Hei!
Olin eilen iltapäivävällä Jumbossa ostoksilla. Meillä oli hiukan mutkia matkassa ennen kuin pääsimme sinne asti. Vasta, kun piti maksaa kyydistä kuskille äiti huomasi ettei hänellä ollutkaan lompakkoa mukanaan. Minulla olisi kyllä ollut sen verran, että olisin voinut maksaa kyydistä. Ostosten teko ilman rahaa on kuitenkin melko vaikea tehtävä. Onneksi kuski oli ystävällinen mies, hän ajoi meidät takaisin kotiovelle ja sitten - rahojen kanssa - takaisin kauppaan.
En tiedä onko tämä vammaisten keskuudessa kovin yleistä, mutta ainakin minä havaitsen liikkeellä olevat pyörätuolit helposti, luultavasti helpommin kuin vammattomat, tai ainakin helpommin kuin sellaiset, jotka eivät ole tekemisissä vammaisten kanssa. Eilisenkin aikana rekisteröin ainakin viisi tai kuusi pyörätuolia. En minä niitä etsi, ne vain ovat.
En ole tainnut täällä vielä mainitakkaan, että saan itsekin uuden pyörätuolin. Sellaisen, jota on itse helpompi kelata.Pyörätuoli on pakollinen niin on se kiva, että sitä on itse helpompi käsitellä. Odotan sitä tietysti siksi, että se on uusi ja lisää itsenäisyyttä, mutta myös siksi, että pääsenvähitellen eroon jokseenkin vakiintuneesta tehtävästäni kantaa ostoskoria tai kauppakasseja.
Eilisen illan saldo oli siis viisi tai kuusi pyörätuolia ja yksi terapeutti, kyllä, minun terapeuttini. En olisi kyllä häntä tunnistanut, joten minun puolestani olisi saanut kävellä sisään ja ulos Suomalaisesta kirjakaupasta ihan miten huvittaa. En minä nyt yritä sitä sanoa, että se oli illan järkyttävin kohtaaminen, ihan mukavaa se oikeasti oli, siitä huolimatta olin vähän ihmeissäni, tähäntapaa "ai, sinä." Johtunee siitä, että kun oppii yhdistämään jonkun henkilön tiettyyn paikkaan ja/tai tilanteeseen on vaikea kuvitella hänet johonkin muualle. Toivon, että hän sai sentään mielenrauhan kuullessaan, että noudatan annettuja ohjeita. Tästä tilanteesta teki erilaisen kuitenkin se, ettei hän ollut terapeutti vaan kirjakaupan asikas, tuttu muiden mahdollisten tuttujen joukossa.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Slummien miljonääri- maailman kaunein rakkaustarina
Hei!
Olin eilen katsomassa Slummien miljonääri -elokuvaa. En ihmettele yhtään niitä lukuisia Oscar-palkintoja, jotka elokuva on voittanut. K-15 oli myös aivan oikeutettu merkintä. Minulle elokuva oli hyvin voimakas tunnekokemus, joissain kohdissa en sietänyt katsoa, ja kuitenkin elokuva oli kaunenin rakkaustarina, jonka olen tähän mennessä nähnyt.
Elokuva oli hyvä kuvaus Intiassa vallitsevista oloista, tosin varmasti kaunisteltu. Äärimmäistä köyhyyttä slummeissa ja niin suurta rikkautta, että se sekoittaa pään. Tämä äärimmäisyys oli tuotu esiin erilaisilla roolihahmoilla.
Olin eilen katsomassa Slummien miljonääri -elokuvaa. En ihmettele yhtään niitä lukuisia Oscar-palkintoja, jotka elokuva on voittanut. K-15 oli myös aivan oikeutettu merkintä. Minulle elokuva oli hyvin voimakas tunnekokemus, joissain kohdissa en sietänyt katsoa, ja kuitenkin elokuva oli kaunenin rakkaustarina, jonka olen tähän mennessä nähnyt.
Elokuva oli hyvä kuvaus Intiassa vallitsevista oloista, tosin varmasti kaunisteltu. Äärimmäistä köyhyyttä slummeissa ja niin suurta rikkautta, että se sekoittaa pään. Tämä äärimmäisyys oli tuotu esiin erilaisilla roolihahmoilla.
Päähenkilö Jamal oli "pienestä asti" kiltti poika, jolle raha ei merkinnyt kovinkaan paljon. Hänen veljensä taas oli aivan toisenlainen, se osoitettiin sillä, että hän myi veljensä ihaileman lentäjän nimikirjoituksen, koska sai siitä hyvän hinnan. Pojat kokivat kovia juttuja pieninä äitinsä kuoleman jälkeen, mutta Jamalin veli onnistui aina olemaan kaikkein julmimpien asioiden silminnäkiä, siinä mielessä hänen valitsemansa elämäntie oli ymmärrettävä.
Jamal etsi koko elokuvan ajan tyttöä, Latikaa, jonka oli kerran pienenä paetessaan julmuuksia kadottanut. Hän löysikin Latikan useasti, mutta heidän tiensä erosivat aina, usein heistä itsestään riippumattomista syistä.
Tarina kuvattiin hyvin, siinä vierailtiin tavallaan Jamalin ajatuksissa ja kerrottiin myös syy sille miksi hän oli osallistunut "Haluatko miljonääriksi?-kisaan." Hänen elämänkokemuksensa auttoivat häntä pärjäämään kisassa.
Elokuvan loputtua en osannut päättää pitäisikö itkeä vai nauraa, en sitten tehnyt kumpaakaan. Olen kirjoittanut täällä myös Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvasta. Sekin oli vahva tunnekokemus, mutta ei sama asia kuin Slummien miljönääri, se kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen, kunnioituksesta opettajaa kohtaan ja oman ajattelun kehittymisestä, aivan toisista asioista kuin Slummien miljonääri.
Niin, montako tähteä sitten antaisin Slummien miljonäärille? Neljä, jos viiden tähden elokuvia ei ole, mutta, koska niitä on, koska tämä oli sellainen niin ehdottomasti viisi.
En oikeastaan voisi sanoa, että Slummien miljonääri on maailman kaunein rakkaustarina, koska elämäni aikana ehdin toivottavasti nähdä vielä monta muutakin, vielä parempaa. Se on kuitenkin totta juuri nyt.
Lukuisista tien eroamisista huolimata Jamal jaksaa aina odottaa ja rakastaa Latikaa, se tekee Slummien miljonääristä maailman kauneimman rakkaustarinan. Rakkaus Latikaan pelastaa Jamalin, mutta rakkaus Jamaliin, ei auta hänen veljeään.
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Kala vedessä
Hei!
Olin keskiviikkona Helsingin uimastadionilla - uimassa tietysti. Menimme sisarusteni ja äitini kanssa, mutta löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli fysioterapiaa samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kilometrin. Olimme ajoissa, joten ehdin uida 300 metriä ennen varsinaisen terapian alkua ja ne loput 700 metriä tulivat helposti altaan reunalta käskytettäessä... Nyt annan liian julman kuvan teraputistani, mutta juu helpommin kävi kilometrin uiminen kuin olisi käynyt käveleminen.
Nyt kesäksi aloitettiin taas sähköhoito, josta joskus aiemmin kerroin. Tämä on oikeastaan mainio ajankohta sähköhoidolle. Terapioista on loma niin, että se on helppo tapa huolehtia itse itsestä, kun vielä seisoo noin tunnin päivässä. Tavoitteena on, että jonain päivänä jaksaisin kävellä läheiselle bussipysäkille, jotta voisin tulevaisuudessa itsenäisesti hypätä bussiin ja käydä vaikka kirjastossa. En ole ennen tosin kokeillut ennen tuota matkaa, mutta ensimmäisen sähkökerran jälkeen se onnistui kohtalaisen helposti, tosin eipä tuo käveltävä matka kovin pitkä ole.
Meillä oli pieniä ongelmia sähkökoneen kanssa, kun käytimme sitä ensimmäisen kerran tämän hoitojakson alkaessa. Asetukset olivat päin mäntyä, en tietenkään ollut tarkistanut asetuksia ennen laitteen käyttöön ottoa. Olin olettanut, ettei niissä ollut mitään tarkastettavaa. Onneksi sain kärsivällistä puhelinneuovontaa fysioterapeutiltani.
Olin keskiviikkona Helsingin uimastadionilla - uimassa tietysti. Menimme sisarusteni ja äitini kanssa, mutta löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli fysioterapiaa samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kilometrin. Olimme ajoissa, joten ehdin uida 300 metriä ennen varsinaisen terapian alkua ja ne loput 700 metriä tulivat helposti altaan reunalta käskytettäessä... Nyt annan liian julman kuvan teraputistani, mutta juu helpommin kävi kilometrin uiminen kuin olisi käynyt käveleminen.
Nyt kesäksi aloitettiin taas sähköhoito, josta joskus aiemmin kerroin. Tämä on oikeastaan mainio ajankohta sähköhoidolle. Terapioista on loma niin, että se on helppo tapa huolehtia itse itsestä, kun vielä seisoo noin tunnin päivässä. Tavoitteena on, että jonain päivänä jaksaisin kävellä läheiselle bussipysäkille, jotta voisin tulevaisuudessa itsenäisesti hypätä bussiin ja käydä vaikka kirjastossa. En ole ennen tosin kokeillut ennen tuota matkaa, mutta ensimmäisen sähkökerran jälkeen se onnistui kohtalaisen helposti, tosin eipä tuo käveltävä matka kovin pitkä ole.
Meillä oli pieniä ongelmia sähkökoneen kanssa, kun käytimme sitä ensimmäisen kerran tämän hoitojakson alkaessa. Asetukset olivat päin mäntyä, en tietenkään ollut tarkistanut asetuksia ennen laitteen käyttöön ottoa. Olin olettanut, ettei niissä ollut mitään tarkastettavaa. Onneksi sain kärsivällistä puhelinneuovontaa fysioterapeutiltani.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja ymmärtämyksestä
...Niiistä on Resonaarihenki tehty. Olen joskus aiemminkin halunnut kirjoittaa musiikin merkityksestä minulle, mutta olen alkanutkin selittää kuinka mukavia ihmisiä Resonaari on täynnä. Olen tietysti kiitoksia velkaa ihmisille, jotka minua kärsivällisesti, rakkaudella ja ymmärryksellä opettavat, mutta se ei ole pääasia nyt.
Tunnen ihmisiä, joille musiikki on kaikki kaikessa. Minullekin se on tärkeää, keino paeta "pahaa maailmaa", mutta ei sentään kaikkeni, vaikka onkin tärkeä henkireikä. Pidän bändissä soittamisesta siksi, että siinä saa todella kuulla miltä kappale kuulostaa, koska kaikki soittimet soittavat yhteen, eikä ole vain esimerkiksi ainoastaan pianoa soittamassa instrumentaalikappaletta.
Ymmärrän kyllä heitäkin joille musiikki aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, koska olen itsekkin kokenut sellaista. Eräs tuttuni ei halunnut puhua Resonaarin konsertista jälkeenpäin mitään, itsekkin olin sanaton, kun joku kysyi siitä.
Ensimmäisen konserttikerran jälkeen olin ihan hajalla. Selvisin konsertista, mutta, kun pääsin taksiin purskahdin itkuun, vai olikohan se vasta kotona, en muista tarkkaan. Silloin se laitettiin väsymyksen piikkiin, mutta ei se sitä ollut, olinhan minä väsynyt, mutta se oli sellaista henkistä väsymystä kaikkensa antamisen vuoksi. Minun oli pakko puhua siitä, mutta kesti kuukausia ennen kuin sain sen järkevästi runoksi.
Olen myös miettinyt sitä merkitseekö musiikki minulle Resonaaria vai Resonaari minulle musiikkia. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Resonaarissa käydään soittamisen vuoksi ja onhan sitä musiikkia muuallakin.
En minä mitään paljastanut, koska sitä tunnetta, kun on pakahtumaisillaan kyyneliin ja sanattomuuteen, kun haluaisi puhua, muttei voi, ei voi selittää. Johonkin pisteeseen kuka tahansa voi ymmärtää, mutta sitä liikutusta ei, ennen kuin sen kokee, siksi se salaisuus pysyy aina. Resonaaristakin puhun vain siksi, että siellä olen kokenut tällaista viimeksi ja voimakkaimmin.
Tunnen ihmisiä, joille musiikki on kaikki kaikessa. Minullekin se on tärkeää, keino paeta "pahaa maailmaa", mutta ei sentään kaikkeni, vaikka onkin tärkeä henkireikä. Pidän bändissä soittamisesta siksi, että siinä saa todella kuulla miltä kappale kuulostaa, koska kaikki soittimet soittavat yhteen, eikä ole vain esimerkiksi ainoastaan pianoa soittamassa instrumentaalikappaletta.
Ymmärrän kyllä heitäkin joille musiikki aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, koska olen itsekkin kokenut sellaista. Eräs tuttuni ei halunnut puhua Resonaarin konsertista jälkeenpäin mitään, itsekkin olin sanaton, kun joku kysyi siitä.
Ensimmäisen konserttikerran jälkeen olin ihan hajalla. Selvisin konsertista, mutta, kun pääsin taksiin purskahdin itkuun, vai olikohan se vasta kotona, en muista tarkkaan. Silloin se laitettiin väsymyksen piikkiin, mutta ei se sitä ollut, olinhan minä väsynyt, mutta se oli sellaista henkistä väsymystä kaikkensa antamisen vuoksi. Minun oli pakko puhua siitä, mutta kesti kuukausia ennen kuin sain sen järkevästi runoksi.
Olen myös miettinyt sitä merkitseekö musiikki minulle Resonaaria vai Resonaari minulle musiikkia. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Resonaarissa käydään soittamisen vuoksi ja onhan sitä musiikkia muuallakin.
En minä mitään paljastanut, koska sitä tunnetta, kun on pakahtumaisillaan kyyneliin ja sanattomuuteen, kun haluaisi puhua, muttei voi, ei voi selittää. Johonkin pisteeseen kuka tahansa voi ymmärtää, mutta sitä liikutusta ei, ennen kuin sen kokee, siksi se salaisuus pysyy aina. Resonaaristakin puhun vain siksi, että siellä olen kokenut tällaista viimeksi ja voimakkaimmin.
perjantai 19. kesäkuuta 2009
Ihan sama?
Hei!
Invalidiliiton kamppanja kulkee tänävuonna otsikolla ihan sama? Se on suunnattu tänävuonna nuorille, en muista nyt tarkkaa ikähaitaria. Kamppanjan tarkoitus on viestittää ihmisille, että vammaisuus on loppujenlopuksi kuitenkin ihan sama. Vammaisilla nuorilla on samoja unelmia kuin vammattomillakin.
Olimme INTO:n kanssa suunnittelemassa kamppanjasivustoa. Sivuilla vammaisiet nuoret kirjoittavat mm. unelmistaan ja harrastuksistaan. Itse olisin ehdottanut kamppanjan nimeksi mitä välii? Sitä ei kuitenkaan hyväksytty ja ymmärrän kyllä, että Ihan sama? on positiivisempi.
Kirjoitin itsekin yhden tekstin sivuston blogiin, siihen liitettiin sitten tämän blogini osoite. Käykää lukemassa kirjoittamani teksti, tutkikaa sivuja muutenkin ja sanokaa mielipiteenne vaikka kommenttina tänne, olisi kiva kuulla mitä mieltä olette. Osoite on http://www.ihansama.fi
Invalidiliiton kamppanja kulkee tänävuonna otsikolla ihan sama? Se on suunnattu tänävuonna nuorille, en muista nyt tarkkaa ikähaitaria. Kamppanjan tarkoitus on viestittää ihmisille, että vammaisuus on loppujenlopuksi kuitenkin ihan sama. Vammaisilla nuorilla on samoja unelmia kuin vammattomillakin.
Olimme INTO:n kanssa suunnittelemassa kamppanjasivustoa. Sivuilla vammaisiet nuoret kirjoittavat mm. unelmistaan ja harrastuksistaan. Itse olisin ehdottanut kamppanjan nimeksi mitä välii? Sitä ei kuitenkaan hyväksytty ja ymmärrän kyllä, että Ihan sama? on positiivisempi.
Kirjoitin itsekin yhden tekstin sivuston blogiin, siihen liitettiin sitten tämän blogini osoite. Käykää lukemassa kirjoittamani teksti, tutkikaa sivuja muutenkin ja sanokaa mielipiteenne vaikka kommenttina tänne, olisi kiva kuulla mitä mieltä olette. Osoite on http://www.ihansama.fi
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Lukio, leiri ja ukonilma
Hei!
Paljon on asiaa mutta mistäs sitä aloittaisi?
No, 12. 6. oli ja meni. Ajattelin jossain vaiheessa, että mikäli kaikki menee hyvin niin onneksi piinallinen odotus koskee vain loman kahta ensimmäsitä viikkoa. Jännitin tuloksia ihan kamalasti, en uskaltanut itse katsoa tulosta netistä. Kaikki oli kuitenkin loistavasti, koska nimeni komeili kirjallisuuslinjalle hyväksyttyjen oppilaiden listan ensimmäisenä. Kaameasta jännityksestä huolimatta, minusta tuntui oudolta, etten tuntenut enää mitään sitten, kun pidin hyväksymiskirjettä kädessäni. Olinhan minä onnellinen, mutta olisin odottanut itseltäni jotain voimakkaampaa reaktiota.
Minun piti käydä ilmoittautumassa vasta torstaina, mutta uuden kouluni opo soitti ja sanoi, että hän on tavattavissa tänään ja huomenna, joten menenkin ilmoittautumaan huomenna. Kotona minuun iski pelko. Miten saan tehtyä lukujärjestyksistäni sellaisia, että ne ovat järkeviä? Haluaisin, ettei minulla olisi vain vaikeita aineita, onnistunko siinä? Tuleeko elämästäni nyt pelkkää koulua? En millään haluaisi luopua Resonaarista tai INTO:n kokouksista. Jälkimmäisenä mainittu tosin kokoontuu vain viidesti vuodessa, joten se ei varmaan muodostu ongelmaksi. Toisin kuin Resonaari, joka kuuluu joka viikkoiseen ohjelmaan, mutta tiedän myös, että en varmasti jaksa käydä koulua, jos siitä tulee koko elämäni. Onneksi tapaan opon huomenna, hän osaa vastata kysymyksiin.
Olin elämäni ensimmäistä kertaa Resonaarin kesäleirillä. Meitä oli vain viisi ja pärjäsimme kaikki melko itsenäisesti. Sain soittaa joitakin sellaisia juttuja, joita olen kyllä ennenkin soittanut. Tiesin osaavani ja pystyväni niihin, mutta jostain syystä ne ovat vain jääneet. Päiväleiri jolla olin kesti kolme päivää, kolme tuntia kerrallaan. Sen kolme tuntia me vain soitimme, joka päivä, olihan meillä tietysti välipala tauko, muttei muuta.
Leirillä hauskaa oli se, että tauoilla oli aikaa jutella myös opettajien kanssa. Minusta on mukavaa, että tunnen ihmiset joiden kanssa olen. Tarkoitan, että minusta on mukavaa tietää ihmisitä muutakin kuin tuntea kasvot.Leiri loppui lauantaina. Perjantaina leiripäivän jälkeen tiloissa harjoitteli bändi, johon kuului myös muutama Resonaarin opettaja ja viimevuotinen opiskelija. (En puhu Resonaarin omasta oppilaasta.) Kyseisellä bändillä oli seuraavana päivänä hääkeikka. Muusikot nähdessäni minulle tuli tunne, että Resonaari on niitä paikkoja joista ihmiseen jää aina jälki, useimmiten positiivinen.
Lauantaina oli muuten mahtava ukonilma. Odottelin sen alkua ulkona, mutta menin sisälle, kun se ei heti alkanutkaan, enkä siis kastunut, onneksi. Myräkän alettua kunnolla satoikin sitten kaatamalla. Sateen katsominen ja kuuntelu oli parvekkeella ihanaa. Salamat olivat mahtavia.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Hanskoille käyttöä kesälläkin?
Hei!
Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.
Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.
Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.
Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.
Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.
Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.
Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.
Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.
Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.
Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.
Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.
Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
