Hyvässä hengessä

Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun 12-vuotiaaa päätin, että kirjoitan ylioppilaaksi, minusta nyt todella tuntuu, että vitsi, minä teen sen!

Kolumme on mahtava, opettajat ovat mukavia ja saan parasta avustusta ikinä. Siinä kai kaikki se mitä täytyy sanoa.

En jännittänyt ennen koulun alkua enkä ensimmäisenä päivänä. Taksin pysäköidessä pihaan, nousin siitä ulos, toivotin avustajalleni huomenta ja vain kävelin uuteen kouluuni. En ole jännittänyt sen jälkeenkään, eikä varmasti ole moni muukaan. Tosin nukuin kyllä hiukan huonosti viimeisenä yönä ennen koulun alkua.

Uskon, että jokaisesta ihmisestä, jonka tapaamme jää sydämiimme jälki. Selittämättömällä tavalla sama tunne tulee, kun ajattelen kouluani. Tuntuu kuin jo valmistuneiden oppiskelijoiden "henget" olisivat ottamassa vastaan uusia opiskelijoita. Koulumme on turvallinen se antaa lupauksen siitä, että me pystymme siihen mitä olemme tulleet tekemään, meistä tulee ylioppilaita.

Koulumme on pieni, mutta siellä on useita erikoislinjoja. Siellä toimii kuvaamataito- ja kirjallisuuslinja, sekä englantiluokka. Itse hain Huikkaan nimenomaa kirjallisuuslinjan vuoksi, samaa sanoi eräs kaverini, joka on myös kirjallisuuslinjalla.

Kirjallisuuslinjalaisten erikoisuus on kirjallisuussseminaari eli semppa. Se on ehdottomasti kouluviikon paras oppitunti. Oikeastaan kahden tunnin ajan puhutaan vain kirjoista. Semppa on aina torstaisin kahdesta neljään. Vaikka kyseessä ovat päivän viimeset tunnit siellä jaksaa silti istua. Samanhenkisiä ihmisiä ja uusia kirjavinkkejä. Mukavaa on myös se, että opettaja, joka semppaa vetää luopuu tavallaan roolistaan. Hän istuu kanssamme piirissä samoilla tuoleilla kuin me ja esittelee myös lukemiaan kirjoja. Hän ei ole yläpuolellamme edes konkreettisesti vaan yksi meistä.

Kaikki oppilaat joille olen sanonut, että pidän sempan opettajasta ovat olleet kanssani samaa mieltä. Satun olemaan tällähetkellä hänen vetämällään äidinkielen harrastekurssilla, siellä kirjoitetaan ja luetaan.

Jokainen koulupäivä aloitetaan aamunavauksella. Ennen ensimmäisen tunnin alkamista keskusradiosta soitetaan joku kappale ja joku opettaja puhuu. Tähän mennessä olemme kuulleet mm. parhaasta kesämuistosta ja harrastusten tärkeydestä jaksamisen kannalta. Äiti sanoi, että hänen kouluaikanaan koulupäivä alkoi aina aamunavauksella, mukava vanha tapa

Tänään sain vihdoinkin uuden punaisen pyörätuolini.

Huh huh näitä menneitä päiviä

Hei!

Nyt ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huh huh. Loman viimeiset päivät ovat olleet sellaista haipakkaa, että ette uskokaan. Moni kysyy, että jännitänkö nyt, kun uusi koulu alkaa, mutta en ole ehtinyt jännittää.

Lauantaina olimme menossa koko perheen voimin Jumboon. Tarkoituksenamme ostaa mm. koulukirjat minulle. Tilasin taksin ja kaikki oli kunnossa, mutta saimme odottaa löhes 1,5 tuntia eikä taksi koskaan tullut. Tai oikeastaan tuli, mutta henkilöauto eikä tilataksi, joten emme tietenkään kaikki mahtuneet siihen, joten se reissu jäi tekemättä Peräämme vielä soitettiin ja väitettiin, että profiilissani lukee ettei kanssani voi matkustaa kuin kolme muuta henkilöä, se on valhetta.

Lähdimme kuitenkin tyttöjen kesken kävellen Tikkurilaan ja minä ja siskoni saimme kellot. Tarkoituksemme oli käydä Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta emme aivan ehtineet ajoissa, se oli kyllä niin huono päivä kuin olla voi.

Eilen vietimme päivää kotona, mutta kävimme kaupungilla Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa koulukirjat. Meillä oli kouluni kirjalista mukana ja siskoni etsi ja toi kirjat minulle. hänen toimintansa toi sillähetkellä mieleeni entisen peruskouluni kirjastonhoitajan. Häneltä saattoi mennä kysymään mitä tahansa kirjaa, jos se kuului kirjaston valikoimiin han toi sen sitä kaivanneelle henkilölle silmänräpäyksessä.

Kirjat ostettuamme kävimme kafé Engelissä. Kahvila oli paikkana ihana, mutta kaakao, jota sieltä sai ei ollut mitenkään hyvää, tai oikeastaan se oli erinomaista, aitoa kaakaota, mutta se on vähän mihin sitä tottuu.

Tänään minulla on myös ollut hyvin toiminnantäyteinen päivä. Ensin olin salilla fysioterapiassa, sitten minulla oli hammaslääkäri. Hammaslääkäri oli sellainen tavanomainen muutaman minuutin käynti hammasrautojen säätämistä varten. Sen jälkeen kävimme malmilla teettämässä pikkusisaruksilleni avaimet. Poikkesimme myös Tiimarissa ja Suuomalaisessa kirjakaupassa. Ostin kalenterin, viivottimen, pienen muistikirjan ja vihkon itselleni ja muovikansion veljelleni monisteiden säilyttämistä varten. Janne Ahosen elämäkerta - kuninkaskotka jäi kuitenkin hyllyyn - toistaiseksi.

Junassa matkalla kotiin tapasin entisen tukioppilastoiminnan opettajani. Junasta laskeutuessamme kotiasemalla äiti ehti nähdä vilaukselta toisella puolella asemaa junaan nousseen serkkuni ja tervehtiä häntä. Minäkin ehdin nähdä hänet junan ikkunasta ja tervehtiä ennen junan lähtöä.

Niin, että huh huh näitä menneitä päiviä, mutta en minä vieläkään jännitä koulua.

Kahleet

Kahleet

Halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

kahleita minä en pelännyt
luulin niitä onneksi

valaistumisen hetkellä
kahleet puristivat kipeästi
kiertyivät ympäri
haavoittivat

haavoista välittämättä
kyynelistä piittaamatta
voimaa tuntemattomilta kasvoilta
kiskouduin irti kahleista

halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

Oivalluksia

Hei!

Olimme pari päivää sitten kaupungilla vaateostoksilla. Yleensä teemme kaupunkiretken kerran kesässä. Tämä kesä on ollut siinä suhteessa poikkeuksellinen. Vaateostoksillakin olimme kaupungissa ainakin toisen tai kolmannen kerran. Lähdimme oikeastaan vain ollaksemme ulkona ja käydäksemme kauppatorilla ostamassa perinteiset mansikat. Ostimme kuitenkin minulle hupparin ja veljelleni housut. Hupparit eivät oikeastaan ole niinkään minun tyyliäni, mutta halusin, että minulla olisi ainakin yksi sellainen huppari, jonka voi vain heittää muiden vaatteiden päälle. Löysimme kaikenlisälisäksi vaatteen, joka sekä värinsä, että kokonsa puolesta sopi minulle.

Kävimme kuitenkin monessa kaupassa ennen kuin "se oikea" osui kohdalle.Yhdessä kaupassa äitini ja veljeni kävivät toisessa kerroksessa katsomassa mitä sieltä löytyisi. Minä ja siskoni jäimme sananmukaisesti pyörimään alakertaan.

Toivon usein, että voisin siirtää tunteita. En siksi, että saisin ihmiset tuntemaan kipua, jota itse ehkä tunnen vaan siksi, että olen varma, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää toisiaan tietyissä tilanteissa, jos he voisivat tuntea toistensa tunteita, koska niitä voi harvoin selittää. Sellainen tunne minulle tuli siellä kaupassa siskoni kanssa kierrellessäni. Hetken ajan ymmärsin jotain sellaista kaveruuden ja sisaruuden erosta, jota ei voi selittää, tiedän vain ettei se löytämäänsä takkia esitellyt tyttö ollut minuun ärsyyntynyt pikkusiskoni. Se oli vahva deja'vun kaltainen oivallus.

Eilen oivalsin, jotain muutakin, se ei tosin ollut niin vahvaa. Olen tavannut nuoreen ikääni nähden paljon ihmisiä. Tunnen kirjailijoita ja kirjoitan itse. Suvussani on ammattimuusikko ja hyvin lajissaan parjänneitä urheilijoita. Saan bändiopetusta ammattilaisilta ja olen esiintynyt näyttelijöiden kanssa. Minulla on vammattomiakin kavereita, mutta kuitenkin olen löytänyt Invalidiliiton nuorisotyöryhmästä eniten omanhenkisiäni kavereita. Aina toitotetaan sitä, että vammaisuus on asennekysymys vammattomille, jotka elävät meidän kanssamme tässä maailmassa. Kuinkakohan moni vammaton, tai edes vammainen tulee ajatelleeksi, että se on asennekysymys myös vammaiselle itselleen.

Useimmilla vammaisilla on elämänsä jossain vaiheessa kriisi vammaisuudestaan johtuen, sen hyväksyminen ei ole välttämättä mikään helppo asia,varsinkaan silloin jos on koko elämänsä elänyt vammaisten maailmassa ja pitäisi hypätä tavalliseen maailmaan. Oman vammaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan takaa hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan, tai ehkä se on juuri sitä ettei ole ainakaan täysin hyväksynyt vammaisuuttaan. INTO on puolestaan täynnä hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan. Sieltä olen löytänyt eniten omanhenkisiäni ihmisiä. Vammaisuudella ei siellä ole väliä, mutta kuka muu vammaisten asioita hoitaa kuin vammainen itse, kuka muu tietää mitä vammainen nuori haluaa, jos ei nuori itse.

Laskuri käy

Hei!

Olin eilen iltapäivävällä Jumbossa ostoksilla. Meillä oli hiukan mutkia matkassa ennen kuin pääsimme sinne asti. Vasta, kun piti maksaa kyydistä kuskille äiti huomasi ettei hänellä ollutkaan lompakkoa mukanaan. Minulla olisi kyllä ollut sen verran, että olisin voinut maksaa kyydistä. Ostosten teko ilman rahaa on kuitenkin melko vaikea tehtävä. Onneksi kuski oli ystävällinen mies, hän ajoi meidät takaisin kotiovelle ja sitten - rahojen kanssa - takaisin kauppaan.

En tiedä onko tämä vammaisten keskuudessa kovin yleistä, mutta ainakin minä havaitsen liikkeellä olevat pyörätuolit helposti, luultavasti helpommin kuin vammattomat, tai ainakin helpommin kuin sellaiset, jotka eivät ole tekemisissä vammaisten kanssa. Eilisenkin aikana rekisteröin ainakin viisi tai kuusi pyörätuolia. En minä niitä etsi, ne vain ovat.

En ole tainnut täällä vielä mainitakkaan, että saan itsekin uuden pyörätuolin. Sellaisen, jota on itse helpompi kelata.Pyörätuoli on pakollinen niin on se kiva, että sitä on itse helpompi käsitellä. Odotan sitä tietysti siksi, että se on uusi ja lisää itsenäisyyttä, mutta myös siksi, että pääsenvähitellen eroon jokseenkin vakiintuneesta tehtävästäni kantaa ostoskoria tai kauppakasseja.

Eilisen illan saldo oli siis viisi tai kuusi pyörätuolia ja yksi terapeutti, kyllä, minun terapeuttini. En olisi kyllä häntä tunnistanut, joten minun puolestani olisi saanut kävellä sisään ja ulos Suomalaisesta kirjakaupasta ihan miten huvittaa. En minä nyt yritä sitä sanoa, että se oli illan järkyttävin kohtaaminen, ihan mukavaa se oikeasti oli, siitä huolimatta olin vähän ihmeissäni, tähäntapaa "ai, sinä." Johtunee siitä, että kun oppii yhdistämään jonkun henkilön tiettyyn paikkaan ja/tai tilanteeseen on vaikea kuvitella hänet johonkin muualle. Toivon, että hän sai sentään mielenrauhan kuullessaan, että noudatan annettuja ohjeita. Tästä tilanteesta teki erilaisen kuitenkin se, ettei hän ollut terapeutti vaan kirjakaupan asikas, tuttu muiden mahdollisten tuttujen joukossa.

Slummien miljonääri- maailman kaunein rakkaustarina

Hei!

Olin eilen katsomassa Slummien miljonääri -elokuvaa. En ihmettele yhtään niitä lukuisia Oscar-palkintoja, jotka elokuva on voittanut. K-15 oli myös aivan oikeutettu merkintä. Minulle elokuva oli hyvin voimakas tunnekokemus, joissain kohdissa en sietänyt katsoa, ja kuitenkin elokuva oli kaunenin rakkaustarina, jonka olen tähän mennessä nähnyt.

Elokuva oli hyvä kuvaus Intiassa vallitsevista oloista, tosin varmasti kaunisteltu. Äärimmäistä köyhyyttä slummeissa ja niin suurta rikkautta, että se sekoittaa pään. Tämä äärimmäisyys oli tuotu esiin erilaisilla roolihahmoilla.

Päähenkilö Jamal oli "pienestä asti" kiltti poika, jolle raha ei merkinnyt kovinkaan paljon. Hänen veljensä taas oli aivan toisenlainen, se osoitettiin sillä, että hän myi veljensä ihaileman lentäjän nimikirjoituksen, koska sai siitä hyvän hinnan. Pojat kokivat kovia juttuja pieninä äitinsä kuoleman jälkeen, mutta Jamalin veli onnistui aina olemaan kaikkein julmimpien asioiden silminnäkiä, siinä mielessä hänen valitsemansa elämäntie oli ymmärrettävä.

Jamal etsi koko elokuvan ajan tyttöä, Latikaa, jonka oli kerran pienenä paetessaan julmuuksia kadottanut. Hän löysikin Latikan useasti, mutta heidän tiensä erosivat aina, usein heistä itsestään riippumattomista syistä.

Tarina kuvattiin hyvin, siinä vierailtiin tavallaan Jamalin ajatuksissa ja kerrottiin myös syy sille miksi hän oli osallistunut "Haluatko miljonääriksi?-kisaan." Hänen elämänkokemuksensa auttoivat häntä pärjäämään kisassa.

Elokuvan loputtua en osannut päättää pitäisikö itkeä vai nauraa, en sitten tehnyt kumpaakaan. Olen kirjoittanut täällä myös Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvasta. Sekin oli vahva tunnekokemus, mutta ei sama asia kuin Slummien miljönääri, se kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen, kunnioituksesta opettajaa kohtaan ja oman ajattelun kehittymisestä, aivan toisista asioista kuin Slummien miljonääri.

Niin, montako tähteä sitten antaisin Slummien miljonäärille? Neljä, jos viiden tähden elokuvia ei ole, mutta, koska niitä on, koska tämä oli sellainen niin ehdottomasti viisi.

En oikeastaan voisi sanoa, että Slummien miljonääri on maailman kaunein rakkaustarina, koska elämäni aikana ehdin toivottavasti nähdä vielä monta muutakin, vielä parempaa. Se on kuitenkin totta juuri nyt.

Lukuisista tien eroamisista huolimata Jamal jaksaa aina odottaa ja rakastaa Latikaa, se tekee Slummien miljonääristä maailman kauneimman rakkaustarinan. Rakkaus Latikaan pelastaa Jamalin, mutta rakkaus Jamaliin, ei auta hänen veljeään.

Kala vedessä

Hei!



Olin keskiviikkona Helsingin uimastadionilla - uimassa tietysti. Menimme sisarusteni ja äitini kanssa, mutta löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli fysioterapiaa samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kilometrin. Olimme ajoissa, joten ehdin uida 300 metriä ennen varsinaisen terapian alkua ja ne loput 700 metriä tulivat helposti altaan reunalta käskytettäessä... Nyt annan liian julman kuvan teraputistani, mutta juu helpommin kävi kilometrin uiminen kuin olisi käynyt käveleminen.

Nyt kesäksi aloitettiin taas sähköhoito, josta joskus aiemmin kerroin. Tämä on oikeastaan mainio ajankohta sähköhoidolle. Terapioista on loma niin, että se on helppo tapa huolehtia itse itsestä, kun vielä seisoo noin tunnin päivässä. Tavoitteena on, että jonain päivänä jaksaisin kävellä läheiselle bussipysäkille, jotta voisin tulevaisuudessa itsenäisesti hypätä bussiin ja käydä vaikka kirjastossa. En ole ennen tosin kokeillut ennen tuota matkaa, mutta ensimmäisen sähkökerran jälkeen se onnistui kohtalaisen helposti, tosin eipä tuo käveltävä matka kovin pitkä ole.

Meillä oli pieniä ongelmia sähkökoneen kanssa, kun käytimme sitä ensimmäisen kerran tämän hoitojakson alkaessa. Asetukset olivat päin mäntyä, en tietenkään ollut tarkistanut asetuksia ennen laitteen käyttöön ottoa. Olin olettanut, ettei niissä ollut mitään tarkastettavaa. Onneksi sain kärsivällistä puhelinneuovontaa fysioterapeutiltani.