Kuka sinä olet?

Viimevuoden lopussa minulle tehtiin kattavat muistia ja oppimista kartoittavat tutkimukset englanninkieleen liittyvien vaikeuksien syyn selvittämiseksi. Muistitutkimuksen tuloksena oli, että muistini on yli ikätason. Joukossa oli kuitenkin yksi poikkeus .Eräässä tehtävässä piti painaa mieleen useat eri kasvot. Myöhemmin minulle näytettiin kaikki ennen näkemäni kasvot ja useita muita. Niistä piti valita ne, jotka olin nähnyt ennenkin. Tässä tehtävässä tulokseni oli huonompi kuin yleensä, mutta se oli tosiaan ainoa sellainen tehtävä.

Tiesin kyllä jo ennestään, että tunnistan ihmisten kasvot ja ilmeet huonosti. Tunnistan ihmiset askelista ja äänestä, lisäksi teen päätelmiä ihmisten kosketuksen perusteella. Löysä, varma ja liian tiukka kädenpuristus kertovat kaikki ihmisestä jotain. Kädenpuristus on tietenkin varsin ylimalkainen keino saada mitään selville, mutta kyllä sen tietää tuntuuko kosketus luontevalta ja turvalliselta, oikealta, vai eikö.

Siitä huolimatta, että tiesin tunnistavani ihmisiä huonosti kasvojen perusteella jo ennen testiä, aloin vasta testin jälkeen kiinnittää asiaan todella huomiota. Ymmärsin, että oikeastaan kaikki ne adjektiivit joilla kuvaan ihmisiä ovat enemmän tiedostettuja kuin muistiin perustuvia. Tiedän esimerkiksi, että minulla, sisaruksillani ja isälläni on ruskeat silmät, mutta en oikeastaan muista heidän kasvojaan. Valokuvasta kyllä tunnistan ihmisiä, mutta helpommin, jos he ovat samannäköisiä kuin ne ihmiset joihin olen itse tutustunut. Tilanteessa, jossa minun pitää sulkea silmät ja kuvitella joku ihminen eteeni näen aavistuksen kasvoja, mutta en niin tarkasti, että voisin kuvailla häntä. Oikeastaan saan mieleeni vain onko henkilö tumma vai vaalea ja onko hänellä pitkät vai lyhyet hiukset.

Jos kuvittelen, että sovin tapaamisen jonkun ihmisen kanssa uskoisin löytäväni hänet. Silloin tiedän kuitenkin ketä etsin ja mistä. En kuitenkaan huomaa tuttujakaan ihmisiä kaupungilla tai muualla missä on paljon ihmisiä ellen tunnista äänestä, lisäksi tietenkin, jos joku osoittaa minulle tietyn henkilön jostain. Ei asia kuitenkaan aivan niinkään mene, eikä elämä näin ole niin karua kuin se tässä luultavasti kuulostaa. En oikeastaan kiinnitä asiaan huomiota, se vain on niin.

Äiti kertoo edelleen toisinaan tarinaa ajoilta jolloin olin vasta pikkutyttö. Olimme kotirapusillamme menossa sisään. Oli varmaan tälläinen talviaika kuin nytkin. Jokatapauksessa oli pimeää ja vastaamme tuli naapurissa asuva todella musta mies, joka tervehti meitä valkoiset hampaat välkähtäen, olin kuulemma pelästynyt kauheasti. Eikä tämä tunnistamattomuuteni kuulema liittynyt vain pimeään, koska kertoman mukaan jo pienenä "lajittelin ihmiset tummiin ja vaaleisiin." Niin, että oikeastaan en ole vain päässyt siitä tähänkään mennessä. Tosin olen oppinut tiedostamaan asian ja tilanne on ehkä siksi helpottunut.

Musiikkia, musiikkia!

Olen useammin kuin kerran kirjoittanut täällä musiikista, mutta ne ovat usein olleet enemmän ihmisiä kuin musiikkia ylistäviä tekstejä. Tietysti musiikin takana on aina ihminen, eihän piano soi, jos kukaan ei paina koskettimia, jonkun on annettava ääni niille lauluille, joita me kuuntelemme ja jonkun on sävellettävä se mitä me soitamme.

Siitä huolimatta, että pystyn löytämään pianon kosekttimilta tuttuja laulunpätkiä korvakuulolta olen aina rakastanut eniten musiikin kuulemista. Sitä kuinka joku laulaa tai soittaa niin, että musiikki täyttää koko huoneen ja kaikki ihmiset niin, että se nostaa palan kurkkuun, pakottaa pysymään hiljaa ja kuuntelemaan tai saa lopulta itkemään.

Olen näiden muutamien päivien aikana kokenut monta vahvaa musiikkielämystä. Katsoin toissapäivänä joltain ylen kanavalta Sibelius-elokuvan. Olen nähnyt sen ennenkin, kun katsoimme sen suomalaista musiikkia käsittelevällä musiikin kurssilla koulussa, mutta en katsonut sitä samalla tavalla silloin. Elokuvan Sibelius ei pelännyt kuolemaa vaan sitä, ettei kuolemansa jälkeen jäisi elämään. Me, jotka elämme hänen jälkeensä tiedämme, että se on ollut kerrassaan järjetön pelko, mutta säveltämisen ja hyvien sävellysten tekemisen tarve on ollut niin älytön. Sibeliuksen sävellysten ja tuon elokuvan perusteella sanon, että hän ei pelkästään tunnistanut viulua ja muita orkesterisoittimia, hän kuuli ne. Ilman sitä taitoa ei voi säveltää orkesteriteoksia. Jotenkin elokuvan perusteella sanoisin, että Sibelius oli mies, joka kyllä välitti perheestään, mutta eli silti aivan omassa maailmassaan, korvat aina jossain muualla, etsimässä aina jotain uutta ja suurtaa, jotta jäisi eloon. Se teki minuun jostain syystä suuren vaikutuksen. Sibelius eli suomen taiteen kultakautta, joten ei ihmekään, että hänestä tuli suuri säveltäjä

Olen seurannut myös nelosen kuorosota-ohjelmaa. Oulun kuoro voitti ja lahjoitti palkintosumman Oulun yliopistollisen sairaalan lasten syöpätautien osastolle. Kuoro kävi lahjottaessaan summan myös laulamassa osaston väelle.

Esitettävä kappale oli Tulkoon Joulu. Siinäkin oli jotain äärettömän liikuttavaa. Teräsniskan lähtiessä kulkemaan potilaiden joukossa kukkakimppuineen hän ei mennyt lasten luo ja koskettanut heitä kosiskellakseen yleisöä. Olen aina inhonnut sitä. Hän meni heidän luokseen lohduttaakseen itkijöitä, koska kaikki itkivät. Hän meni laulamaan heille sitä sanomaa, jonka Tulkoon Joulu-kappale sisältää. Katsokaa vaikka.

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/kuorosota/videot?vt=video&vid=119235

Harry Potterin taikaa ja kaipausta

Olin perjantain 19.11. veljeni kanssa elokuvissa. Olimme katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 1. En ole ennen ollut katsomassa Harry Potter-sarjasta tehtyä elokuvaa, mutta nyt minä halusin mennä, koska se oli ensimmäinen niistä kahdesta elokuvasta, joka sarjan viimeisestä kirjasta on tehty. Elokuva oli hyvä. Tietenkin siitäkin oli jätetty asioita pois tai tehty toisin kuin kirjassa, mutta ei niin paljon, kun yleensä, koska koko seikkailua ei tarvinnut puristaa kahteen tuntiin. Matkalla kotiin minulla oli outo olo. Minun tulisi ikävä Harry Potteria.

Olimme yksityisessä elokuvateatterissa, joten emme saaneet, emmekä tosin kysyneetkään sitä, etua, jolla pyörätuolissa istuvan avustaja pääsee elokuviin ilmaiseksi finkinon teattereissa. Minulla oli ensimmäistä kertaa käyttöä opiskelijakortilleni. Lisäksi Meitä opastettiin ystävällisesti siinä, mihin pyörätuolin voisi jättää, palvelu oli muutenkin ystävällistä. Istuin koroketyynyn päällä, joita teatterisalissa oli. Istuin korkeammalla, mutta epämukavasti.

En  ole koskaan ajatellut olevani niitä fanaattisimpia Harry Potter faneja, enkä olekaan. Muistan kuitenkin ne uutisjutut, joissa kuvattiin mustiin velhonkaapuihin ja suippohattuihin pukeutuneita faneja, jotka viettivät viimeisen yön ennen kirjan ilmestymistä kirjakaupan oven takana ja juoksivat kaupan läpi yksi ainoa kirja kädessään ja ymmärsin heitä. Muistan kuinka uutisten kiinnostavin juttu oli aikoinaan se, jossa kerrottiin Potterelokuvien päänäyttelijöiden vierailusta suomeen ja näytettiin kaikkia niitä ihmisiä turva-aitojen takana. Muistan kuinka innokkaasti odotimme niitä valtavia c-kasetti laatikoita, joita tilasin Celia näkovammaisten kirjastosta. Sitten kuuntelimme niitä yhdessä, kaikki kolme, minä ja sisarukseni. Saadessani ensimmäisen potter-kirjan, Harry Potter ja Viisastenkivi lainaan, kuuntelin sen moneen kertaan. Loppuun päästyäni laitoin soittimeen kasetin numero yksi. Taisin silloin osata aika pitkiä katkelmia kirjasta ulkoa ja silti jaksoin kuunnella kirjan alusta loppuun yhä uudestaan ja uudestaan.

Harry Potter on todellinen ilmiö, jonka kanssa me, minun ikäiseni ja hieman vanhemmat olemme kasvaneet. Osa Potterin taikaa on siinä, että hänen maailmansa on rakennettu tavallisen maailman sisään, ei ole varsinaisesti pyritty rakentamaan kokonaan uutta maailmaa.

Onneksi Potter-elokuvan pääosan esittäjiä ei koskaan vaihdettu, jos niin olisi tehty elokuvat eivät olisi niin hyviä. Näyttelijät eivät ehkä ole super taitavia, mutta He ovat eläneet Potterin elokuvamaailmassa niin kauan toistensa kanssa, että heidän keskinäiset kemiansa pelaavat yhteen. Daniel Radcliffe on Harry Potter, Emma Watson on Hermione Granger ja Rupert Grint on Ron Weasly. Ei, en minä uskon niin, tai oikeastaan en ole aivan varma nyt, kun sadun ja todellisuuden välinen verho on vasta sulkeutunut, mutta tarkoitan vain, että ketkään muut eivät voisi näytellä Harrya, Ronia tai Hermionea, en osaisi kuvitella. Aavistan, että nämä kolme näyttelijää tulevat kärsimään, elleivät jo kärsi rooleistaan taikamaailmassa, koska niin monet tuntevat heidät velhoina ja noitana. Aina on niitä, jotka ovat todella kadottaneet sen oven joka erottaa "velhomaailman jästimaailmasta", eli meistä, jotka emme taio, kuten kirjoissa sanottaisiin.

Tuntuu oudolta tietää, että sen jälkeen, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 kesällä ilmestyy, ei ole enää mitään siihen taikamaailmaan liittyvää odotettavissa. J.K. Rowlinista kertovassa Wikipedia artikkelissa tosin lukee, että kirjailija on ajatellut kirjoittaa vielä yhden Tylypahkasta (velhokoulusta) kertovan kirjan jonka päähenkilö ei tosin olisi Harry Potter. Tällä tiedolla ei tosin ollut lähdettä, mutta toivon kovasti, että se pitäisi paikkansa. Vielä on silti yksi elokuva, mutta sitten meidän on sanottava haikeat jäähyväiset...

Teippiä

Täytyy sanoa, että aikanaan oli hyvin järkevää antaa blogini otsikoksi "Vammaisen nuoren elämästä." Sen otsikon alle, kun mahtuu kaikki mahdollinen, elokuvaelämykset, luetut kirjat, kylä käynnit, konserttiraportit, mielipiteet, toiveet, ja kaikki muu mahdollinen, minun elämäni.

Fysioterapia, jota nyt saan poikkeaa paljon siitä mitä se oli ollessani pienempi. Fysioterapeuttini onkin varsin innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kaikesta uudesta, josta uskoo olevan hyötyä meille. Venyttelyn sijaan saan nykyään osteopaattista hoitoa ja teippiä, kyllä TEIPPIÄ.

Tämä teippaus on aivan uusi asia. Sillä ilmeisesti hoidetaan hyvin samanlaisia ongelmia, kuin osteopatiallakin. Osteopatialla hoidetaan pehmytkudoksia. En oikeastaan tiedä siitä paljonkaan enkä halua kuulostaa siltä, että tietäisin, mutta se toimii.

Meni tunti, kun jalkani teipattiin ensimmäisen kerran. Silloin uhreina olivat polvet ja nilkat, muutamaa päivää myöhemmin jalan takaosa (mikäköhän se nyt oikealta nimeltään oli?) Tietenkin tuntui aluksi oudolta, että jalat on teipattu, mutta nyt, kun olen tottunut siihen en tunne enää oikeastaan mitään. En itse oikeastaan huomaa mitään teippien vaikutuksista, mutta niiden ilmeisesti pitäisi lisätä liikelaajuutta. Uskoakseni ne myös toimivat, koska fysioterapeuttini sanoi kävelyni näyttävän yhtä hyvältä, kuin silloin, kun olen seissyt säännöllisesti seisomatelineessä.

Hyvä palvelu on esteettömyyttä

Aloittaessani lukion minun oli päätettävä mistä koulukirjani hankkisin. Päädyin Suomalaisen kirjakaupan sijaan Akateemiseen kirjakauppaan ostaessani ensimmäisiä lukiokirjoja. 20% alennukset houkuttelivat jäämään asiakkaaksi, mutta Akateemisella kirjakaupalla on muitakin vielä tärkeämpiä valttikortteja puolellaan.



Keskustan Akateeminen on iso ja sen vuoksi valikoimatkin ovat kattavat, jos sieltä ei kirjaa löydy on sen löytäminen todella hankalaa. Akateemisessa kirjakaupassa leijuu se tietty lempeä asiantuntijuus, se on aito kirjakauppa, jonka myyjillä on kokemusta sekä kirjoista, että asiakaspalvelusta. Kokemuksen lisäksi työntekijöillä tuntuu olevan myös halu palvella asiakkaitaan hyvin, se tekee asioimisesta miellyttävää


Olen myös kokenut Akateemisen kirjakaupan palvelun luotettavammaksi kuin Suomalaisen kirjakaupan. Mahtaakohan tämä johtua siitä, että Suomalainen kirjakauppa on ketjuliike, jonka toimipisteitä löytyy joka paikasta, vastaavasti Akateemisen toimipisteitä ei ole niin useita, mutta ne ovat ehkä tietoisesti pyrkineet pitämään palvelunsa tasokkaana ja olemaan edelläkävijä muihin kauppoihin verrattuna. Kysyessäni tietoja uudesta keksinnöstä – elektronisten kirjojen lukulaitteesta – Suomalaisen kirjakaupan myyjillä ei ollut tietoa juuri lainkaan. He toivat nähtäväkseni yhden mallin, jota ei saanut avata eikä kokeilla. Vastaavasti Akateemisen kirjakaupan myyjä näytti minulle kyseisestä laitteesta useaa erilaista mallia ja esitteli myös miten laitetta käytetään. Se oli hyvää myyntityötä, koska ihmiset yleensä ostavat tavaroita – sekään laite ei ole halpa – nähtyään miten ne toimivat ja löytävät itselleen sopivimman yleensä vertailemalla.


Voisin luottavaisin mielin mennä ostoksille Akateemiseen kirjakauppaan ilman avustajaakin ja tietää, ettei minun tarvitsisi kuin mennä kassalle kirjalistani kanssa ja myyjä etsisi kirjat minulle. Suomalaisen kirjakaupan ollessa kyseessä en olisi tästä niin varma, koska siellä palvelun taso tuntuu riippuvan myyjästä. Akateemisessa puolestaan asiakkaiden tarpeisiin vastaava myyntityö, kuten esimerkiksi asiakkaan tarvitsemien kirjojen kerääminen kassalle ja niiden myyminen ovat itseisarvo jota arvostan. Matkustan mielelläni pidemmälle, kuin lähikirjakauppaani saadakseni niin hyvää Palvelua kuin Akateemisessa kirjakaupassa saan.


Tampereella asuva vammainen yhteiskuntavaikuttaja Amu Urhonen sanoi eräässä lehtijutussa esteettömyydestä suunnilleen seuraavaa: Esteettömyys on muutakin kuin rakentamista. Kyseisessä lehtijutussa hän kiitti kaupanmyyjiä, koska olennainen osa


esteettömyyttä on myös hyvä palvelu. Palveluun liittyvä esteettömyys näkyy myös Akateemisessa kirjakaupassa ja se on mielestäni heidän suurin ansionsa.

Helsinki, runoutta äidinkielentunnilta

Helsinki






Mereltä aukeaa Helsinki


kuin valkoinen helmi


lupaus kulkijalle


elämänmausta


vanhasta ja uudesta






Milloinkaan en unohda


Esplanadin puistoa


Sen lehtipuiden varjoa


ja Havis Amanda


– säädytön patsas –


nykyään saa kruunukseen


lakin mustalippaisen






On moni tänne muuttanut


Suomen peltomailta


ja kaukomaiden kulkija


ankkuroinut laivansa






Oi ihanainen Helsinki


meren helmi valkoinen


valloittanut sydämen

Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.