tiistai 5. lokakuuta 2010

Helsinki, runoutta äidinkielentunnilta

Helsinki






Mereltä aukeaa Helsinki


kuin valkoinen helmi


lupaus kulkijalle


elämänmausta


vanhasta ja uudesta






Milloinkaan en unohda


Esplanadin puistoa


Sen lehtipuiden varjoa


ja Havis Amanda


– säädytön patsas –


nykyään saa kruunukseen


lakin mustalippaisen






On moni tänne muuttanut


Suomen peltomailta


ja kaukomaiden kulkija


ankkuroinut laivansa






Oi ihanainen Helsinki


meren helmi valkoinen


valloittanut sydämen

torstai 2. syyskuuta 2010

Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kohtaamisia

Lauantai 28.8.2010 oli erityinen päivä. Sitä oli odotettu ja se kertoi taas, että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Vantaalla kauppakeskus Myyrmannissa oli tuona viikonloppuna back to chool-tapahtuma. Minä ja Reetta olimme siellä. Koko viikonloppu oli ohjelmatäyteinen. Aamulla kävin uimassa, mutta metrejä ei tullut kovin paljon, koska kuulumiset piti päivittää pitkän tauon jälkeen. Sunnuntaina istuin sitten kuusi tuntia INTO:n kokouksessa, no takaisin lauantaihin, koska sinä iltana minulla oli sellainen tunne, että tämä oli hyvä päivä.

Olin sopinut tapaavani Matiaksen  iltapäivällä, mutta sitä ennen sain kokea huikean musiikkielämyksen. Muistin taas, ettei televisioruudun kautta kuule eikä aisti sitä samaa minkä live-esitys välittää. Niiden neljän nuoren miehen äänet soivat kauniisti yhteen ja he esiintyivät luontevasti, se oli todella musiikkia korville. Heidän ohjelmistostaan löytyivät mm. kappaleet: Yesterday, Angels ja Liisan koira. Olen pahoillani, sillä oli niitä enemmänkin, mutta en muista. Jokainen kappale oli kuitenkin aivan loistava tulkinta ja sai hymynkareen huulilleni, toiset itkivätkin. Olisin voinut kuunnella heitä loputtomiin,  mutta aika on rajallista.

Eturivissä seisoi vannoutunut joukko tyttöjä, jotka väliin pyyhkivät kyyneleitään ja väliin jakoivat kiljahdellen suosionosoituksiaan. Vähän taaempana istui vanhempaa väkeä,myös me. sitten olivat ne muut, jotka seisahtuivat hetkeksi, kuuntelivat kappaleen tai kaksi ja jatkoivat sitten taas ostoksineen matkaa. Se oli todella hienoa ja vain tuollainen kauppakeskusympäristö ja esiintymislava tuntuvat mahdollistavan tuollaisen kohtaamisen yleisön ja esiintyjien välillä. Kaikki saivat aivan varmasti uutta virtaa päiväänsä kuunneltuaan niitä neljää taiteilijaa.

Musiikillinen kokemus oli ihana, mutta henkilökohtaisesti vielä sitäkin enemmän odotin Matiaksen itsensä tapaamista keikan jälkeen. Meidän tapaamisemme oli lämminhenkinen ja kohtaaminen muutenkin luonteva. Veri on todella vettä sakeampaa... Olin itse odottanut  tapaamista innoissani. Minulle jäi tunne, että molemmat olivat odottaneet sitä ja se sai minut iloiseksi. Ilokseni voin nyt todeta, että pojat ovat allekirjoittaneet levytyssopimuksen Mangum Music:in kanssa vain muutama päivä sitten. Siitä huolimatta, että he alkavat nyt tehdä musiikkia isommille lavoille isommilla kuvioilla olen iloinen siitä, että myös a cappella kuvio säilyy. Tiedän, että niin kauan kuin he pystyvät tekemään musiikkia sydämestään, siksi, että se on heille tärkeää ja he pystyvät ilahduttamaan ihmisiä heillä menee hyvin. Niin kauan kuin heidän sydämensä palavat sille mitä he tekevät kaikki on hyvin, mutta sen kadotessa ei ole enää mitään, koska hehku sammuu ja menetetään jotain siitä herkkyydestä mitä lauantaina näimme, se oli erityistä..

Illalla puusaunan pehmeissä löylyissä oli mukava kerrata iltapäivän tapahtumia Reetan kanssa kaiken muun ohessa.

torstai 19. elokuuta 2010

Kirjoitettua syvällisyyttä ja kirjoittamattomien tarinoiden tuskaa

Vihdoinkin, vihdoinkin sain luetuksi Serdar Özkanin kirjan Kadonnut ruusu. Kokonaisuudessa tänäkesänä lukemieni kirjojen lista on lyhyt ja lukemani kirjat poikkeavat siitä mitä olen ennen lukenut.
 - Torey Hayden - Nukkelapsi
- Margaret Craven - Kuulin pöllön kutsuvan
- Serdar Özkan - Kadonnut ruusu ja Omer ja kuoleman enkeli

Yleensä ihmiset kuluttavat kesää lukien kevyttä viihdekirjallisuutta tai dekkareita, minun valintani eivät olleet kumpaakaan. Ne olivat omalla tavallaan raskaita, mutta silti minusta tuntuu nyt, että tarvitsin niitä kaikkia. Torey Haydenin kaikki kirjat ovat raskaita, varsinkin jos niihin todella uppoutuu. Muut listaamani kirjat sitä vastoin olivat erilaisia kuin ne joihin olen tottunut. Sekä Özkanin, että Carvenin kirjat taisivat kaikki olla enintään 200 sivuisia, eivät siis mitenkään kovin paksuja. Kielikin oli yksinkertaista ja helppolukuista. En uhrannutkaan yhdellekkään kirjalle muutamaa viikkoa pidempää aikaa. Helppolukuisuudesta huolimatta tuntui, että jotain jäi vielä ymmärtämättä.

Tämä kesä on ollut muutenkin kuin valitsemieni kirjojen suhteen erilainen. Loman alussa päätin, että tänäkesänä kirjoittaisin, keskittyisin siihen todella eikä se jäisi vain yksinkertaiseen runoiluun. Sain koko kesänä aikaiseksi kuitenkin vain yhden runon ja yhden tuokiokuva ukkosmyrskyn keskeltä, sekin on enemmän päiväkirjamerkinnän kaltainen.

Useammin kuin kerran olin valtavan ahdistuksen kourissa. Jokainen kirjoittaja varmasti tietää sen tunteen, kun päässä pyörii jotain hahmotonta, joka pitäisi saada sanoiksi. Se ei kuitenkaan ollut sellaista vaan jotain paljon vahvempaa. Minusta tuntui, etten oikeasti vain pysty kirjoittamaan täällä, kun ei tapahdu mitään. Minun pitää päästä jonnekin missä on ihmisiä ja elämää. En kuitenkaan osaa tarkkailla ihmisiä niin, että voisin rakentaa mielenkiintoisen palapelin henkilöhahmoista. Ensimmäistä kertaa ymmärsin myös kuinka tunnesidonnaista kirjoittamiseni on. Minun pitää oikeasti välittää, rakastaa ja vihata, pakahtua siihen johonkin, jotta se on vain pakko saada ulos. Koulussa pystyn kyllä kirjoittamaan hyvää tekstiä ilman valtavaa tunnemyrskyä, mutta sielläkin on jokin lähtökohta, tehtävänanto tai asia, joka tekstiin pitää sisällyttää.

En kirjoittanut juuri lainkaan, mutta sain silti uuden näkökulman suomenkieleen. Lukemieni kirjojen lauserakenne oli yksinkertainen ja teksti siksi helppolukuista. Minusta tuntui kuitenkin, että lensin lauseiden ja lukujen yli sisäistämättä sitä mitä lukemani todella merkitsi. Ennen kuuntelin paljon kirjoja, niin paljon, että tunnistin suosikklukijani äänen perusteella. Nyt varsinaiset äänikirjat ovat jääneet liian vähälle huomiolle, mutta oli ihanaa, kun pyysin äitiä lukemaan ääneen. Se todella auttoi sisäistämään tekstiä. Huomasin myös taas kuinka kaunis suomenkieli on. Kokeilkaa tekin, jos ette ole ennen huomanneet - lukekaa joskus ääneen itseksenne tai jollekin toiselle.

En kai ennen ole lukenut tällä tavalla vaativia kirjoja, tai sitten olen pitänyt automaattisesti huonoina sellaisia kirjoja joiden sanomaa en heti ymmärtänyt. Nyt kuitenkin rakastin, jokaista lukemaani tarinaa. Ne tuntuivat hymyilevän tai nauravan kuplivaa, ystävällistä lämmintä hymyä, lohdullista hymyä. Ensimmäistä kertaa olen kuitenkin nyt pahoillani siitä, etten kyennyt ymmärtämään niitä. En osannut antaa tarpeeksi aikaa punakätiselle rouvalle, enkelille, enkä pojalle, joka epätöivoisesti kutsui enkeliään. En välittänyt Dianasta tai hänen kadonneesta ruusustaan niin paljon, että olisin kääntänyt välillä muutaman sivun taakseppäin tai lukenut jonkin kohdan itsekseni ääneen. Markilla ja hänen intiaaniseurakunnallaankin olisi varmasti ollut enemmän kerrottavaa.

On varmasti hullua tehdä kirjoista ja niiden tarinoista ikään kuin eläviä olentoja. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos olisin lukenut nuo kirjat hitaammin, todella keskittyen niihin, olisin omaksunut tänäkesänä monta elämänviisautta.  Nyt en edes ole varma mistä nuo kirjat kertoivat, jotta voisin kertoa niistä muille. On ehkä siis parempi lukea vaikka vain yksi kirja ja kuunnella sitä kuin useampia ymmärtämättä mitään.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Esplanadilla

Koulu alkaa ylihuomenna, eihän siitä enää mihinkään pääse. Kävin ostamassa vuoden ensimmäiset koulukirjat viikko sitten. Päätin aloittaessani lukion, että hankin koulukirjani Akateemisesta kirjakaupasta, koska se on yliopiston kirjakauppa ja sieltä varmasti löytyy kaikki. Käytännössä se tarkoittaa useampaa reissua kaupunkiin vuodessa.

Ennen tätäkin olemme käyneet keskustassa ainakin kerran kesässä. Se on ehdottomasti kuulunut kesäohjelmaan ja retken kaava on ollut suunnilleen sama niin kauan kuin muistan. Kauppatorilta on ostettu mansikoita aina ja ne on syöty Esplanadinpuiston penkillä tai Havis Amandan suihkulähteellä. Kioskista on myös ostettu jäätelöä aina niin kauan kuin muistan. Olemme siis syöneet mansikoita ja jäätelöä ja istuneet puistonpenkillä nauttimassa kesästä. Retkiin on sisältynyt myös jonkinverran kaupoissa kiertelua, ainakin viimevuosina.

Siitä huolimatta, että päivä keskustassa on kuulunut kesäperinteisiin kauan, ainakin se tuntuu siltä, kesä ilman kyseistä retkeä tuntuisi omituiselta. Retkemme kuulostaa ehkä yksinkertaiselta ja ehkä jopa yksitoikkoiselta, varsinkin, kun se on joka vuotinen. Kuitenkin se on yksinkertaisuudessaan juuri sitä mitä kaipaan. On aurinkoa, koska tietenkin valitsemme aina kauniin päivän. Torilta on aina pakko saada mansikoita ja muutenkin torielämää on mukava tarkkailla. Esplanadin puistossa istuessa voi katsella muita ihmisiä. Olen myös aina rakastanut vettä, niin merta kuin Havis Amandan solisevaa suihkulähdettäkin. Muutenkin minua kiehtovat hallitsemattomat luonnonvoimat, kuten puhaltava tuuli tai kynttilöissä palava tuli.

Huomaamatta näiden kaupunkiretkien kulku on jotenkin muuttunut. Kioskin jäätelötötteröt ovat jääneet pois tai vaihtuneet kupilliseen vahvaa kaakaota tai jäätelöannokseen Fatserin kahvilassa. Myös Havis Amanda on jäänyt pois. Kaikesta tästä huolimatta rakastan iltapäiviä Esplanadin puistossa. Ne yksinkertaisesti tuntuvat kesältä, auringonlämpöä ja ihmisiä, puita ja ne hiekkatiet, jotka kaikuvat menneisyyttä. Viikko sitten osuimme puistoon samaan aikaan panhuilun soittajien kanssa. Oli myös muutama poni joilla lapset ratsastivat talutettuina edestakaisin. Koko puisto kaikui musiikkia, tämä yhdistettyinä muihin kesäisiin asioihin on todellakin useampaan kertaan kokemisen arvoista. Esplanadilla tuntuu aina olevan rauhallista, vaikka onkin liikennettä ympärillä, mutta ehkä siihen on vain tottunut. Rakastan myös muutamia vanhoja värikkäitä ja kauniisti rakennettuja vanhoja taloja, siitä luolimatta, että vanhat rakennukset tuovat mukanaan vanhat epämukavat, mutta kauniit mukulakivikadut.  Siinä on aina jotain samaa, vaikka vuodet vierivät. Lisäksi kesäpäivä Esplanadilla on aivan erilainen kuin kesäpäivä täällä, vaikka kaupunki onkin Helsinki.


En onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa kuin olisin halunnut, tästä puuttuu kokemuksellinen syvyys, mutta sitä on niin vaikea selittää. Esplanadin kesä kuitenkin kuulostaa lokeilta ja ihmisten askeleilta, veden solinalta ja musiikilta. Se tuoksuu mereltä ja torilla päistuvalta ruoalta ja se maistuu jäätelöltä ja mansikoilta.

Jos minulla olisi mahdollisuus valita kohde aikamatkalle valitsisin 1800-luvun Helsingin. Se olisi vanhaa seurapiiriaikaa ja Esplanadin puistokin olisi varmasti erilainen, hevosvaunuja ja hevosia muutenkin kuin ohjelmanumeroiksi, sekä hienoja pukuja, säätyluokkia ja kieliä kuten ranska. Rakastan kuitenkin myös tämän päivän Esplanadia, ehkä se on onnistunut säilyttämään jotakin menneisyydestään.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Iltaa, nimeni on Anton Tšehov

Olin torstaina entisen fysioterapeuttini kanssa Kivinokan kesäteatterissa. Olimme katsomassa näytelmää, jonka nimi päätyi otsikoksikin. Minun oli kaivettava koulukirja esiin muutamaa viikkoa ennen koulun alkua, jotta en tulisi kirjoittaneeksi tänne suoranaista asiavirhettä. Iltaa, nimeni on Anton Tšehov oli hyvin Tšehovilaistyyppinen näytelmä,  vaikka olikin Joel Elstelän eikä Tšehovin itsensä kirjoittama. Tilannenovellit eli Tšehovilaiset novellit keskittyvät enemmän henkilöiden ja heidän mielialojensa kuvaamiseen kuin siihen mikä novellin juoni on. Kirjailijan näytelmät ovat mielestäni tässä suhteessa aivan samanlaisia. Viime kouluvuoden alussa luin Tšehovin näytelmän nimeltä Lokki. Pidin siitä kovasti, vaikka tapahtumia ei ollut juuri lainkaan. Juoni oli, että kaikki hahmot rakastavat toisiaan, mutta kukaan ei saa vastarakkautta. Lopulta päähenkilö tappaa itsensä. En muista oliko syy varsinaisesti onneton rakkaus, mutta muistan kuinka tapa jolla lääkäri  ilmoittaa tapahtuneesta näytelmän muille henkilöille vain sivulauseessa huvitti minua suuresti. Kaikessa surkeudessaan, se oli suorastaan surkuhupaisaa.

Iltaa, nimeni on Anton Tšehov jäljittelee ja kunniottaa selvästi Tšehovin omien näytelmien tyyliä. Siinä kaksi Moskovalaisneitoa kuulevat huhun, että Tšehov on kuollut ja lähtevät kirjailijan kesäpaikkaan ottamaan asiasta selvää, mutta oikeastaan kaikki tapahtuu sinä aikana, jona muut kutsutut kesävieraat kattavat pöytään aamiaisen ja lounaan kautta päivälliseksi venähtänyttä ateriaa ulos puutarhaan, eikä tapahtumia sinänsä ole juuri lainkaan. Henkilöt ovat tärkeässä asemassa, kuten Tšehovin omissakin näytelmissä. Näytelmä ei oikeastaan ole hauska, vaikka siinä on jonkinverran nykykielisiä ja huvittavia kohtauksia. Näytelmän loppu ei ole onnellinen, vaikken sitä nyt suorastaan onnettomaksikaan sanoisi. Loppu jää oikeastaan ratkaisematta, mutta se on  Tšehovilaisille novelleille ja näytelmille hyvin tyypillistä, koska niitä sanotaan myös avoimiksi novelleiksi. Silti näytelmä oli jotenkin hyvin miellyttävä kuten Lokkikin surkuhupaisesta lopustaan huolimatta oli.

Emme voineet mennä sisään samaa kautta kuin muut katsojat, koska olisin joutunut jäämään tuolin kanssa aivan oviaukkoon. Se olisi puolestaan häirinnyt näyttelijöitä, jotka poistuivat näyttämöltä samaa kautta, kun katsojat oli päästetty sisään. Onneksi saimme avuksi pari miesnäyttelijää, jotka opastivat ja autttoivat meitä kiertämään takakautta katsomoon. Kyyti oli melkoisen poukkolevaa, se ei toki johtunut huolimattoman tuntuisesta pyörätuolin työntäjästä, tiet vain olivat sellaisia. Katsomon penkit olivat melkoisen huteran oloiset, joten päätin jäädä pyörätuoliin istumaan. Näyttämö ei ollut kovin iso, joten mietin olenko liian lähellä näytteliöitä, tai näenkö tarpeeksi hyvin myös lavasteparvekkeella olevat ihmiset. En tuntunut olevan liian lähellä näytteliöitä, tai sitten he vain huomioivat tilanteen ja käyttivät tilaa eri tavalla kuin yleensä. Näin myös parvekkeen hyvin, vaikka sainkin katsoa ylöspäin nähdäkseni.

Teatteri oli miellyttävä kokemus ja näytteliät taitavia, vaikka kyseessä olikin harrasteliateatteri. Ilmeillä ja eleillä oli suuri osa siinä miten tuotiin esiin erilaisia mielentiloja. Yleensä en tunnista ilmeitä kovin hyvin vammaani liittyvän näkövamman vuoksi, mutta ehkä nyt olin tarpeeksi lähellä, aivan kosketusetäisyyden päässä näytteliöistä. On myös ihailtavaa miten joku pystyy ensin selvästi huutamaan ja sitten kirkkaasti ja selvästi laulamaan heti perään ilman, että ääni tuntuu kovasti siitä kärsivän.Oli myös mukavaa nähdä miten valmiita näytteliät olivat auttamaan minua pyörätuolini kanssa. He myös puhuivat sekä minulle, että seuralaiselleni eivätkä hypänneet ylitseni olettaen, etten tajua mitään, koska istun pyörätuolissa. Sellaisia ihmisiä tuntuu tulevan vastaan yhä harvemmin. Lopussa, kun astiat ja ruoka oli vihdoin katettu pöytään ja näytelmä loppui myös joillekin katsojille jaettiin punajuurikeittoa, minä olin yksi heistä onnekkaista. Aika hauska juttu tuo yleisollekin jakaminen, en olisi arvannut. Kyseessä taisi olla myös näytteljöiden illallinen, koska he jäivät sitä yleisön lähtiessä syömään.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Maalaiselämää - ainakin aavistus siitä

Olimme viime viikolla tätimme luona Pohjanmaalla kylässä. Oikeastaan menimme sunnuntaina ja olimme siitä sitten pari yötä, joten tulimme takaisin vasta alkuviikosta.

Lähdimme sunnuntai-iltana tätimme kyydissä, joka oli tullut käymään HHelsingissä. Matka meni kohtalaisen mukavasti, vaikka se oli aika pitkä ja takapenkillä oli ahdasta ja kuumaa. Pysähdyimme kerran kahville - tuo on epäoikeudenmukainen ilmaus, hei eivät kaikki juo kahvia kuten en minäkään. Olen toki maistanut sitä joskus, mutta se oli pahaa. Kahvin ihana tuoksu on petollinen. Nautittuamme virvokkeita siirryimme ulos ihmettelemään huoltoaseman pihassa aitauksessa olleita Alpakoita ja kummallisia pörröisiä, mutta suloisia kanoja, joiden ääntely kuulosti enemmän kujerrukselta, kuin tavalliselta kotkotukselta. Sitten lähdimme kohti määränpäätä. Aivan loppumatkasta aurinko paistoi hyvin matalalla, mutta se sai maisemat näyttämään hyvin kauniilta. Olimme perillä kymmenen aikaan illalla. Nukuimme entisessä vilja-aitassa, puorissa.
Maanantaiaamuna heräsimme kaikki hyvin nukutun yön jälkeen. Perkasin kymmenen kiloa edellisenä iltana haettuja mansikoita joiden ostosta tätini oli sopinut jo matkallaan helsinkiin. muut auttelivat aina välillä. Silti aikaa meni arviolta 90 minuuttia.  Voi vain kuvitella millainen ikuisuus tuohon työhön menee, jos sen joutuu tekemään täysin yksin. Mansikoista keitettiin hilloa. Myöhemmin illalla kävimme katsomassa naapurin kissanpentuja. Ne olivat kovin suloisia. Toinen oli leikkisämpi ja toinen varsinainen sylikissa. Ne aloittivat kehräämisen heti, kun ne nostettiin syliin. Kävimme myös saunassa ja uimassa uima-altaassa, jonka vesi oli lähdevettä. Se tuntui kylmältä vaikka mittari väitti veden lämpötiläksi +22.

Aiemmin päivällä nukkumapaikkaamme eksyi kymmenkunta mehiläisiä, luultavasti tiedustelia ja joitakin muita. Mehiläiset saatiin kuitenkin tapettua erityisellä myrkyllä eikä enempää ilmestynyt, joten se taisi riittää varoitukseksi.

Tulimme takaisin junalla, tarkemmin ottaen pendoliinolla. En ollut ennen matkustanut pendoliinolla, joten kerta se on ensimmäinenkin. Pendoliinossa on portaat, joten siihen ei sinänsä ole helppo päästä pyörätuolin kanssa. Meille liput myynyt virkailia oli kuitenkin ystävällinen ja lupasi ilmoittaa, että olemme tulossa, jotta konduktööri osaisi tulla auttamaan meitä. Pääsin junaan konduktöörin avustamana samanlaisella hissillä jolla nostetaan pyörätuoli invataksiin. Matka junalla kesti vain kaksi ja puoli tuntia. Minulle tuli kuitenkin aavistuksen huono olo. Se johtuu luultavasti siitä, että vauhti oli melkoisen kova, lisäksi luin lähes koko matkan, joten katseeni oli alaspäin eikä suoraan eteenpäin. Se oli mukava reissu, vaikka paarmat ja hyttyset olivat kovin kiusallisia. Niitä ei täällä Helsingissä olekaan nimeksikään.