vielä vuosien jälkeen. Olin hänelle haaste, mutta hän opetti minut rakastamaan liikuntaa.

Nähdessäni keilaustelineen minusta tuntui heti, että siitä täytyy kirjoittaa. Se mullistaa keilaamisen antamat mahdollisuudet. Se tekee keilauksesta harrastuksen, joka yhdistää ihmisiä. Se kuuluu sekä vammaisille, että vammattomille eikä ole iästä kiinni. Keilaustelineen ansiosta on mahdollista saada keilapallo todella vierimään rataa pitkin. Enää ei tarvitse vain pudottaa palloa radalle ja toivoa, että se kaataisi edes yhden keilan. Nyt voin kisata ystäviäni vastaan keilaradalla ja voittaa kisan, ihan itse.

Kun vähempi ei riitä..

Nyt meillä on koulussa menossa koeviikko. Minulla on vain yksi koe, koska lukujärjestykseni koostui sellaisista aineista kuin musiikki, kuvataide, maantieto ja äidinkieli. Taideaineista ei ole koetta ja äidinkielen esseepreliminääri meillä oli jo. Olen aina rakastanut äidinkieltä. Kirjoittamalla olen osannut luoda ihmisten eteen juuri ne kuvat. jotka olen halunnut saada heidät näkemään. Siihen kädessäni oleva kynä ei pysty silloin, kun pitäsi piirtää.

Olin aivan innoissani äidinkielen esseekurssista. Se oli ensimmäinen äidinkielenkurssini tänä lukuvuonna, koska kirjallisuusseminaarin kirjakeskusteluja ei lasketa. Koko kurssia leimasi kuitenkin se sama, joka minua nytkin vaivaa. Tiedän mitä ajattelen asioista, mutta nyt, aivan yht'äkkiä en osaakaan kirjoittaa siitä. Olen painanut mieleeni kaikki opettajan antamat ohjeet. Niistä tärkeimpänä ja selkeimpänä mielessä on kuitenkin toteamus"vähästä kaikki", ei siis kaikesta vähän. Oli kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa siten. Sen vuoksi sainkin aikaan vain keskinkertaisia esseitä. 

 Tiesin, etten kertaakaan kirjoittaessani yltänyt parhaaseeni. Tiesin, että kirjoittaessani aineistoesseetä unohdin "lyödä palloa seinään", kuten opettaja neuvoi tekemään. Aineisto on keskustelukumppani, kuten opettaja sanoi, mutta en osannut käydä sitä keskustelua. Kopioin vain pitkiä pätkiä aineistostani osaamatta syventää ajatuksia. Tiesin kyllä, ettei oma ääneni kuulunut esseessäni juuri lainkaan. En ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni, miten olisin voinut olla, kun koko ajan jotain jäi kirjoittamatta. En ollut tyytyväinen siihen mitä jätin opettajan arvosteltavaksi, mutta jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä huomata, että siinä kammottavassa alisuoriutumisen tilassanikin sain aikaan jotain menettelevää, mukiinmenevää, enkä suoranaista katastrofia. 

Alan kuitenkin hiljalleen ymmärtää heitä, jotka kirjoittavat joitain aineita ylioppilaskokeissa uudelleen, vaikka olisivat saaneet ihan hyvän arvosanan. Sain preliminääriesseestäni 40 pistettä. Sillä olisin saanut mangan, hyvän arvosanan, kunhan vain olisin onnistunut tekstitaitokokeessakin. Se ei kuitenkaan missään nimessä riitä minulle. Pystyn eximiaan, tiedän, että pystyn. Kaiken osuessa kohdalleen voin saavuttaa vaikka laudaturin. Silloin kaiken on kuitenkin onnistuttava täydellisesti. On nukuttava edellisenä yönä kunnnolla, syötävä kunnon aamiainen, löydettävä kokeessa juuri se paras tehtävävaihtoehto ja kyettävä keskittymään siihen täydellisesti. Ennen tätä täytyy kuitenkin päästää irti kaikesta muusta. Yksikään koetilanteen ulkopuolinen ajatus ei saa häiritä ja on kyettävä ajattelemaan laaja-alaisesti. 

Olen alusta asti ylioppilastutkintoa pohtiessani tiennyt, että äidinkielestä haluan parhaan arvosanani ja, että omalla tasollani saavutan kiitettävän tai jopa erinomaisen arvosanan. Oli kuitenkin kammottavaa ymmärtää, että yhtään vähempi ei riitä ja, että sitä huonompaa arvosanaa saa pelätä. Pitäisi vain lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin ikinä vain mahdollista, mutta liika pingottaminenkaan ei ole hyväksi. Se ruokkii ja ylläpitää sitä alisuoriutumista, joka minua nyt on vaivannut. 

Luxenbourgin puistossa

Vihdoin, vihdoin se on minulla! se, jokin joka lumosi minut jo kahdeksan vuotta sitten. Tuntuu, että sen näkemisestä on kulunut jo ikuisuus. Oikeastaan olin unohtanut sen olemassaolonkin. Kirja! Yksi viaton kirja.

Yhtäkkiä muistin sen taas, kun kävin Ateneumissa.  Maalaus Pariisin Luxembourgin-puistosta, Edelfeltin mestarillinen taideteos. Joka kerta, kun olen käynyt Ateneumissa, olen voinut seistä (tai istua) sen yhden ainoan taulun edessä minuuttitolkulla. Se taika pitää minua edelleen otteessaan. Ja tällä kertaa päätin myös ostaa Edelfeltistä kertovan taidekirjan, jonka Ateneumin taidemuseo on julkaissut juhlakirjana.

En tiedä oliko kirjan ostaminen sinänsä järkevää, mutta Luxembourgin puiston taika vangitsee minut edelleen. Kuva on kuin niiden kirjojen sivuilta, joiden ainoana yksinkertaisena tehtävänä on kuljettaa lukijansa vuosisatojen taakse. Mielikuvissani pääsen 1800-luvulle. Voin melkein tuntea hiekan jalkojeni alla ja leikkiä noiden kuvan lasten kanssa.

Onko taideteos tehnyt tehtävänsä? Voisin kirjoittaa tarinan, jopa kirjan tuosta yhdestä taulusta. Kuva koskettaa ja se elää. Ilman henkilökohtaisia kokemuksia kotoisista puistoista, äänistä ja tuoksuista, taulu olisi jäänyt etäiseksi. Kaikesta tästä huolimatta, voisinko kuitenkaan kirjoittaa?

Frida

Katsoimme kuvaamataidon tunnilla taiteilija Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Tehtävänä oli katsoa elokuva, luonnostella jokin kohtaus tai elokuvan herättämä tunnelma ja maalata se myöhemmin vesiväreillä. Maalaaminen tai piirtäminen ei ole koskaan ollut lempipuuhiani. Hahmotuskykyni ei vammani vuoksi ole koskaan riittänyt sellaiseen piirtämiseen, joka minua itseäni tyydyttäisi. Elokuvasta jäi useita selkeitä ja vahvoja mielikuvia, jotka olisin halunnut siirtää paperille, mutta en kykyene siihen. 


Elokuvaan liittyvä tehtävä on turhauttava. En saanut maalaustani vielä valmiiksi, enkä tiedä saanko lainkaan. Sain nimittäin eilen taas uuden idean tehtävän toteuttamiseksi. Sen pystyisin jopa toteuttamaan. Elokuva itsesään oli kuitenkin hyvin vaikuttava kokemus. Käsittääkseni elokuvan pohjana ovat Frida Kahlon päiväkirjamerkinnät, mutta ainahan taiteilijat käyttävät vapauksiaan tehdessään elokuvia tai muita produktioita.


Kuten kuvaamataidonopettaja sanoi ennen kuin aloimme katsoa elokuvaa, Frida Kahlo eli hyvin tunteikkaan elämän. Frida Kahlo joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa menetti kävelykykynsä. Elokuvassa hän kuitenkin oppi uudestaan kävelemään. En löytänyt mistään mainintaa tästä kävelytaidon uudelleen oppimisesta, joten se voi hyvin olla taiteilijan vapautta, jota on käytetty elokuvaa tehdessä. Myöhemmin elokuvassa Frida saa jalkaansa kuolion ja hänen toisen jalkansa varpaat joudutaan amputoimaan, eikä hän sen jälkeen enää kävele.


Elokuva käsittelee Frida Kahlon taiteilijauran lisäksi hänen avioliittoaan uskottoman ja häntä huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tarinassa kuvataan myös suhteita muihin miehiin. Hän oli ihastunut myös useampiin naisiin, joten siinä suhteessa hän ja hänen miehensä Diego Rivera  olivat tasavertaisia. 


Ehkä minä jollain tasolla näin Frida Kahlon hahmossa itseni ja siksi elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näkemäni piirsi eteeni selkeän kuvan hyvin temperamenttisesta ja intohimoisesta naisesta. Katsoin elokuvaa lähinnä luonne ja taiteilijakuvana, vaikka siinä käsiteltiin myös Kahlon suhdetta mieheensä ja muihin ihmisiin. 


Vain sellaisella intohimolla ja päättäväisyydella, joka oli elokuvan Frida Kahlolle luonteenomaista voi nousta yliajon jälkeen kokovartalokipsistä ja pyörätuolista jaloilleen, mikäli se nyt on totta. Olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota sellaisiin televisio-ohjelmiin tai elokuviin, jotka jollain tavalla käsittelevät vammaisuutta. En tiennyt Kahlon joutuneen onnettomuuteen ja menettäneen kävelykykynsä eikä sillä ollut minulle mitään merkitystä. Se kuitenkin teki Kahlosta sellaisen kuin hän oli. 


Tiedän, etten osaa piirtää. Yleensä se ei häiritse minua mitenkään hirvittävästi. Frida Kahlo tehtävä on kuitenkin toisenlainen. En osaa piirtää edes aidon ihmisen näköistä moniulotteista kuvaa, miten siis ikinä saan paperille sen voiman, tuskan ja rikkinäisyyden, jotka Frida Kahlossa aistin? Rikkinäinen Frida Kahlo selvästi oli, kaikkien elämänsä vastoinkäymisten pirstaleiksi lyömä, mutta myös luonteeltaan vahva. Siksi hän maalasi sellaisia inhorealistisia maalauksia kuin maalasi. 


Frida Kahlolla ei ollut jalkoja, mutta hänellä oli pensseli ja värit. Hän käytti niitä, maalasi toinen toistaan kammottavimpia kuvia ehkä tullakseen kokonaiseksi, jäsentääkseen jotain itsessään. Hänen teoksensa olivat kaikessa kammottavuudessaan vahvoja ja taidokkaita ja ne saivat minut ajattelemaan itseäni kirjoittajana. Kirjoittaminen, kynä, merkitsee minulle sitä mitä ajattelen pensselin ja värien merkinneen Frida Kahlolle. 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kuvitteellista. Näiden blogitekstien tai muiden päiväkirjamaisten katkelmienkin aikaansaaminen on ollut joskus hankalaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse. Ehkä en juuri nyt ole elämän niin pieniin palasiin lyömä, että kirjoittaminen olisi ainoa asia, joka minut pitää jotenkin kasassa. 

Sanokaa vammainen

Luin juuri muutama päivä sitten Invalidiliiton tekemästä tutkimuskesta, joka kartoitti ihmisten ajatuksia vammaisia ihmisiä ja vammainen-sanaa kohtaan. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vammaisia kohdellaan alentuvasti. Harva kuitenkaan myöntää, että hänen omassa asenteessaan olisi vikaa. Ihmiset myös vierastavat vammainen-sanaa ja puhuvat mieluummin esimerkiksi liikuntarajoitteisista. 


Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat. 


Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.


Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi. 


Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.


Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle. 


Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana.