Hermostuneita valmisteluja

Olen ollut monena päivänä aikeissa kirjoittaa täälä jotakin. Se on kuitenkin jäänyt kerta toisensa jälkeen, kun en oikeastaan ole tiennyt mistä kirjoittaisin. Tiedänkö nyt sitten? En, en varmasti, mutta en kestänyt enää. Minun on kirjoitettava, koska useana iltana nukkumaan mennessäni olen ajatellut, että minun pitäisi kirjoittaa, edes jostakin. 


En olisi ikinä uskonut, kuinka valtava helpotus se on, kun näkee suorittaneensa tarvittavan määrän lukiokursseja. Eipähän jää ylioppilaslakki ainakaan siitä kiinni. Tänään kävin ostamassa valkolakin. Se oli aivan erilaista kuin luulin. Vuodesta toiseen toiseen olen katsellut uusia ylioppilaita, niitä kauniita, komeita ja suloisia ja odottanut, että se päivä koittaisi minunkin kohdallani. Vielä viimekeväänä se näyttäytyi jokseenkin unen kaltaisena. Se oli unelma jossain kaukaisuudessa, kullanhohtoinen ja kimaltava, mutta hyvin epätodellinen.


Nyt se päivä on jo hyvin lähellä. Siihen suureen hetkeen, unelmani toteutumiseen on alle kuukausi aikaa, jos kaikki menee hyvin. Viimekeväänä kaikki oli vielä kullanhohtoista ja tuntui kaukaiselta, mutta en epäillyt vähääkään sitä, ettei unelmani toteutuisi. Mitä lähemmäksi kaikki on tullut, sitä epätodellisemmalta se on alkanut tuntua. Pelko ja jännitys ovat olleet jo kauan mieltäni hallitsevia tunteita. Kirjoitukset ovat ohi ja näyttää siltä, että minusta todella tulee ylioppilas. Mikään ei kuitenkaan ole vielä virallista. Juhlien järjesteleminen jo nyt tuntuu pelottavalta, entä jos kaikki romahtaa? Jos kuitenkin odotan liian kauan, en ehdi järjestää juhlia ollenkaan.


Kengät ja pukukankaat on jo hankittu. Pitäisi varmaan käydä kysymässä pukua ompelevalta naapurilta, joko sitä pääsisi sovittamaan. En kuolemaksenikaan muista mitä me siitä sovimme. Tänään löysin kenkiin sopivan laukun, pienen ja sievän. Lakkikin on jo hankittu. Kielsin ankarasti veljeäni kokeilemasta sitä. Hän taisi ehdottaa sitä kuitenkin lähinnä leikillään. Sisareni ei edes pyytänyt lupaa koettaa sitä. Hän taitaa tuntea kaikki ylioppilaslakin sovittamiseen ennen aikojaan liittyvät uskomukset. Toivon vain, etteivät ne samat uskomukset enää sido minua, kun olen jo tehnyt kaiken voitavani ylioppilaslakin eteen.. Tiedän kuitenkin varmasti, että masennun syvästi, jos jotain tapahtuu, jos kaikki aineet eivät menekään läpi. En usko, että jaksan koota itseni uudestaan, opiskella ja kirjoittaa tarvittavat aineet uudestaan, vaikka minulla onkin vielä käytettävissäni vielä yksi kolmesta mahdollisesta perättäisestä kirjoituskerrasta.


Kutsukorteistani tulee kauniit ja runolliset, herkät ja suloiset, mutta ei liian kermakakkumaiset. Tai ei, eihän ylioppilasjuhliin koskaan kutsuta, eihän? Se olisi melkein yhtä räikeä virhe, kuin sovittaa lakkia ennen kuin on ansainnut sen. (Hyvä tässä on puhua, itse juuri taisin syyllistyä siihen) No en, en kai sentään, kaiken voitavani olen kuitenkin tehnyt. Taidan vain ilmoittaa ihmisille missä juhlani pidetään.. 


Näillänäkymin minulle lankesi kunnia (tai tehtävä, miten vain) pitää uuden ylioppilaan puhe. Hermostuttaa ja pelottaa. Enhän edes tiedä vielä ihan varmasti, että minusta todella tulee ylioppilas. Miten noloa se olisi, jos kukaan ei pidäkään puhetta, koska minä epäonnistuin. Enhän missään nimessä voi mennä pitämään puhetta, jos en saa painaa lakkia päähäni 2.6 Sen siitä kuitenkin saa, kun tyrkyttää itseään joka paikkaan.. On vaikea kuvitella millaisessa hysteriassa (tai masennuksen vallassa) sitä sitten on, kun on saanut kuulla lopulliset tulokset


Tänään oli aika ottaa eräs konkreettinen askel aikuistumisen tiellä (mahdanko ikinä tuntea itseäni aikuiseksi), mutta se onkin toinen tarina.