Luomuiloa

nappipurkin sisältöä

Hei taas

Mummini kätköistä löytyi purkeittain nappeja. Napit ovat yksinkertaista käyttötavaraa, mutta kuka olisi arvannut kuinka paljon mielihyvää pelkkä nappipurkin ravistaminen tuottaa. Nappeja on niin monen varisiäkin, että siksikin sisällön tutkiminen on kiehtovaa.

Monikohan on tullut ajatelleeksi nappien historiaa. Joku on ne kuitenkin suunnitellut, tehnyt tai teettänyt, myynyt, ostanut ja käyttänyt.

Mummini on kerännyt nappeja varmasti vuosiakymmeniä. Hän on elänyt pulavuosien aikana ja oppinut säästämään kaikkea mahdollista. Nykypäivänä ekologisuus on peräänkuulutettua, mutta mikäs sen ekologisempaa on kuin nappien säästäminen ja vanhojen vaatteiden uudelleen käyttö.

Nappeja voi kuitenkin käyttää muuhunkin kuin vaatteisiin. Ne ovat oivallisia leikkkikaluja. Niitä voi lajitella värin, koon tai reikien lukumäärän perusteella, myös muoto on hyvä lajittelukriteeri, jos sattuu olemaan muitakin kuin pyöreitä nappeja. Löysin purkista myös nappinauhoja joita äiti ja hänen sisaruksensa ovat lapsena tehneet. Veljeni keksi, että napeilla voi myös pelata "kirppua", peliä, jossa napit täytyy ampua toisten nappien avulla johonkin astiaan.

Tänään lajittelin nappeja värien perusteella purkkeihin. Lopetettuani ajattelin, että lasken ne yksitellen. pääsin 80:neen ja luovutin, koska reilusti yli puolet oli laskematta. Siitä päättelen, että nappeja on satoja.

Postimerkkeily luokitellaan harrastukseksi, mutta kukaan ei ole varmasti tullut ajatelleeksi, että voisi esitellä itsensä: "Hei, olen Selda, harrastan nappien keräämistä." Varsinaista luomuiloa tuo nappien keräily ja lajittelu.

Tämän viikon maanantaina on vihdoinkin Resonaari soi- konsertti. Olen jännittänyt tätä konserttia jostainsyystä enemmän kuin muita muistan jännittäneeni. Voi olla, että ennen konserttia jännitän joko niin paljon, että pyörryn ennen lavalle menoa tai sitten olen tyynen rauhallinen. Jännitys ei ole järkiperäistä, jos olisi en jännittäisi, tiedän, että osaan kappaleen ja minua varmasti avustetaan tarvittaessa, enkä ole hetkeäkään yksin. Ensiviikolla saatte kuulla konserttikuulumisia.

Siks oon mä suruinen...

Hei!

Tällä kertaa en ole laittamassa tänne kuvaa itkevästä ihmisestä, olisin kyllä halunnut, mutta en löytänyt sitä mitä etsin, ehkä ihan hyvä niin.

Seuraan tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa. Oman suosikki parinikin olen tähänmennessä löytänyt. Roosa Meriläinen ja Sami Helenius lyövät ehdottomasti kaikki muut laudalta.

Roosa ja Sami ovat olleet vakioissa todella loistavia, kuten eilenkin. Tanssin jälkeen Roosa purskahti itkuun. Ensimäisenä tälläisen reagtion syyksi ehkä arvelisi jotain pettymystä, virheaskelta esimerkiksi. En kuitenkaan uskonut, että syy on se, varsinkin, kun tuomareilta saatu palaute oli loistavaa.

Aina, kun näen jonkun tuollaisen tunteenpurkauksen yritän ymmärtää sen. Nyt minusta kuitenkin tuntui, ettei se jäänyt vain yritykseksi. Resonaarin esiintymisten jälkeen tunnen oloni usein itkuiseksi ja jotenkin sekavaksi. Ei tämä itkuisuus johdu siitä, että olisin jotenkin pettynyt itseeni tai suoritukseeni, se johtuu vain siitä, että on antanut kaikkensa ja jännitys ja kaikki tunteet purkautuvat kyyneliksi. Haastattelussa Roosa totesikin jännittäneensä

Luultavasti Aino-Kaisa Saarisen kyyneleet maalissa maailmanmestaruusvoiton jälkeen olivat sitä samaa, se on hyvin voimakas tunne, jonka monet ovat varmasti kokeneet.

Lauantaina olin viettämässä luovan kirjoittamisen päivää, jonka nuorisoyhteistyö seitti järjesti invalidiliiton tiloissa. Se oli oikein mukava kokemus, vaikka en oikeastaan uutta oppinutkaan.

Keskiviikkona koulussamme pidetään leffapäivä. Elokuvan jälkeen on työpajoja. Niitä valittaessa laitoin ensimmäiseksi vaihtoehdoksi maskeerauksen, mutta päädyin käsikirjoitukseen toiseen vaihtoehtooni. Ehkä minusta on oikeasti tulossa kirjoittaja. Käsikirjoittaminenkin on varmasti mukavaa.

Menolippu Mombasaan ja kuolleiden runoilijoiden seura

Hei!

Millaiset elokuvat teitä liikuttavat eniten? Oletteko sellaista tyyppiä, joka liikuttuu elokuvia katsoessaan tai kirjaa lukiessaan?

Minä olen. En muista mikä kirja olisi saanut minut liikuttumaan lähiaikoina, mutta elokuvia on muutama.

Viimeksi kirjaa lujiessani taisin liikuttua, kun luin S.E. Hintonin Me kolme ja jengi. Senkin luin seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran ja myöhemmin lukiessani se ei ollutkaan enää niin liikuttava. Myös kuunnellessani L.M. Montgomeryn Kotikunnaan Rillaa liikutuin, mutta siitäkin on aikaa.

Eilen katsoin televisiosta elokuvaa Menolippu Momdasaan. En nähnyt sitä alusta, mutta katsoin loppuun. Tavallaan pidin siitä tavallaan se kuvotti minua.

Se kertoo kahdesta pojasta joilla molemmilla on syöpä. He karkat sairaalasta "saadakseen hetken elää" ennen kuolemaa. Minua ällöttivät jotkut kohtaukset joissa vuodettiin verta.

Tuntui niin epäreilulta, kun Pojat oli kuvattu melkolailla luonteiltaan vastakohtaisiksi, toinen oli pehmo, kiltii perhe poika, toinen varsinainen kovis, ilmeisesti kaiken menettänyt, no kuoleman sairas. Ensiksi en pitänyt "Jusasta", kovanaamasta, mutta aloin pitää hänestäkin.

"Jusan" kuolemaa kuvaava kohtaus oli hyvin kaunis, mutta tunsin itseni liikuttuneeksi ja minusta tuntui tavallaan epäreilulta, kun tajusin, että toinen pojista selvisi. Elokuva loppui kohtaukseen, jossa syövästään selvinnyt poika soitti Mombasaa omistaen sen "Jusalle, joka eli elämän."

Toinen minua lähiaikoina liikuttanut on kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtaus, jossa kuolleiden runoilijoiden seuran muodostaneet pojat osoittavat kunnioitusta äidinkielenopettajalleen, jonka erotuspaperi heidät oli pakotettu allekirjoittamaan.

Muistutukseksi lähinnä itselleni, että molmmat ovast vain elokuvia. Sen lisäksi, että molemmat liikuttivat minua en myöskään nähnyt kumpaakaan alusta asti. Haluaisin nähdä, joskus.

REagoin kaikkeen tunteella, joten ei ole ihme, että nämä liikuttivat minua.

Hämärä

Hei!

Taas on ikuisuus edellisestä tekstistä, mutta tässä uutta.

Kävin katsomassa Stephenie Meyerin kirjoihin perustuvan Houkutus-elokuvan silloin, kun se pyöri elokuvateattereissa. Näin myöhemmin elokuvan englanninkielinen nimi, Twilight-hämärä, inspiroi minua kirjoittamaan hämärä nimisen runon.

Pyrin luomaan kauniin kuvan pimeästä ja hämärästä. En osaa pelätä pimeää, yöllä herätessäni pimeä huonekin tuntuu turvalliseltä ja antaa oikeastaan tarpeellista aikaa hiljaiselle yksinololle. Mielikuvituksella voi luoda pelottavastakin pimeydestä kaunista ja valoisaa. Aamuhämärä on lupaus valosta ja uudesta päivästä ja iltahämärä on kuitenkin vielä mahdollisuus. Iltahämärässä voi vielä tarkkailla ja nähdä. Runossa tähdetkin ovat kaukaisuudestaan huolimatta turvallisia ja nauravaisia.

hän kertoi
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain hämärää

tähdet nauravat
kuiskii puro
usvan tiellä
en tiedä mitä pelätä

hän kertoi
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain
hämärää,hämärää