Mitä kieli on?

Edellispäivänä luin vanhaa päiväkirjaani. Silmieni eteen avautui sivukaupalla suttuista ja epäselvää käsialaa. Läheskään kaikesta en saanut selvää, mutta keskeisin asia kuitenkin selvisi. Kieli ja teksti ovat aina olleet minun tapojani käsittää ja käsitellä maailmaa. Sanat ovat  auttaneet minua prosessoimaan ja selviämään niistä asioista, jotka ovat tuntuneet kipeimmiltä tai koskettaneet minua syvimmin. Niin julmaa kuin se onkin  tavalliset, omalla painollaan kulkevat päivät eivät ole koskaan olleet tarpeeksi. Siinä kai on syy järjettömän pitkäksi venyviin hiljaisiin jaksoihin bloginkin suhteen.

Olen viimepäivinä tosissani pohtinut sitä miten minusta ikinä tulisi hyvä toimittaja. Miten voin kirjoittaa ammatikseni, kun en pysty kirjoittamaan mitä tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa vaan tarvitsen seurakseni inspiraation ja flow-kokemuksen, jotain, joka säväyttää. Oliko yksi lapsuuden haaveammateistani todellakin kirjailija? Älkää mainitko siitä, olkaa niin ystävällisiä. Sen tuleeko minusta todellakin toimittaja näyttää tulevaisuus, ehkä jopa aivan lähitulevaisuus.

Olen nyt ymmärtänyt mikä merkitys kielellä ja sanoilla on minulle. Kai olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin valjennut minulle. Siinä valossa on vähintäänkin hämmentävää, että englanninkieli lukioaikana kasvoin niin suureksi kompastuskiveksi, että se oli vähällä tuhota unelmani valkolakista.

Tämän uuden ymmärryksen valossa rupesin kuitenkin muistelemaan sitä miten vieraita kieliä meillä kouluissa opetetaan ja vertasin sitä siihen mitä tiedän pienten lasten tavoista ja kyvystä omaksua kieli. Vieraiden kielten opetus on muistaakseni melko kielioppipainotteista koulussa. Lähtökohtana ovat preesens ja imperfekti ja perusteina se, että englanti on maailmankieli tai, että suomi on kaksikielinen maa.

Itse en milloinkaan ole inhonnut ruotsia. En puolustele tai selittele tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni "pakkoruotsilla." Englanti ON maailmankieli, mutta minulle se ei ollut riittävä motivaattori kieltä opiskeltaessa. Vuosien mittaa liian suuriksi ja hallitsemattomiksi kasvaneet kieliopilliset kokonaisuudet ja suoranainen kauhu, joka minut aina puhetilanteeseen joutuessani valtasi aiheuttivat lopulta sen, että epäonnistumisen pelko oli niin voimakas, että välttelin koko kieltä, inhosin sitä ja pelkäsin sitä.

En kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa englantia, koska rehtori vapautti minut sen opiskelusta. En kuitenkaan saanut vapautusta englanninkielestä, jota myös painotettiin. Koko maailmahan toimii englanniksi, englanti on edelleen maailmankieli. Oikeastaan minut vapautettiin vain siitä paineesta ja jatkuvasta epäonnistumisen pelosta (myös pelosta johtuvasta epäonnistumisen kierteestä), joka vuosien varrella oli ehtinyt kehittyä ylitsepääsemättömän suureksi.  Vapautuksen jälkeen, kun kukaan ei ole enää  pakottanut tai seissyt hengittämässä niskaan olen kuunnellut englantia ja huomannut, että jopa ymmärrän sitä. Osaan myös puhua ja kirjoittaa. En sanoisi missään tapauksessa puhuvani sujuvaa englantia tai edes ymmärtäväni sitä mitenkään loistavasti, mutta motivaatio kielen omaksumiseen on olemassa eikä yhdeksän vuotinen opiskelu ole voinut mennä täysin hukkaan. Tarvitessani jotain sanaa, aikamuotoa, sivulausetta tai prepositiota etsin ne ja niiden käyttötarkoitukset/tavat ja merkitykset, mutta en enää siksi, että joku käskee vaan siksi, että itse haluan.

Pienet lapset omaksuvat kielen. Kirjaimista tulee sanoja ja sanoista lauseita. On mennyttä ja tulevaa aikaa, myöntöjä ja kieltoja, tapaluokkia, komparatiivi, superlatiivi, siis yksi kieli. Se omaksutaan ja ymmärretään, siis opitaan. Aikamuodot ja tapaluokat opetetaan paljon myöhemmin, ne selittävät kieltä, joka on jo omaksuttu. Miksi vieraita kieliä opetetaan sitten toisin? Miksi lähtökohtana on se, että tiedämme mikä miten kirjoitetaan lause, joka ilmaisee tätä aikaa ja miten se, jolla ilmaistaan tulevaa? Minulle tuo tapa oppia kieli ei ollutkaan se paras, mutta se ei silti tarkoita sitä, etten haluaisi tai kykenisi omaksumaan ja käyttämään kieltä. Vieraan kielen, esimerkiksi englannin voi oppia muutenkin kuin kielioppilähtöisesti myös myöhemmin, koska ihmisellä on synnynnäinen kielen taju.

Suomi on kaksikielinen maa. Miksi meillä sitten vallitsee niin voimakkaana ajatus "pakkoruotsista?" Juuri kaksikielisyydenkö vuoksi? Meillä on kokonainen ruotsinkielinen kanava ja uutisia sekä suomeksi, että ruotsiksi. Ruotsiakin voisi siis oppia kuuntelemalla, vahingossa. Kuinka moni nuori kuitenkaan kääntää tietoisesti yle fem-kanavalle? Tai kuinka monta ruotsinkielistä nuorten sarjaa on muiden kanavien ohjelmistossa? Miksi kaikki muut sarjat tekstitetään, mutta ruotsinkielisiä ei tule mieleen yhtään? Miten ruotsinkielinen kärsii siitä, että sarjassa on suomenkieliset tekstit? Jos muillekin kuin yle fem-kanavalle saataisiin laadukasta ruotsinkielistä ohjelmistoa ja ruotsinkielistä musiikkia laajempaan levitykseen nuorten kynnys ruotsinkieltä kohtaan voisi edes hieman madaltua.