Katsoimme kuvaamataidon tunnilla taiteilija Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Tehtävänä oli katsoa elokuva, luonnostella jokin kohtaus tai elokuvan herättämä tunnelma ja maalata se myöhemmin vesiväreillä. Maalaaminen tai piirtäminen ei ole koskaan ollut lempipuuhiani. Hahmotuskykyni ei vammani vuoksi ole koskaan riittänyt sellaiseen piirtämiseen, joka minua itseäni tyydyttäisi. Elokuvasta jäi useita selkeitä ja vahvoja mielikuvia, jotka olisin halunnut siirtää paperille, mutta en kykyene siihen.
Elokuvaan liittyvä tehtävä on turhauttava. En saanut maalaustani vielä valmiiksi, enkä tiedä saanko lainkaan. Sain nimittäin eilen taas uuden idean tehtävän toteuttamiseksi. Sen pystyisin jopa toteuttamaan. Elokuva itsesään oli kuitenkin hyvin vaikuttava kokemus. Käsittääkseni elokuvan pohjana ovat Frida Kahlon päiväkirjamerkinnät, mutta ainahan taiteilijat käyttävät vapauksiaan tehdessään elokuvia tai muita produktioita.
Kuten kuvaamataidonopettaja sanoi ennen kuin aloimme katsoa elokuvaa, Frida Kahlo eli hyvin tunteikkaan elämän. Frida Kahlo joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa menetti kävelykykynsä. Elokuvassa hän kuitenkin oppi uudestaan kävelemään. En löytänyt mistään mainintaa tästä kävelytaidon uudelleen oppimisesta, joten se voi hyvin olla taiteilijan vapautta, jota on käytetty elokuvaa tehdessä. Myöhemmin elokuvassa Frida saa jalkaansa kuolion ja hänen toisen jalkansa varpaat joudutaan amputoimaan, eikä hän sen jälkeen enää kävele.
Elokuva käsittelee Frida Kahlon taiteilijauran lisäksi hänen avioliittoaan uskottoman ja häntä huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tarinassa kuvataan myös suhteita muihin miehiin. Hän oli ihastunut myös useampiin naisiin, joten siinä suhteessa hän ja hänen miehensä Diego Rivera olivat tasavertaisia.
Ehkä minä jollain tasolla näin Frida Kahlon hahmossa itseni ja siksi elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näkemäni piirsi eteeni selkeän kuvan hyvin temperamenttisesta ja intohimoisesta naisesta. Katsoin elokuvaa lähinnä luonne ja taiteilijakuvana, vaikka siinä käsiteltiin myös Kahlon suhdetta mieheensä ja muihin ihmisiin.
Vain sellaisella intohimolla ja päättäväisyydella, joka oli elokuvan Frida Kahlolle luonteenomaista voi nousta yliajon jälkeen kokovartalokipsistä ja pyörätuolista jaloilleen, mikäli se nyt on totta. Olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota sellaisiin televisio-ohjelmiin tai elokuviin, jotka jollain tavalla käsittelevät vammaisuutta. En tiennyt Kahlon joutuneen onnettomuuteen ja menettäneen kävelykykynsä eikä sillä ollut minulle mitään merkitystä. Se kuitenkin teki Kahlosta sellaisen kuin hän oli.
Tiedän, etten osaa piirtää. Yleensä se ei häiritse minua mitenkään hirvittävästi. Frida Kahlo tehtävä on kuitenkin toisenlainen. En osaa piirtää edes aidon ihmisen näköistä moniulotteista kuvaa, miten siis ikinä saan paperille sen voiman, tuskan ja rikkinäisyyden, jotka Frida Kahlossa aistin? Rikkinäinen Frida Kahlo selvästi oli, kaikkien elämänsä vastoinkäymisten pirstaleiksi lyömä, mutta myös luonteeltaan vahva. Siksi hän maalasi sellaisia inhorealistisia maalauksia kuin maalasi.
Frida Kahlolla ei ollut jalkoja, mutta hänellä oli pensseli ja värit. Hän käytti niitä, maalasi toinen toistaan kammottavimpia kuvia ehkä tullakseen kokonaiseksi, jäsentääkseen jotain itsessään. Hänen teoksensa olivat kaikessa kammottavuudessaan vahvoja ja taidokkaita ja ne saivat minut ajattelemaan itseäni kirjoittajana. Kirjoittaminen, kynä, merkitsee minulle sitä mitä ajattelen pensselin ja värien merkinneen Frida Kahlolle.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kuvitteellista. Näiden blogitekstien tai muiden päiväkirjamaisten katkelmienkin aikaansaaminen on ollut joskus hankalaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse. Ehkä en juuri nyt ole elämän niin pieniin palasiin lyömä, että kirjoittaminen olisi ainoa asia, joka minut pitää jotenkin kasassa.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
maanantai 7. marraskuuta 2011
Sanokaa vammainen
Luin juuri muutama päivä sitten Invalidiliiton tekemästä tutkimuskesta, joka kartoitti ihmisten ajatuksia vammaisia ihmisiä ja vammainen-sanaa kohtaan. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vammaisia kohdellaan alentuvasti. Harva kuitenkaan myöntää, että hänen omassa asenteessaan olisi vikaa. Ihmiset myös vierastavat vammainen-sanaa ja puhuvat mieluummin esimerkiksi liikuntarajoitteisista.
Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat.
Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.
Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi.
Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.
Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle.
Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana.
Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat.
Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.
Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi.
Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.
Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle.
Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Avoin, pelottava tulevaisuus
Edellinen tekstini käsitteli ensimmäisiä edessä olevia kirjoituksia. Nyt olen päässyt jo kaikista syksyn kirjoituksista. Suoriuduin melko odotusten mukaisesti. Ikinä ei kuitenkaan voi varmasti tietää ennen kuin saa eteensä ne lopulliset arvosanat. Sekä - psykologia - että yhteiskuntaoppi kuitenkin käsittääkseni lähtivät Mangana joka vastaa kouluarvosanaa kahdeksan. Olen siis tavoitteessani. Lupasin kirjoittaa täälä miten kirjoitukset menivät, mutta se tuntui kovin vaikealta. Olen tottunut aina kirjoittamaan pitkiä tekstejä, liian pitkiä, jos totta puhutaan. Vain muutaman lauseen kirjoittaminen tuntui omituiselta. Olen kuitenkin saanut tällekin tekstille yllättävän paljon pituutta, vaikka asiaa ei oikeasti ole juuri nimeksikään.
Kuvasin edellisessä tekstissäni sitä epätodellisuuden tuntua, vaikeutta ymmärtää, että olen todella menossa ylioppilaskirjoituksiin. Oli vaikea käsittää, että kyseessä on se viimeisin ja vaativin koe, jossa minun on todistettava sekä itselleni, että muille mitä todella osaan. Sitä selittämätöntä epätodellisuutta kesti seuraavaan aamuun asti. Istuin aamiaispöydässä näennäisen rauhallisena, mutta sisimmässäni mylleri levoton kyvyttömyys keskittyä mihinkään.
Meidän koulssamme on tapana, että kirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jos kirjoittajia on paljon. Yleensä heitä on. Minulla oli kuitenkin oma erityinen tila kaikkien saamieni erityisjärjestelyjen vuoksi. Noustessani portaat musiikinluokkaan, jossa istuin yksin kirjoittamassa lähes kahdeksan tunnnin ajan ja opettajan tapittaessa minua säälimättömästi, nauroin hysteerisesti melekein jokaiselle asialle, joka päähäni pälkähti. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin ajatukseni ja jännitykseni hallintaan kääntäessäni kysymysvaihtoehdot näkyviin.
Selvisin itse kokeesta siis loppujen lopuksi aivan kelvollisesti, mutta se tunne, kun oli mahdollista mennä kysymään kokeen lähtöpisteitä, oli jotain aivan kamalaa. En halunnut tietää, en todellakaan halunnut. Avustajani kuitenkin houkutteli minut astumaan kansliaan ja kysymään sen yhden ainoan ja yksinkertaisen kysymyksen. Tärisin, kun kävelin oppitunnille. Olin selvinnyt, eikä tulos ollut lainkaan huono. Ymmärrän kuitenkin niitä kavereitani, jotka eivät astuneet kansliaan kysymään pistetään. On tietenkin mukavaa saada osviittaa siitä millaisia arvosanoja todistukseen mahdollisesti kirjataan, varsinkin, jos ne ovat hyviä. Aina on kuitenkin mahdollista, että arvosanat laskevat ja toivon kipinä, joka lähtöpisteiden perusteella on syttynyt sammuu ilkeästi.
Helpotuksekseni kuitenkin huomasin, ettei yhteiskuntaopin kirjoituksissa ollut enää lainkaan yhtä pelottavaa, kuin psykologian kokeessa oli ollut. Aavistin sen jo ennalta ja se harmitti minua hieman. Tutussa tilanteessa on hiukan helpompi rentoutua. Tulokseen tilanteen tuttuus yhteiskuntaopinkokeessa ei kuitenkaan vaikuttanut merkittävästi.
En käynyt itse kysymässä yhteiskuntaopinkokeen lähtöpisteitä. Totesin kuitenkin avustajalleni, että hän saa tehdä sen, jos tahtoo. En jättänyt itse kysymättä siksi. että olisin ollut peloissani tai kauhistunut. Sillä ei vain ollut merkitystä. Tai tietenkin sillä oli merkitystä, jos olisin mokannut pahasti suunnitelmani olisivat menneet luultavasti ainakin joltain osin uusiksi. En kuitenkaan ollut hätäinen enkä peloissani, tuntui, että onnistuin ihan hyvin.
Uskon, että kevään kirjoituksissa on vielä helpompaa, koska tilanne on jo niin tuttu. Keväälläkin on kuitenkin omat kompastuskivensä. Ruotsi ei ole minulle todellakaan helppo kirjoitettava, ja äidinkieli, joka on aina ollut vahvuuteni, luo omat haasteesa. Äidinkielen suhteen luon paineeni itse. M on hyvä arvosana, se on kahdeksan, mutta luultavasti sekin olisi vaikea sulattaa, puhumattakaan huonommista arvosanoista.
Kaikista näistä kokemuksistani huolimatta ensi kevät tuntuu edelleen hyvin kaukaiselta. Tiedän, että selviän tästä jotenkin, mutta lähestyvä kevät tuo tullessaan muita murheita. Mitä minä teen, kun olen saanut sen himoitsemani valkoisen lakin? Mikä minusta tulee isona? En haluaisi pitää välivuotta, koska pelkään, että se venähtää ja täytän kolmekymmentä ennen kuin herään siihen tosiasiaan, että kannattaisi opiskella joku ammatti. Pelkään, että nukun koko ylioppilaaksi pääsemisen ohi. Odotan ja pelkään sitä nyt, mutta yhtenä päivänä vain herään siihen, että se oli ja meni eikä tuntunut miltään tai merkinnyt mitään.
Tulevaisuus avautuu pelottavana, kaikki on mahdollista, koska mitään ovia ei ole vielä suljettu, mutta se on enemmän pelottavaa kuin lohdullista. Silti tästä selvitään, aina selvitään jotenkin..
Kuvasin edellisessä tekstissäni sitä epätodellisuuden tuntua, vaikeutta ymmärtää, että olen todella menossa ylioppilaskirjoituksiin. Oli vaikea käsittää, että kyseessä on se viimeisin ja vaativin koe, jossa minun on todistettava sekä itselleni, että muille mitä todella osaan. Sitä selittämätöntä epätodellisuutta kesti seuraavaan aamuun asti. Istuin aamiaispöydässä näennäisen rauhallisena, mutta sisimmässäni mylleri levoton kyvyttömyys keskittyä mihinkään.
Meidän koulssamme on tapana, että kirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jos kirjoittajia on paljon. Yleensä heitä on. Minulla oli kuitenkin oma erityinen tila kaikkien saamieni erityisjärjestelyjen vuoksi. Noustessani portaat musiikinluokkaan, jossa istuin yksin kirjoittamassa lähes kahdeksan tunnnin ajan ja opettajan tapittaessa minua säälimättömästi, nauroin hysteerisesti melekein jokaiselle asialle, joka päähäni pälkähti. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin ajatukseni ja jännitykseni hallintaan kääntäessäni kysymysvaihtoehdot näkyviin.
Selvisin itse kokeesta siis loppujen lopuksi aivan kelvollisesti, mutta se tunne, kun oli mahdollista mennä kysymään kokeen lähtöpisteitä, oli jotain aivan kamalaa. En halunnut tietää, en todellakaan halunnut. Avustajani kuitenkin houkutteli minut astumaan kansliaan ja kysymään sen yhden ainoan ja yksinkertaisen kysymyksen. Tärisin, kun kävelin oppitunnille. Olin selvinnyt, eikä tulos ollut lainkaan huono. Ymmärrän kuitenkin niitä kavereitani, jotka eivät astuneet kansliaan kysymään pistetään. On tietenkin mukavaa saada osviittaa siitä millaisia arvosanoja todistukseen mahdollisesti kirjataan, varsinkin, jos ne ovat hyviä. Aina on kuitenkin mahdollista, että arvosanat laskevat ja toivon kipinä, joka lähtöpisteiden perusteella on syttynyt sammuu ilkeästi.
Helpotuksekseni kuitenkin huomasin, ettei yhteiskuntaopin kirjoituksissa ollut enää lainkaan yhtä pelottavaa, kuin psykologian kokeessa oli ollut. Aavistin sen jo ennalta ja se harmitti minua hieman. Tutussa tilanteessa on hiukan helpompi rentoutua. Tulokseen tilanteen tuttuus yhteiskuntaopinkokeessa ei kuitenkaan vaikuttanut merkittävästi.
En käynyt itse kysymässä yhteiskuntaopinkokeen lähtöpisteitä. Totesin kuitenkin avustajalleni, että hän saa tehdä sen, jos tahtoo. En jättänyt itse kysymättä siksi. että olisin ollut peloissani tai kauhistunut. Sillä ei vain ollut merkitystä. Tai tietenkin sillä oli merkitystä, jos olisin mokannut pahasti suunnitelmani olisivat menneet luultavasti ainakin joltain osin uusiksi. En kuitenkaan ollut hätäinen enkä peloissani, tuntui, että onnistuin ihan hyvin.
Uskon, että kevään kirjoituksissa on vielä helpompaa, koska tilanne on jo niin tuttu. Keväälläkin on kuitenkin omat kompastuskivensä. Ruotsi ei ole minulle todellakaan helppo kirjoitettava, ja äidinkieli, joka on aina ollut vahvuuteni, luo omat haasteesa. Äidinkielen suhteen luon paineeni itse. M on hyvä arvosana, se on kahdeksan, mutta luultavasti sekin olisi vaikea sulattaa, puhumattakaan huonommista arvosanoista.
Kaikista näistä kokemuksistani huolimatta ensi kevät tuntuu edelleen hyvin kaukaiselta. Tiedän, että selviän tästä jotenkin, mutta lähestyvä kevät tuo tullessaan muita murheita. Mitä minä teen, kun olen saanut sen himoitsemani valkoisen lakin? Mikä minusta tulee isona? En haluaisi pitää välivuotta, koska pelkään, että se venähtää ja täytän kolmekymmentä ennen kuin herään siihen tosiasiaan, että kannattaisi opiskella joku ammatti. Pelkään, että nukun koko ylioppilaaksi pääsemisen ohi. Odotan ja pelkään sitä nyt, mutta yhtenä päivänä vain herään siihen, että se oli ja meni eikä tuntunut miltään tai merkinnyt mitään.
Tulevaisuus avautuu pelottavana, kaikki on mahdollista, koska mitään ovia ei ole vielä suljettu, mutta se on enemmän pelottavaa kuin lohdullista. Silti tästä selvitään, aina selvitään jotenkin..
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Kirjoitukset odottavat
Huomisaamuna, 19.9 ne odottavat, ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset ja psykologia. Juuri nyt en tunne itseäni ahdistuneeksi tai epätoivoiseksi, mutta tunteeni ovat kyllä menneet melkoista vuoristorataa viimeaikoina. Olen seilannut hiljaisen rauhallisuuden ja niin valtavan ahdistuksen väliä, että se vyöryy päälle eikä päästä vapaaksi. Kyllä minua nytkin hiukan pelottaa, mutta luultavasti pelkään enemmän sitä, etten tunne lainkaan jännitystä huomenna, kuin sitä, etten osaa mitään. Oikeanlainen stressi parantaa suorituskykyä, joten toivon, että vähän jännittäisi. Lamaannuttava jännitys, jota oikeasti pelkään, pilaisi kaiken. Pitää vain yrittää pysyä rauhallisena ja lukea kysymykset useampaan kertaan. Se vain on jossain tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että psykologia on ehdottomasti suosikkiaineeni äidinkielen ohessa. Ei siis ole todellakaan sama miten ensimmäisistä kirjoituksistani selviän. Hyvän arvosanan saavuttaminen on tärkeää monestakin syystä. Toisaalta tiedän, että pysyessäni rauhallisena ja tekemällä sen mihin oikeasti pystyn voin pärjätä jopa erinomaisesti.
Yllätyin hiukan, kun tunsin itseni aidosti surulliseksi viimeisen psykologian oppitunnin jälkeen. Meillä on ollut aivan erinomainen opettaja. Psykologia on opettanut minua oikeasti ymmärtämään erilaisia asioita. Toisaalta se on edellytys syväsuuntautuneelle opiskelulle ja mahdollistaa hyvät koearvosanat, koska opiskelija pyrkii aidosti ymmärtämään opetetut asiat ja jäsentämään sekä selittämään sitä omin sanoin. Myös motivaation pitäisi olla kohdallaan.
Onhan sitä muistakin oppiaineista psykologian ohella kaikessa hiljaisuudessa luovuttu, jopa yhden kurssin jälkeen ja ilman minkäänlaista kipuilua. Sen viimeisen oppitunnin jälkeen näin kuitenkin hetken ajan hyvin kirkkaasti, että on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Se unelma, joka heräsi 11-vuotiaan pikkutytön mielessä käsittämättömän ihmeellisenä ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, on nyt loppusuoralla, lähempänä kuin koskaan, mutta ei silti tunnu yhtään todellisemmalta. Tiedättehän te ne juoksukilpailujen loppusuorat, joilla ureilijat ottavat itsestään kaiken irti ja kaatuvat maaliviivalle lopenuupuneina. Joskus joku on tällaisessa kisassa aivan ylivoimainen, toinen tekee mahtavan ohituksen ja kolmas kompastuu kengännauhoihinsa ja kisa menee pieleen. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää kisan jälkeen tehneensä parhaansa ja on tyytyväinen tulokseen on se sitten mikä hyvänsä. Pelkään kuitenkin ettei suoritus, johon huomenna yllän ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hyvä minulle. Itseni kanssa minä tässä kilpailen, mutta kaikki tuntuu niin käsittämättömältä ja on vaikea ajatella yhtään kaemmäksi kuin tähän hetkeen.
Ensi kevääseen on ikuisuus, jos huominenkin on vielä hämärän peitossa. Puhumattakaan siitä, että tietäisin mitä kahden vuoden päästä teen. Tuleeko minusta todella ylioppilas? Juhlinko keväällä kuten toivoin vai saanko syksyiset juhlat? Kumpi on tärkeämpää, se että juhlin kesän kurkkiessa kaikkialla vai se että saan itseäni tyydyttävän ylioppilastodistuksen, haluanko korottaa arvosanoja?
Anteeksi tämä epäselvä vuodatus. On tässä kyse muistakin aineista kuin vain psykologiasta. Se on ensimmmäinen kokeeni ja kaikkein tärkein minulle. Yritän varautua pahimpaan ja muistaa, että hyvänä arvosanana koulusta lähtenyt koe voi tulla huonompana takaisin, joten ei saisi ikinä toivoa liikoja liian aikaisin.
Minulla on kaikissa ylioppilaskirjoituksissa kaikki mahdolliset lisäjärjestelyt. Saan käyttää kuuden esseen kirjoittamiseen yhteensä 8 tuntia, eli maksimaalisen ajan. Minulla on käytössä tietokone koulun puolesta. Kirjoitan kokeen erillisessä tilassa. Saan käyttää myös avustajaa, joka tulee viemään minut wc:hen tarvittaessa. Ajattelen kauhuissani sitä kuinka puutunut ja jäykkä olen kahdeksan tunnin istumisen jälkeen. Saattaa olla niin, että pyydän päästä wc:hen vain päästäkseni liikkumaan, mutta toisaalta kaikki tämä "ylimääräinen" on pois esseiden kirjoittamiseen käytettävissä olevasta ajasta... Ruotsin kuuntelukoetta varten saan pidempitaukoisen äänitteen, jotta ehdin kirjoittaa rauhassa, lisäksi minulla on siihenkin lisäaikaa. Olen myös saanut vapautuksen äidinkielen esseekokeen puhtaaksikirjoittamisesta. Minulla on tietenkin silloinkin tietokone, jolla kirjoitan, joten en usko, että minulta olisi edes odotettu kokeen puhtaaksikirjoittamista, mutta olen erikoisjärjestelyjä hakiessani yrittänyt varautua kaikkeen mahdolliseen.
Toivon, että saatte edes jotain selvää päälimmäisistä ajatuksistani. Ne tuntuvat tekstin perusteella olevan aivan sekaisin. Tosin minusta tuntuu, että olen valmistautunut koko kesän ja tiedän, etten oikeastaan voisi tehdä paljon enempää huomisen osalta. Kunhan en vain pettäisi itse itseäni. Saatte varmasti vielä kuulla senkin miten tämän pelottavan ja kaukaisen tuntuisen kummajaisen kanssa kävi.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että psykologia on ehdottomasti suosikkiaineeni äidinkielen ohessa. Ei siis ole todellakaan sama miten ensimmäisistä kirjoituksistani selviän. Hyvän arvosanan saavuttaminen on tärkeää monestakin syystä. Toisaalta tiedän, että pysyessäni rauhallisena ja tekemällä sen mihin oikeasti pystyn voin pärjätä jopa erinomaisesti.
Yllätyin hiukan, kun tunsin itseni aidosti surulliseksi viimeisen psykologian oppitunnin jälkeen. Meillä on ollut aivan erinomainen opettaja. Psykologia on opettanut minua oikeasti ymmärtämään erilaisia asioita. Toisaalta se on edellytys syväsuuntautuneelle opiskelulle ja mahdollistaa hyvät koearvosanat, koska opiskelija pyrkii aidosti ymmärtämään opetetut asiat ja jäsentämään sekä selittämään sitä omin sanoin. Myös motivaation pitäisi olla kohdallaan.
Onhan sitä muistakin oppiaineista psykologian ohella kaikessa hiljaisuudessa luovuttu, jopa yhden kurssin jälkeen ja ilman minkäänlaista kipuilua. Sen viimeisen oppitunnin jälkeen näin kuitenkin hetken ajan hyvin kirkkaasti, että on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Se unelma, joka heräsi 11-vuotiaan pikkutytön mielessä käsittämättömän ihmeellisenä ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, on nyt loppusuoralla, lähempänä kuin koskaan, mutta ei silti tunnu yhtään todellisemmalta. Tiedättehän te ne juoksukilpailujen loppusuorat, joilla ureilijat ottavat itsestään kaiken irti ja kaatuvat maaliviivalle lopenuupuneina. Joskus joku on tällaisessa kisassa aivan ylivoimainen, toinen tekee mahtavan ohituksen ja kolmas kompastuu kengännauhoihinsa ja kisa menee pieleen. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää kisan jälkeen tehneensä parhaansa ja on tyytyväinen tulokseen on se sitten mikä hyvänsä. Pelkään kuitenkin ettei suoritus, johon huomenna yllän ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hyvä minulle. Itseni kanssa minä tässä kilpailen, mutta kaikki tuntuu niin käsittämättömältä ja on vaikea ajatella yhtään kaemmäksi kuin tähän hetkeen.
Ensi kevääseen on ikuisuus, jos huominenkin on vielä hämärän peitossa. Puhumattakaan siitä, että tietäisin mitä kahden vuoden päästä teen. Tuleeko minusta todella ylioppilas? Juhlinko keväällä kuten toivoin vai saanko syksyiset juhlat? Kumpi on tärkeämpää, se että juhlin kesän kurkkiessa kaikkialla vai se että saan itseäni tyydyttävän ylioppilastodistuksen, haluanko korottaa arvosanoja?
Anteeksi tämä epäselvä vuodatus. On tässä kyse muistakin aineista kuin vain psykologiasta. Se on ensimmmäinen kokeeni ja kaikkein tärkein minulle. Yritän varautua pahimpaan ja muistaa, että hyvänä arvosanana koulusta lähtenyt koe voi tulla huonompana takaisin, joten ei saisi ikinä toivoa liikoja liian aikaisin.
Minulla on kaikissa ylioppilaskirjoituksissa kaikki mahdolliset lisäjärjestelyt. Saan käyttää kuuden esseen kirjoittamiseen yhteensä 8 tuntia, eli maksimaalisen ajan. Minulla on käytössä tietokone koulun puolesta. Kirjoitan kokeen erillisessä tilassa. Saan käyttää myös avustajaa, joka tulee viemään minut wc:hen tarvittaessa. Ajattelen kauhuissani sitä kuinka puutunut ja jäykkä olen kahdeksan tunnin istumisen jälkeen. Saattaa olla niin, että pyydän päästä wc:hen vain päästäkseni liikkumaan, mutta toisaalta kaikki tämä "ylimääräinen" on pois esseiden kirjoittamiseen käytettävissä olevasta ajasta... Ruotsin kuuntelukoetta varten saan pidempitaukoisen äänitteen, jotta ehdin kirjoittaa rauhassa, lisäksi minulla on siihenkin lisäaikaa. Olen myös saanut vapautuksen äidinkielen esseekokeen puhtaaksikirjoittamisesta. Minulla on tietenkin silloinkin tietokone, jolla kirjoitan, joten en usko, että minulta olisi edes odotettu kokeen puhtaaksikirjoittamista, mutta olen erikoisjärjestelyjä hakiessani yrittänyt varautua kaikkeen mahdolliseen.
Toivon, että saatte edes jotain selvää päälimmäisistä ajatuksistani. Ne tuntuvat tekstin perusteella olevan aivan sekaisin. Tosin minusta tuntuu, että olen valmistautunut koko kesän ja tiedän, etten oikeastaan voisi tehdä paljon enempää huomisen osalta. Kunhan en vain pettäisi itse itseäni. Saatte varmasti vielä kuulla senkin miten tämän pelottavan ja kaukaisen tuntuisen kummajaisen kanssa kävi.
lauantai 27. elokuuta 2011
Eksyksissä
Muistan melko kirkkaasti sen hetken, jona päätin, että minusta tulee ylioppilas. En ollut silloin vielä täyttänyt 12-vuotta, mutta tiesin, että ylioppilaaksi haluan. Muutamia vuosia myöhemmin, kun oli oikeasti aika päättää mihin peruskoulusta jatkaisin tiesin kyllä, että kovin montaa muuta minua tyydyttävää vaihtoehtoa ei lukion kanssa kilpailisi, koska fyysiesen työn tekijäksi minusta ei ole.
Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.
11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on.
Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.
- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan
Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.
Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa.
Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen.
Se 11-vuotias näki uudessa nuoressa ylioppilaassa vain jotain sadun omaista, joka on tavoittelemisen arvoista. Ei hän silloin ajatellut muuta kuin, että tuon hetken haluaisi itsekin kokea. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kun se tyttö ei ole enää pikkuinen hän joka kerta nähdessään uusia ylioppilaita lakitettavan tietää yhä varmemmin, että sitä päivää kannattaa tavoitella ja odottaa. On myös uusia asioita, sellaisia joista sillä 11-vuotiaalla ei ollut aavistustakaan.
11-vuotiaasta lähtien siis tiesin, että lukioon menisin. Olen myös aivan varma, että parempaa lukiota en olisi voinut valita. Aloittaessani lukion olin joka päivä varmempi siitä, että pääsisin tavoitteeseeni. Unelmani on edelleen kirjoittaa ylioppilaaksi. Tiedän myös, että vasta sen hetken koittaessa ymmärrän kuinka iso asia se minulle on.
Tänä vuonna se kaikki on konkreettisempaa kuin vielä kertaakaan. Ensimmäiset kirjoitukset ovat syyskuussa. Niissä onnistumisesta riippuu sen unelman kohtalo, jota olen elätellyt niin kauan. Lohdullisinta (tai pahinta, niin kuin se nyt tuntuu) kuitenkin on, että se miten kirjoituksissa onnistun riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni. On yksinkertaista noudattaa jokaista kirjoituksiin liittyvää sääntöä.
- Älä myöhästy
- Älä sairastu
- Älä pukeudu vaatteisiin, joissa on tekstejä, mutta muista pukeutua lämpimästi
- Älä nosta mitään pudottamaasi itse
- Älä kommunikoi valvojan kanssa
- Vessat arvotaan, et voi vain "lähteä käymään vessassa"
- Muista jättää puhelin pukuhuoneeseen
- Pakkaa eväät rasioihin joihin näkee
- Irrota juomapulloista etiketit
- Pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan
Yhdenkään tällaisen säännön noudattamisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ole lukenut kirjoituksia varten niin, että osiasi kirjoittaa esseitä. Minua pelottaa ja ahdistaa etten ole tehnyt tarpeeksi. Tiedän, että omalla tasollani ollessani pystyn psykologian kirjoituksissa hyvään, ellen jopa erinomaiseen suoritukseen. Minusta kuitenkin tuntuu joka päivä, etten osaa mitään ja annan vain ajan virrata läpi sormien tekemättä asialle mitään. Pelkään, että toimin vastoin viimeistä sääntoä "pysy rauhallisena ja lue kysymykset moneen kertaan." Se ei ole sääntö, jonka opettaja olisi laatinut, mutta varmasti ainoa tapa päästä kokonaisvaltaiseen ja ehjään suoritukseen.
Toisen vuoden opiskelijat harjoittelevat opettajan johdolla Wanhojentansseihin ja pukeutuvat kauniisti juhliakseen sitä, että heistä on tullut koulun vanhimpia opiskelijoita. Myös kolmannen vuoden opiskelijoilla on omat juttunsa. He ovat niitä vanhimpia (vaikka nykyisin on mahdollista venyttää opiskelu neljään vuoteen) abiturientteja, poistumassa olevia. On abihupparit ja penkinpainajaiset, sitä ennen abishow muulle koululle. Näistä asioista ei ole vielä kovinkaan paljon puhuttu koulusssa, mutta kaikki tietävät niiden olevan tulossa.
Tiedän nämä abivuoteen liittyvät asiat ja kirjoitukset, tiedän, että kun on saanut luvan painaa ylioppilaslakin päähänsä sitä on tavallaan tyhjän päällä, hyvin toisella tavalla kuin koskaan ennen. Nämä asiat minä tiedän, mutta ne eivät tunnu olevan osa minua, olen hyvin kaukana itsestäni puhumattakaan siitä 11-vuotiaasta, joka niin varmasti tiesi mitä haluaa. Mietin koko ajan, että eikö abivuoden kuuluisi tuntua jotenkin erityiseltä ja odotan, että totuus jysähtää tietoisuuteeni. En tiedä mitä minulle sitten tapahtuu, kun viimein ymmärrän ja koska ymmärrän, vai kuljenko kaiken tämän ohi silmät ummessa ja herään vasta vuosien päästä tajuamaan miten aika kului ja minä hukkasin sen.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Silmistä pois
Minä ja sisareni vietimme loman viimeisen lauantai-illan Linnanmäen Peacok-teatterissa. Televisiosta tutuksi tullut Stage ja sen voittaja musikaali Silmistä pois oli näkemisen arvoinen esitys. Itse ostin liput heti voittajakoulun selvittyä, ja se ilmeisesti kannatti, koska vilkaistessani huvikseni lipunmyyntitilannetta perjantai-iltapäivänä lippuja oli jäljellä kolme kappaletta. Ne nuoret saivat siis esiintyä täydelle katsomolle.
Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan.
Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin.
Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois.
Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.
Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui.
Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.
Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.
Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.
Pitäisi varmaan hiukan selittää mikä tämä Stage on, jotta tekin lukijat, joilla ei ole aavistustakaan siitä saisitte tästä jotain irti. Stage on Marco Bjurströmin lanseeraama tv-ohjelma, jonka kautta etsittiin "suomen parasta koulumusikaalia", kuten esittely virallisesti käsittääkseni kuuluu. Yksi kisaan mukaan valituista kouluista oli Tampereen yhteiskoulu, joka lopulta voitti koko kisan ja pääsi helsinkiin Peacock-teatteriin esittämään musikaaliaan.
Voitosta kilpailevia kouluja oli yhteensä kuusi. Joka viikko koulut esittivät uuden kohtauksen ja jokaisen jakson päätteeksi yksi niistä pudotettiin. Tuomaristo päätti putoavan koulun niistä kahdesta, jotka olivat saaneet vähiten yleisöääniä. Koko voittajamusikaalin etsinnän ajan oli käynnissä myös back to stage-kilpailu. Yleisö äänesti viisi suosikkiaan pudonneiden koulujen oppilaiden joukosta. Näistä viidestä tuomaristo valitsi yhden, joka pääsi mukaan voittajamusikaaliin.
Voittajaksi valikoituneen tampereen yhteiskoulun musikaali oli hyvin raju kertomus. Täytyy myöntää, että niin paljon kuin pidinkin toiseksi tulleen Linnakosken lukion musikaalista tamperelaiset olivat selvästi harjaantuneempia siinä mitä tekivät. olin iloinen, kun toisessa finaalimusikaalissa pääosaa näytellyt poika voitti back to stage-kisan. Voin ikään kuin ajatella nähneeni molemmat musikaalit, kun olen käynyt katsomassa voittajamusikaalin, Silmistä pois.
Oli hyvin omituista nähdä kaltoinkohdeltuja nuoria esittävät musikaalitähdet. Näyttelijät olivat minun ikäisiäni, hiukan nuorempia tai vanhempia. Näiden täysin tuntemattomien nuorten kasvot ja hahmot tulivat jo tutuiksi kisaa seuratessa. Heidän itse kirjoittamiensa kohtausten päälle tehtiin lisää, jotta saatiin aikaan kokonainen musikaali.
Tarinan perusjuonikuvio oli siis tuttu ja niin hieno, että halusin nähdä sen kokonaan. Kummallisinta oli, että seurasin kyllä musikaalia ja tiesin mitä siinä tapahtuu, mutta esityksen loppuessa tunsin kuitenkin olevani jotenkin "pihalla." Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta tuntui ikkänkuin olisin herännyt unesta enkä muistanut enää mitä siinä tapahtui.
Onneksi ostimme käsiohjelman ennen näytöksen alkua sillä sen turvin kirjoitan nyt tätä. Käsiohjelmaan on merkitty jokainen kohtaus, siinä esiintyvät näyttelijät ja ne kappaleet, joita kohtauksissa laulettiin. Etsin youtubesta jokaisen musikaalin kappaleen ja kuuntelin sitä niin kauan, että osasin yhdistää sen johonkin kohtaukseen. Uskomatonta miten musiikki kantaa muistoja, sillä niiden kappaleiden avulla sain kaivettua muististani kokonaisuuden.
Aiemmin tänäkesänä kävin katsomassa Grease-musikaalin, joka oli myös Marco Bjurströmin ohjaama, se oli aivan mahtava, mutta hyvin erilainen kuin Silmistä pois, pehmeämpi. Luultavasti Silmistä pois on musikaali, joka pitäisi nähdä useampaan kertaan, jotta sen täysin ymmärtäisi, sillä yhä, toisen katselukerran jälkeen minulle on mysteeri mitä musikaalin päähenkilölle Kiiralle tapahtui lapsuudessa, miksi hän on joutunut muiden nuorten tavoin hoitolaitokseen, mutta jotain todella pahaa se oli.
Näkemisen arvoinen tuo nuorten musikaali oli, se herätti kysymyksiä. En yhtään hämmästyisi vaikka tulevaisuudessa saisimme nähdä jonkun musikaalin nuorista näyttelemässä ammatikseen.
perjantai 12. elokuuta 2011
Sateessa
Ei rämise
ei kaiu
vesi solisee
kuin kaunein laulu
sen nauru helisee
Illan tullen
hymyillen
tervehdin ystävää
yöllä tavatessamme
kuuntelemaan jään
Aamukasteen lailla
sade lankeaa
pesee maat
pesee mannut
luonto virkoaa
Rakastamani vesi mursi pitkäaikaisen kirjoittamattomuuden padon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
