Huomisaamuna, 19.9 ne odottavat, ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset ja psykologia. Juuri nyt en tunne itseäni ahdistuneeksi tai epätoivoiseksi, mutta tunteeni ovat kyllä menneet melkoista vuoristorataa viimeaikoina. Olen seilannut hiljaisen rauhallisuuden ja niin valtavan ahdistuksen väliä, että se vyöryy päälle eikä päästä vapaaksi. Kyllä minua nytkin hiukan pelottaa, mutta luultavasti pelkään enemmän sitä, etten tunne lainkaan jännitystä huomenna, kuin sitä, etten osaa mitään. Oikeanlainen stressi parantaa suorituskykyä, joten toivon, että vähän jännittäisi. Lamaannuttava jännitys, jota oikeasti pelkään, pilaisi kaiken. Pitää vain yrittää pysyä rauhallisena ja lukea kysymykset useampaan kertaan. Se vain on jossain tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että psykologia on ehdottomasti suosikkiaineeni äidinkielen ohessa. Ei siis ole todellakaan sama miten ensimmäisistä kirjoituksistani selviän. Hyvän arvosanan saavuttaminen on tärkeää monestakin syystä. Toisaalta tiedän, että pysyessäni rauhallisena ja tekemällä sen mihin oikeasti pystyn voin pärjätä jopa erinomaisesti.
Yllätyin hiukan, kun tunsin itseni aidosti surulliseksi viimeisen psykologian oppitunnin jälkeen. Meillä on ollut aivan erinomainen opettaja. Psykologia on opettanut minua oikeasti ymmärtämään erilaisia asioita. Toisaalta se on edellytys syväsuuntautuneelle opiskelulle ja mahdollistaa hyvät koearvosanat, koska opiskelija pyrkii aidosti ymmärtämään opetetut asiat ja jäsentämään sekä selittämään sitä omin sanoin. Myös motivaation pitäisi olla kohdallaan.
Onhan sitä muistakin oppiaineista psykologian ohella kaikessa hiljaisuudessa luovuttu, jopa yhden kurssin jälkeen ja ilman minkäänlaista kipuilua. Sen viimeisen oppitunnin jälkeen näin kuitenkin hetken ajan hyvin kirkkaasti, että on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Se unelma, joka heräsi 11-vuotiaan pikkutytön mielessä käsittämättömän ihmeellisenä ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, on nyt loppusuoralla, lähempänä kuin koskaan, mutta ei silti tunnu yhtään todellisemmalta. Tiedättehän te ne juoksukilpailujen loppusuorat, joilla ureilijat ottavat itsestään kaiken irti ja kaatuvat maaliviivalle lopenuupuneina. Joskus joku on tällaisessa kisassa aivan ylivoimainen, toinen tekee mahtavan ohituksen ja kolmas kompastuu kengännauhoihinsa ja kisa menee pieleen. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää kisan jälkeen tehneensä parhaansa ja on tyytyväinen tulokseen on se sitten mikä hyvänsä. Pelkään kuitenkin ettei suoritus, johon huomenna yllän ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hyvä minulle. Itseni kanssa minä tässä kilpailen, mutta kaikki tuntuu niin käsittämättömältä ja on vaikea ajatella yhtään kaemmäksi kuin tähän hetkeen.
Ensi kevääseen on ikuisuus, jos huominenkin on vielä hämärän peitossa. Puhumattakaan siitä, että tietäisin mitä kahden vuoden päästä teen. Tuleeko minusta todella ylioppilas? Juhlinko keväällä kuten toivoin vai saanko syksyiset juhlat? Kumpi on tärkeämpää, se että juhlin kesän kurkkiessa kaikkialla vai se että saan itseäni tyydyttävän ylioppilastodistuksen, haluanko korottaa arvosanoja?
Anteeksi tämä epäselvä vuodatus. On tässä kyse muistakin aineista kuin vain psykologiasta. Se on ensimmmäinen kokeeni ja kaikkein tärkein minulle. Yritän varautua pahimpaan ja muistaa, että hyvänä arvosanana koulusta lähtenyt koe voi tulla huonompana takaisin, joten ei saisi ikinä toivoa liikoja liian aikaisin.
Minulla on kaikissa ylioppilaskirjoituksissa kaikki mahdolliset lisäjärjestelyt. Saan käyttää kuuden esseen kirjoittamiseen yhteensä 8 tuntia, eli maksimaalisen ajan. Minulla on käytössä tietokone koulun puolesta. Kirjoitan kokeen erillisessä tilassa. Saan käyttää myös avustajaa, joka tulee viemään minut wc:hen tarvittaessa. Ajattelen kauhuissani sitä kuinka puutunut ja jäykkä olen kahdeksan tunnin istumisen jälkeen. Saattaa olla niin, että pyydän päästä wc:hen vain päästäkseni liikkumaan, mutta toisaalta kaikki tämä "ylimääräinen" on pois esseiden kirjoittamiseen käytettävissä olevasta ajasta... Ruotsin kuuntelukoetta varten saan pidempitaukoisen äänitteen, jotta ehdin kirjoittaa rauhassa, lisäksi minulla on siihenkin lisäaikaa. Olen myös saanut vapautuksen äidinkielen esseekokeen puhtaaksikirjoittamisesta. Minulla on tietenkin silloinkin tietokone, jolla kirjoitan, joten en usko, että minulta olisi edes odotettu kokeen puhtaaksikirjoittamista, mutta olen erikoisjärjestelyjä hakiessani yrittänyt varautua kaikkeen mahdolliseen.
Toivon, että saatte edes jotain selvää päälimmäisistä ajatuksistani. Ne tuntuvat tekstin perusteella olevan aivan sekaisin. Tosin minusta tuntuu, että olen valmistautunut koko kesän ja tiedän, etten oikeastaan voisi tehdä paljon enempää huomisen osalta. Kunhan en vain pettäisi itse itseäni. Saatte varmasti vielä kuulla senkin miten tämän pelottavan ja kaukaisen tuntuisen kummajaisen kanssa kävi.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
lauantai 27. elokuuta 2011
Eksyksissä
Muistan melko kirkkaasti sen hetken, jona päätin, että minusta tulee ylioppilas. En ollut silloin vielä täyttänyt 12-vuotta, mutta tiesin, että ylioppilaaksi haluan. Muutamia vuosia myöhemmin, kun oli oikeasti aika päättää mihin peruskoulusta jatkaisin tiesin kyllä, että kovin montaa muuta minua tyydyttävää vaihtoehtoa ei lukion kanssa kilpailisi, koska fyysiesen työn tekijäksi minusta ei ole.
Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.
11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on.
Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.
- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan
Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.
Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa.
Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen.
Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.
11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on.
Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.
- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan
Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.
Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa.
Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Silmistä pois
Minä ja sisareni vietimme loman viimeisen lauantai-illan Linnanmäen Peacok-teatterissa. Televisiosta tutuksi tullut Stage ja sen voittaja musikaali Silmistä pois oli näkemisen arvoinen esitys. Itse ostin liput heti voittajakoulun selvittyä, ja se ilmeisesti kannatti, koska vilkaistessani huvikseni lipunmyyntitilannetta perjantai-iltapäivänä lippuja oli jäljellä kolme kappaletta. Ne nuoret saivat siis esiintyä täydelle katsomolle.
Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan.
Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin.
Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois.
Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.
Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui.
Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.
Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.
Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.
Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan.
Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin.
Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois.
Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.
Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui.
Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.
Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.
Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.
perjantai 12. elokuuta 2011
Sateessa
Ei rämise
ei kaiu
vesi solisee
kuin kaunein laulu
sen nauru helisee
Illan tullen
hymyillen
tervehdin ystävää
yöllä tavatessamme
kuuntelemaan jään
Aamukasteen lailla
sade lankeaa
pesee maat
pesee mannut
luonto virkoaa
Rakastamani vesi mursi pitkäaikaisen kirjoittamattomuuden padon.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Kynä
Kirjoittamisella on aina ollut minulle suuri merkitys. Se on ollut vaikeaa ja vaatinut kovasti työtä, mutta ehkä juuri siksi siitä on tullut niin tärkeää. Käsin kirjoittajaa minusta ei vammani vuoksi pitänyt koskaan tullakaan ja koneella kirjoittaminen oli aluksi tuskaisen hidasta ja epämiellyttävää. Aluksi käytin koneella kirjoittamiseen kahta etusormea, mutta nyt kirjoitan kymmensormijärjestelmällä, joten kaikkea sitä voi oppia.
Opettelin käsinkirjoittamista avustajani kanssa niin, että hän tuki kättäni ja kirjoitimme sanat yhdessä kirjain kirjaimelta kunnes opin. Käsin kirjoittaminen oli äärimmäisen hidasta, se on sitä vieläkin, mutta tulin aina onnelliseksi kirjoitettuani kynällä, menipä siihen miten paljon aikaa vain.
Hankin lyijytäytekynän myöhemmin kuin muut, koska pelkäsin, että painan liikaa ja lyijyt katkeilevat. Huomasin kuitenkin, että lyijytäytekynällä on helppo kirjoittaa, ei tarvitse puristaa kynää tai terottaa sitä. Niinpä tulin surulliseksi, kun lyijytäytekynäni katosi koulussa. En halunnut enää kirjoittaa muilla kynillä, koska puristin niitä tahtomattani kamalasti ja se teki kipeää.
Eilen ostin uuden kynän, hienomman, paremman ja kauniimman kuin kadottamani räsyinen, sininen muovikapine. Päiväkirjan kirjoittaminen on taas mukavaa.
Nykyisin kirjoitan koulussa lähes yksinomaa tietokoneella, koska kirjoitettavaa on niin paljon, mutta silti tunsin oloni jotenkin vailinaiseksi ilman kynää. Kynä luo vapautta, sillä voi kirjottaa vaikka keskellä yötä ja silloinkin, kun sähköt eivät toimi ja tietokoneen akku sattuu olemaan tyhjä. Kynällä on helppo kirjoittaa yksinkertaisia asioita muistiin nopeasti, mutta silti yllätyin, kun huomasin miten tärkeä se oikeastaan on minulleperjantai 24. kesäkuuta 2011
Invalidit riekkuu ja rällää
Vietin juuri neljä aivan mahtavaa päivää rocaten,16-19.6. Syksyllä odottavista kirjoituksista huolimatta annoin itselleni (tosin vasta houkuttelun jälkeen) luvan ottaa neljä päivää lomaa lukemisesta ja ilmoittauduin Invalidiliiton nuorisotyöryhmän suunnittelemalle rock & lifestyle-leirille. En ole ollut millään leirillä moneen vuoteen ja tämä oli aivan mahtava kokemus.
Torstaina, leirin ensimmäisenä päivänä tutustuimme leiriläisiin. Leiri pidettiin Ruskeasuonkoulun tiloissa. Illalla kiersimme tehtävärataa. Lähes kaikki Musiikkivisan kappaleet olivat minulle täysin tuntemattomia, onneksi ryhmämme muut jäsenet olivat paremmin perillä asioista. Heitimme tikkaa ja pähkäilimme, kun jokaista tauluun osunutta tikkaa kohden piti keksiä yksi rokkari. Irvistimme kameralle kunnon rokilmeen, kunhan ensin löysimme kuvan ottajan, se osoittautuikin hankalasi. Etsimme vedellä laitettavia tatuointeja, jotka eivät olleet siellä missä niiden piti. Kauhistelimme, kun piti keksia elämäntapa, jokaiselle suomenkielen aakkoselle. Tunnistimme julkisuudenhenkilöitä korteista, joissa oli heidän kuvansa ja joku vihje, esimerkiksi Marco Bjuström "Bumtsibum", jolloin oikea vastaus siis oli Marco Bjuström. Viimeisellä rastilla oli kaksi tehtävää. Ensin piti keksiä kommunikointijärjestelmä ja edeta pujotteluradan läpi silmät kiinni ja puhumatta, tosin yksi ryhmän jäsen sai pitää silmät auki ja ohjata muita kehitetyn kommunikaatiojärjestelmän mukaisesti. Illalla rasteiltä selvittyämme grillasimme makkaraa ja maissia, sekä vaahtokarkkeja terassilla, lauloimme lauluja ja valvoimme myöhään. Suurta suosiota sai osakseen "matolaulu", jonka eräs avustajista opetti meille, tosin osa leiriläisistä sen jo osasi.
Kuuletko kuinka mato yskii
Maan alle kolo kaivetaan
Ensin ne kääntää ja sitten ne vääntää
Eikä niitä nää ollenkaan
Kun olet poissa on kolo vaan
Kun tulet takaisin on kolo paikallaan
yy kaa koo (seuraavilla kierroksilla nopeutetaan)
Perjantai oli festaripäivä. Ennen lähtöä askartelimme helminauhoja ja avainketjuja. Olimme elämäni ensimmäisillä festareilla Myötätuulirokcissa vantaan hakunilassa. Rock-leiri on järjestetty ennenkin ja alunperin Myötätuulirock valittiin sen monipuolisuuden ja tietenkin sopivan ajankohdan vuoksi. Tänävuonna festareiden ohjelma oli varsin heavypainotteinen, ei siis aivan minun makuuni. Tosin musiikki ei ollut niin raskasta, kun etukäteen aavistin. Kokemus oli mukava. Menimme isolla tilausbussilla, johon mahtui hyvin viisi sähköpyörätuolia, apuvälinemopo ja yksi manuaalituoli. Nämä siis sidottiin kiinni kuten invatakseissakin. Loput manuaalituolit laitettiin bussin tavaratilaan. Kaikki olivat tietysti "tilanneet" aurinkoa sunnuntaiksi, jotta festarit sujuisivat mahdollisimman mukavasti. Pyyntöömme vastattiin, koska sade alkoi vasta illalla, päivä siis meni mukavasti. Vettä ei tullut saavista kaatamalla, joten sadeviitta riitti mainiosti suojaksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli lähteä festareilta vasta 00.30, mutta sateisen sään ja sen vuoksi, että kaikki eivät viihtyneet täysin aikaistimme lähtöämme. Tarkoitus oli päästä lähtemään jo 22.00, mutta meillä oli muutamia mutkia matkassa emmekä saaneet suoraa yhteyttä kuljettajaamme, joten pääsimme lähtemään joskus 23.00 aikaan.
Monet muutkin olisivat halunneet meidän bussiimme, mitä pikemmin suojaan sen mukavampi. Sade alkoi kunnolla vasta, kun pääsimme bussiin suojaan. Oli pohdittava tarkkaan miten perillä toimitaan. Kuka juoksee avaamaan ovia niin, että bussista tulijat pääsevät mahdollisimmän pian sisään, kuka odottaa bussista tulevia ja pyörätuolin työntöapua tarvitsevia leiriläisiä ja kuka jää purkamaan uusia tuoleja bussin tavaratilasta. Osaan kyllä kelätä itse tuoliani, mutta bussi ei mahtunut koulun pihaan, joten se jäi viereisen sairaalan pihaan. Sairaalalta koululle oli mäki, joten otin mielelläni vastaan tarjotun avun. Niinpä minä ja eräs avustajista lensimme bussilta ovelle, koulun läpi ja hissiin, olimme väsyneitä ja nauroimme. Väsyneenä omassa huoneessa oli mukavaa kuunnella sateen ääniä.
Lauantai oli ehdottomasti leirimme paras päivä, riippumatta siitä keneltä kysytään. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen muutamia tarkkaavaisuusharjoituksia, piti esimerkiksi seurata muita ja pysähtyä heti, kun joku muukin pysähtyy. Sen jälkeen keskustelimme antoisasti kukkasista. Maahan laitettiin paperikukkasia, joiden toiselle puolelle oli liimattu kysymys. Jokainen nosti vuorollaan yhden kukkasen ja vastasi kysymykseen. Tämän jälkeen keskusteltiin yleisesti kukkasessa esitetystä kysymyksestä, esimerkiksi sisaruksista. Ohjelma vain parani iltaa kohden. Iltapäivällä meille esiteltiin partyliten ja Oriflamen tuotteita. Sen jälkeen kaunistauduimme ja lähdimme kaupungille. Kaupungilla oli aikaa shoppailla. Minulla ei ollut mitään erityistä liikettä, jossa olisin halunnut käydä, mutta menin erään toisen tytön mukaan. Kampissa on muuten ihana matala otto-automaatti, josta ylettää hyvin nostamaan rahaa pyörätuolistakin. Päivällistä söimme Rax:issa. Se on avustajan unelma ruokapaikka, varsinkin, kun meillä oli leirillä yleisavustajia, jotka avustivat kaikkia tarvitsevia. Ruoka Rax:issa ei ole mitenkään erityisen hyvää, mutta idea toimii, maksa tietty summa sisään pääsemiseksi ja syö niin paljon kuin haluat. Kyllä avustajammekin saivat toki syödäkseen vaikka joutuivatkin täyttämään lautasia useaan otteeseen.
Lauantai-ilta oli kuitenkin kaikkein paras, parasta koko leirillä. Olimme Alexanterin teatterissa katsomassa Marco Bjurströmin ohjaamaa musikaalia Greace. Näkemämme oli musikaalin viimeinen näytös, muuten voisin vaikka mennä katsomaan sen uudestaan. Kyseessä oli Invalidiliiton leiri, joten vammaisia ja näin ollen myös pyörätuoleja oli paljon. Alexanterin teatterissa on virallisesti vain neljä pyörätuolipaikkaa, mutta meille oli ystävällisesti raivattu lisää tilaa. Oma paikkani oli permannolla vasemmalla neljännellä rivillä, en ole, koskaan ollut niin lähellä. Näin erinomaisesti mitä lavalla tapahtui. Menimme katsomoon takakautta, joten pakkauduimme kaikki yhteen ahtaaseen käytävään. Muut käytävässä olijat varmasti ihmettelivät mitä me kaikki "inva vammaiset" siellä teimme.
Musikaalitähtien lauluvoima oli uskomaton. Musikaali oli täynnä pieniä humoristisia yksityiskohtia. Eleitä, ilmeitä ja puhetapoja, mutta varmasti paras kaikista oli enkeli, jolla oli foliosta tehty peruukki. Musikaalin jälkeen kaikki vain hymyilivät ja hehkuttivat näkemäänsä. Syytä tähän on vaikea löytää, mutta ehkä se on nuorten esiintyjien taidokkuus ja into tehdä. Uskomaton lauluvoima ja tapa, jolla he toivat tunteen. Piti esittää roolia, eikä voinut olla sellainen, kun oikeasti on. Tämä aiheutti surua, kun toinen ei ollutkaan sellainen, kun millaisena hänet tunsi. Oli selvää kaipuuta toisen luo. Se olisi ollut niin helppo ratkaista puhumalla. Ulkopuolisena katsojana kykeni näkemään kaiken tämän. Yksikään esitetty kohtaus ei jäänyt tai jättänyt kylmäksi. Kaikki tunteet liikutuksen, ahdistuksen, epätietoisuuden ja huvittuneisuuden pystyi todella kokemaan. Kyseessä oli musikaalin viimeinen näytös, joten sen päätyttyä lavalle kutsuttiin bändi, kapelimestari ja ohjaaja, joten näimme myös kaikki ne henkilöt, jotka olivat musikaalin takana.
Yleisesti ottaen pidän nimikirjoituksia aivan yliarvostettuina. Kaikki olivat kuitenkin aivan innoissaan näkemästään. Sitä fiilistä on vaikea selittää, mutta emme ehkä olleet aivan maanpinnalla. Edellisenä päivänä festareilla olimme yrittäneet jakaa Ihan sama!-kampanjan mainoskortteja. Meillä oli niitä lauantainakin mukana. Joku avustaja sai idean ja totesi: "Entä, jos mä meen tän kortin kanssa Marcon luo, että tuolla ulkona ois tämmöstä porukkaa, ja kysyisin tuleeks se jakamaan nimmareita." Tämä ehdotus kuulosti vallitsevassa mielentilassa varsin houkuttelevalta ja lietsoi entisestään lievää hysteriaamme. Kiirestään huolimatta Bjurströn tuli kuin tulikin juttelemaan kanssamme. Ensimmäinen asia, jota hän kysyi meiltä oli: "Näitteks te mitään?" Perusteena tälle kysymykselle oli, etteivät pyörätuolipaikat ole Alexanterin teatterissa parhaat mahdolliset. Me kuitenkin vakuutimme, että olimme nähneet vallan mainiosti ja kehuimme musikaalia kilpaa. En oikeastaan muista enää mitä itse sanoin vain sanoinko jotain. Marco kertoi seuraavasta musikaalista, jota jo ohjasi. Se on Stage-pilpailun voittajakoulun musikaali, Silmistä pois ja minulla on sinne liput. Siksikin oli kiva nähdä Grease, jotta tietää vähän mitä voi odottaa. Marcon oli poistuttava jakamaan todistukset surunmurtamille musikaalitähdilleen, mutta kohtaaminen oli varsin mukava.
Tunnelma bussissa oli aivan erilainen kuin edellisenä iltana festareilta palatessa kaatosateessa. Ihmiset soittelivat koteihinsa ja hehkuttivat musikaalia ja kirjoittelivat facebookkiin ylistyksiä. Lauloimme matolaulua, kuuntelimme lauluja youtubesa ja hoilasimme mukana. Meno varsinkin takapenkissä oli varsin riehakas. Olimme kuitenkin vain teatterissa, joten kyllä sitä hauskaa voi olla ihan ilman alkoholiakin. Tunnelman riehakkuuden vuoksi joku joukostamme heitti, että Invalidiliiton uusi slougan voisi olla: "Invalidit riekkuu ja rällää" Tämä taas on lähtöisin kappaleesta: "poika saunoo". Suunnittelimme kyseisen lauseen spreijaamista Invalidiliiton toimitalon kattoon. Leikillämme tietenkin, mutta juu, ehkä hieman rajua... Bussikuskikin hymyili jutuillemme, ne olivat niin erilaiset kuin edellisenä iltana. Musikaalin jälkeen pidimme vielä leirin lopettajaisbileet, joten taas valvoimme pitkään.
Sunnuntaina aamiasen jälkeen pelasimme pyörätuolijalkapalloa valtavan isolla jalkapallolla. Pyörätuolilla voi tönäistä palloa, vaikkei pysty potkaisemaan. Sen jälkeen kuuntelimme muutaman kappaleen ja arvostelimme leiriä niiden avulla. Sen jälkeen täytimme palautelomakkeita. Lounaan jälkeen pakattiin ja sitten olikin jo lähdön aika. Lähteminen on aina yhtä surkeaa... Mukavia muistoja ja uusia tuttavuuksia saatiin silti taas rutkasi.
Torstaina, leirin ensimmäisenä päivänä tutustuimme leiriläisiin. Leiri pidettiin Ruskeasuonkoulun tiloissa. Illalla kiersimme tehtävärataa. Lähes kaikki Musiikkivisan kappaleet olivat minulle täysin tuntemattomia, onneksi ryhmämme muut jäsenet olivat paremmin perillä asioista. Heitimme tikkaa ja pähkäilimme, kun jokaista tauluun osunutta tikkaa kohden piti keksiä yksi rokkari. Irvistimme kameralle kunnon rokilmeen, kunhan ensin löysimme kuvan ottajan, se osoittautuikin hankalasi. Etsimme vedellä laitettavia tatuointeja, jotka eivät olleet siellä missä niiden piti. Kauhistelimme, kun piti keksia elämäntapa, jokaiselle suomenkielen aakkoselle. Tunnistimme julkisuudenhenkilöitä korteista, joissa oli heidän kuvansa ja joku vihje, esimerkiksi Marco Bjuström "Bumtsibum", jolloin oikea vastaus siis oli Marco Bjuström. Viimeisellä rastilla oli kaksi tehtävää. Ensin piti keksiä kommunikointijärjestelmä ja edeta pujotteluradan läpi silmät kiinni ja puhumatta, tosin yksi ryhmän jäsen sai pitää silmät auki ja ohjata muita kehitetyn kommunikaatiojärjestelmän mukaisesti. Illalla rasteiltä selvittyämme grillasimme makkaraa ja maissia, sekä vaahtokarkkeja terassilla, lauloimme lauluja ja valvoimme myöhään. Suurta suosiota sai osakseen "matolaulu", jonka eräs avustajista opetti meille, tosin osa leiriläisistä sen jo osasi.
Kuuletko kuinka mato yskii
Maan alle kolo kaivetaan
Ensin ne kääntää ja sitten ne vääntää
Eikä niitä nää ollenkaan
Kun olet poissa on kolo vaan
Kun tulet takaisin on kolo paikallaan
yy kaa koo (seuraavilla kierroksilla nopeutetaan)
Perjantai oli festaripäivä. Ennen lähtöä askartelimme helminauhoja ja avainketjuja. Olimme elämäni ensimmäisillä festareilla Myötätuulirokcissa vantaan hakunilassa. Rock-leiri on järjestetty ennenkin ja alunperin Myötätuulirock valittiin sen monipuolisuuden ja tietenkin sopivan ajankohdan vuoksi. Tänävuonna festareiden ohjelma oli varsin heavypainotteinen, ei siis aivan minun makuuni. Tosin musiikki ei ollut niin raskasta, kun etukäteen aavistin. Kokemus oli mukava. Menimme isolla tilausbussilla, johon mahtui hyvin viisi sähköpyörätuolia, apuvälinemopo ja yksi manuaalituoli. Nämä siis sidottiin kiinni kuten invatakseissakin. Loput manuaalituolit laitettiin bussin tavaratilaan. Kaikki olivat tietysti "tilanneet" aurinkoa sunnuntaiksi, jotta festarit sujuisivat mahdollisimman mukavasti. Pyyntöömme vastattiin, koska sade alkoi vasta illalla, päivä siis meni mukavasti. Vettä ei tullut saavista kaatamalla, joten sadeviitta riitti mainiosti suojaksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli lähteä festareilta vasta 00.30, mutta sateisen sään ja sen vuoksi, että kaikki eivät viihtyneet täysin aikaistimme lähtöämme. Tarkoitus oli päästä lähtemään jo 22.00, mutta meillä oli muutamia mutkia matkassa emmekä saaneet suoraa yhteyttä kuljettajaamme, joten pääsimme lähtemään joskus 23.00 aikaan.
Monet muutkin olisivat halunneet meidän bussiimme, mitä pikemmin suojaan sen mukavampi. Sade alkoi kunnolla vasta, kun pääsimme bussiin suojaan. Oli pohdittava tarkkaan miten perillä toimitaan. Kuka juoksee avaamaan ovia niin, että bussista tulijat pääsevät mahdollisimmän pian sisään, kuka odottaa bussista tulevia ja pyörätuolin työntöapua tarvitsevia leiriläisiä ja kuka jää purkamaan uusia tuoleja bussin tavaratilasta. Osaan kyllä kelätä itse tuoliani, mutta bussi ei mahtunut koulun pihaan, joten se jäi viereisen sairaalan pihaan. Sairaalalta koululle oli mäki, joten otin mielelläni vastaan tarjotun avun. Niinpä minä ja eräs avustajista lensimme bussilta ovelle, koulun läpi ja hissiin, olimme väsyneitä ja nauroimme. Väsyneenä omassa huoneessa oli mukavaa kuunnella sateen ääniä.
Lauantai oli ehdottomasti leirimme paras päivä, riippumatta siitä keneltä kysytään. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen muutamia tarkkaavaisuusharjoituksia, piti esimerkiksi seurata muita ja pysähtyä heti, kun joku muukin pysähtyy. Sen jälkeen keskustelimme antoisasti kukkasista. Maahan laitettiin paperikukkasia, joiden toiselle puolelle oli liimattu kysymys. Jokainen nosti vuorollaan yhden kukkasen ja vastasi kysymykseen. Tämän jälkeen keskusteltiin yleisesti kukkasessa esitetystä kysymyksestä, esimerkiksi sisaruksista. Ohjelma vain parani iltaa kohden. Iltapäivällä meille esiteltiin partyliten ja Oriflamen tuotteita. Sen jälkeen kaunistauduimme ja lähdimme kaupungille. Kaupungilla oli aikaa shoppailla. Minulla ei ollut mitään erityistä liikettä, jossa olisin halunnut käydä, mutta menin erään toisen tytön mukaan. Kampissa on muuten ihana matala otto-automaatti, josta ylettää hyvin nostamaan rahaa pyörätuolistakin. Päivällistä söimme Rax:issa. Se on avustajan unelma ruokapaikka, varsinkin, kun meillä oli leirillä yleisavustajia, jotka avustivat kaikkia tarvitsevia. Ruoka Rax:issa ei ole mitenkään erityisen hyvää, mutta idea toimii, maksa tietty summa sisään pääsemiseksi ja syö niin paljon kuin haluat. Kyllä avustajammekin saivat toki syödäkseen vaikka joutuivatkin täyttämään lautasia useaan otteeseen.
Lauantai-ilta oli kuitenkin kaikkein paras, parasta koko leirillä. Olimme Alexanterin teatterissa katsomassa Marco Bjurströmin ohjaamaa musikaalia Greace. Näkemämme oli musikaalin viimeinen näytös, muuten voisin vaikka mennä katsomaan sen uudestaan. Kyseessä oli Invalidiliiton leiri, joten vammaisia ja näin ollen myös pyörätuoleja oli paljon. Alexanterin teatterissa on virallisesti vain neljä pyörätuolipaikkaa, mutta meille oli ystävällisesti raivattu lisää tilaa. Oma paikkani oli permannolla vasemmalla neljännellä rivillä, en ole, koskaan ollut niin lähellä. Näin erinomaisesti mitä lavalla tapahtui. Menimme katsomoon takakautta, joten pakkauduimme kaikki yhteen ahtaaseen käytävään. Muut käytävässä olijat varmasti ihmettelivät mitä me kaikki "inva vammaiset" siellä teimme.
Musikaalitähtien lauluvoima oli uskomaton. Musikaali oli täynnä pieniä humoristisia yksityiskohtia. Eleitä, ilmeitä ja puhetapoja, mutta varmasti paras kaikista oli enkeli, jolla oli foliosta tehty peruukki. Musikaalin jälkeen kaikki vain hymyilivät ja hehkuttivat näkemäänsä. Syytä tähän on vaikea löytää, mutta ehkä se on nuorten esiintyjien taidokkuus ja into tehdä. Uskomaton lauluvoima ja tapa, jolla he toivat tunteen. Piti esittää roolia, eikä voinut olla sellainen, kun oikeasti on. Tämä aiheutti surua, kun toinen ei ollutkaan sellainen, kun millaisena hänet tunsi. Oli selvää kaipuuta toisen luo. Se olisi ollut niin helppo ratkaista puhumalla. Ulkopuolisena katsojana kykeni näkemään kaiken tämän. Yksikään esitetty kohtaus ei jäänyt tai jättänyt kylmäksi. Kaikki tunteet liikutuksen, ahdistuksen, epätietoisuuden ja huvittuneisuuden pystyi todella kokemaan. Kyseessä oli musikaalin viimeinen näytös, joten sen päätyttyä lavalle kutsuttiin bändi, kapelimestari ja ohjaaja, joten näimme myös kaikki ne henkilöt, jotka olivat musikaalin takana.
Yleisesti ottaen pidän nimikirjoituksia aivan yliarvostettuina. Kaikki olivat kuitenkin aivan innoissaan näkemästään. Sitä fiilistä on vaikea selittää, mutta emme ehkä olleet aivan maanpinnalla. Edellisenä päivänä festareilla olimme yrittäneet jakaa Ihan sama!-kampanjan mainoskortteja. Meillä oli niitä lauantainakin mukana. Joku avustaja sai idean ja totesi: "Entä, jos mä meen tän kortin kanssa Marcon luo, että tuolla ulkona ois tämmöstä porukkaa, ja kysyisin tuleeks se jakamaan nimmareita." Tämä ehdotus kuulosti vallitsevassa mielentilassa varsin houkuttelevalta ja lietsoi entisestään lievää hysteriaamme. Kiirestään huolimatta Bjurströn tuli kuin tulikin juttelemaan kanssamme. Ensimmäinen asia, jota hän kysyi meiltä oli: "Näitteks te mitään?" Perusteena tälle kysymykselle oli, etteivät pyörätuolipaikat ole Alexanterin teatterissa parhaat mahdolliset. Me kuitenkin vakuutimme, että olimme nähneet vallan mainiosti ja kehuimme musikaalia kilpaa. En oikeastaan muista enää mitä itse sanoin vain sanoinko jotain. Marco kertoi seuraavasta musikaalista, jota jo ohjasi. Se on Stage-pilpailun voittajakoulun musikaali, Silmistä pois ja minulla on sinne liput. Siksikin oli kiva nähdä Grease, jotta tietää vähän mitä voi odottaa. Marcon oli poistuttava jakamaan todistukset surunmurtamille musikaalitähdilleen, mutta kohtaaminen oli varsin mukava. Tunnelma bussissa oli aivan erilainen kuin edellisenä iltana festareilta palatessa kaatosateessa. Ihmiset soittelivat koteihinsa ja hehkuttivat musikaalia ja kirjoittelivat facebookkiin ylistyksiä. Lauloimme matolaulua, kuuntelimme lauluja youtubesa ja hoilasimme mukana. Meno varsinkin takapenkissä oli varsin riehakas. Olimme kuitenkin vain teatterissa, joten kyllä sitä hauskaa voi olla ihan ilman alkoholiakin. Tunnelman riehakkuuden vuoksi joku joukostamme heitti, että Invalidiliiton uusi slougan voisi olla: "Invalidit riekkuu ja rällää" Tämä taas on lähtöisin kappaleesta: "poika saunoo". Suunnittelimme kyseisen lauseen spreijaamista Invalidiliiton toimitalon kattoon. Leikillämme tietenkin, mutta juu, ehkä hieman rajua... Bussikuskikin hymyili jutuillemme, ne olivat niin erilaiset kuin edellisenä iltana. Musikaalin jälkeen pidimme vielä leirin lopettajaisbileet, joten taas valvoimme pitkään.
Sunnuntaina aamiasen jälkeen pelasimme pyörätuolijalkapalloa valtavan isolla jalkapallolla. Pyörätuolilla voi tönäistä palloa, vaikkei pysty potkaisemaan. Sen jälkeen kuuntelimme muutaman kappaleen ja arvostelimme leiriä niiden avulla. Sen jälkeen täytimme palautelomakkeita. Lounaan jälkeen pakattiin ja sitten olikin jo lähdön aika. Lähteminen on aina yhtä surkeaa... Mukavia muistoja ja uusia tuttavuuksia saatiin silti taas rutkasi.
maanantai 23. toukokuuta 2011
Me sovimme sinne kaikki
Tämänvuotinen Resonaari soi-konsertti on taas katsottavissa jonkin aikaa osoitteessa http://www.resonaari.fi. Katsoin osia siitä innoissani heti, kun se oli mahdollista. Sain kyllä kuulla tuimasta keskittyneestä ilmeestäni jo seuraavana päivänä, mutta kauhistuin silti, kun näin miltä todella näytin. Olin todella keskittynyt ennen esitystä, vaikka en edes tiedostanut sitä. Yllätyin, kun näin Merja Larivaaran jälkeenpäin kanssamme lavalla. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen läsnäolostaan.
Mielestäni on aina mukavaa, kun Resonaari saa positiivista julkisuutta. Entinen koulukuljettajani nimitti minua jo vuosia sitten Resonaarin käveleväksi mainostauluksi, koska puhuin siitä hänelle niin usein. Niinpä olin innoissani nytkin, kun sain kuulla, että konsertistamme on kirjoitettu juttu 22.5.11 Helsingin sanomiin. Olin luonnollisesti innokas lukemaan sen. On hienoa ja edelleen käsittämätöntä miten suuria tunteita konsertti sai kuulijoissa aikaan.
Juttu oli aloitettu mukavasti viitaten niihin 100 000 ihmiseen, jotka olivat samaan aikaan pakkautuneet Helsingin kauppatorille nähdäkseen edes vilauksen mestaruuden voittaneista kiekkoleijonista. Kanssamme esiintynyt laulaja Anna Puu totesi, että ihmiset ovat järjestäneet oman tapahtuman, kun eivät enää saaneet lippuja konserttiimme. Mestaruusjuhlista aiheutuva meteli kuului takahuoneen avoimesta ikkunasta niin hyvin, että niistäkin tapahtumista oltiin hyvin tietoisia.
Juttu konsertistamme oli kulttuurisivuilla otsikolla: Rajaton riemu - kaikille. Otsikko on mitä mainioin sillä juuri riemu oli voimakkain tunne, jota koemme. Myös toimittaja oli selvästi liittynyt niiden liikutettujen joukkoon, jotka kulkevat seuraavan päivän aivan toisessa maailmassa, ja joiden kommentteja ja tuntemuksia on aina yhtä hämmentävää ja mielenkiintoista kuunnella. Siksi tunnenkin itseni kohtuuttomaksi, kunkirjoitan seuraavasta, mutta minun on pakko. Toimittaja puhuu koko ajan siitä, kuinka ihanaa on, että kehitysvammaiset saavat kuvionuottien avulla mahdollisuuden iloita musiikista muutenkin kuin vain marakassia ravistamalla.
Resonaari on erityisryhmille suunnattu musiikin erityispalvelukeskus. Mietin joskus, miksi ihmisten tuntuu olevan niin vaikea huomata, ymmärtää ja muistaa, että erityisryhmiä ovat muutkin kuin kehitysvammaiset. Kehitysvammaisista suurin osa Resonaarin oppilaista taitaa edelleen koostua. Joukossa on myös useita liikuntarajoitteisia, jotka eivät ole kehitsvammaisia, aistivammaisia ja senioritoimintaa unohtamatta.
Paljon on puhuttu siitä, että ihmiset tietävät kehitysvammoista vain Downin syndrooman. Liikuntavammoista tutuin lienee CP-vamma. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan osaa eritellä niitä. Olen huomannut, että jotkut olettavat kepeillä kävelemisen tai pyörätulissa istumisen tarkoittavan myös kehitysvammaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä huolimatta, että tiedostan tämän, minun on aina välillä vaikeata ymmärtää, miksi ihmiset eivät tajua, että pyörätuoli tai kepit ovat liikkumisen apuvälineitä eikä niiden tarve vaikuta ymmärrykseen. Tulevatko ihmiset ajatelleeksi näkövammaa, silloin kun laulaja talutetetaan mikrofoonin ääreen ja hänen kätensä asetetaan mikrofoonille niin, että hän tietää sen olevan siinä?
Resonaarin rikkaus onkin siinä, että me sovimme sinne kaikki. Karkeasti jaoteltuna kaikki vammaisryhmät ovat edustettuina siellä. On kehitysvammaisia, liikuntavammaisia ja aistivammaisia. Ja senioreita - ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet oppia soittamaan hiukan vanhemmalla iällä. Minusta tuntuu, ettei missään muualla kuin Resonaarissa voi saada sellaista musiikin opetusta.
Se innostus ja rakkaus, jolla työtä musiikin parissa tehdään on aivan ainutlaatuista. SE leijuu kaikkialla. Toivon, että vielä joskus murtuisi suppean olettamus, jonka mukaan vain kehitysvammaiset saavat oppia soittamaan kuvionuoteista.
Mielestäni on aina mukavaa, kun Resonaari saa positiivista julkisuutta. Entinen koulukuljettajani nimitti minua jo vuosia sitten Resonaarin käveleväksi mainostauluksi, koska puhuin siitä hänelle niin usein. Niinpä olin innoissani nytkin, kun sain kuulla, että konsertistamme on kirjoitettu juttu 22.5.11 Helsingin sanomiin. Olin luonnollisesti innokas lukemaan sen. On hienoa ja edelleen käsittämätöntä miten suuria tunteita konsertti sai kuulijoissa aikaan.
Juttu oli aloitettu mukavasti viitaten niihin 100 000 ihmiseen, jotka olivat samaan aikaan pakkautuneet Helsingin kauppatorille nähdäkseen edes vilauksen mestaruuden voittaneista kiekkoleijonista. Kanssamme esiintynyt laulaja Anna Puu totesi, että ihmiset ovat järjestäneet oman tapahtuman, kun eivät enää saaneet lippuja konserttiimme. Mestaruusjuhlista aiheutuva meteli kuului takahuoneen avoimesta ikkunasta niin hyvin, että niistäkin tapahtumista oltiin hyvin tietoisia.
Juttu konsertistamme oli kulttuurisivuilla otsikolla: Rajaton riemu - kaikille. Otsikko on mitä mainioin sillä juuri riemu oli voimakkain tunne, jota koemme. Myös toimittaja oli selvästi liittynyt niiden liikutettujen joukkoon, jotka kulkevat seuraavan päivän aivan toisessa maailmassa, ja joiden kommentteja ja tuntemuksia on aina yhtä hämmentävää ja mielenkiintoista kuunnella. Siksi tunnenkin itseni kohtuuttomaksi, kunkirjoitan seuraavasta, mutta minun on pakko. Toimittaja puhuu koko ajan siitä, kuinka ihanaa on, että kehitysvammaiset saavat kuvionuottien avulla mahdollisuuden iloita musiikista muutenkin kuin vain marakassia ravistamalla.
Resonaari on erityisryhmille suunnattu musiikin erityispalvelukeskus. Mietin joskus, miksi ihmisten tuntuu olevan niin vaikea huomata, ymmärtää ja muistaa, että erityisryhmiä ovat muutkin kuin kehitysvammaiset. Kehitysvammaisista suurin osa Resonaarin oppilaista taitaa edelleen koostua. Joukossa on myös useita liikuntarajoitteisia, jotka eivät ole kehitsvammaisia, aistivammaisia ja senioritoimintaa unohtamatta.
Paljon on puhuttu siitä, että ihmiset tietävät kehitysvammoista vain Downin syndrooman. Liikuntavammoista tutuin lienee CP-vamma. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan osaa eritellä niitä. Olen huomannut, että jotkut olettavat kepeillä kävelemisen tai pyörätulissa istumisen tarkoittavan myös kehitysvammaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä huolimatta, että tiedostan tämän, minun on aina välillä vaikeata ymmärtää, miksi ihmiset eivät tajua, että pyörätuoli tai kepit ovat liikkumisen apuvälineitä eikä niiden tarve vaikuta ymmärrykseen. Tulevatko ihmiset ajatelleeksi näkövammaa, silloin kun laulaja talutetetaan mikrofoonin ääreen ja hänen kätensä asetetaan mikrofoonille niin, että hän tietää sen olevan siinä?
Resonaarin rikkaus onkin siinä, että me sovimme sinne kaikki. Karkeasti jaoteltuna kaikki vammaisryhmät ovat edustettuina siellä. On kehitysvammaisia, liikuntavammaisia ja aistivammaisia. Ja senioreita - ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat halunneet oppia soittamaan hiukan vanhemmalla iällä. Minusta tuntuu, ettei missään muualla kuin Resonaarissa voi saada sellaista musiikin opetusta.
Se innostus ja rakkaus, jolla työtä musiikin parissa tehdään on aivan ainutlaatuista. SE leijuu kaikkialla. Toivon, että vielä joskus murtuisi suppean olettamus, jonka mukaan vain kehitysvammaiset saavat oppia soittamaan kuvionuoteista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
