Unelmien toteutumisesta

Tänään on 5.6.2012. On ikuisen kesälomani neljäs päivä. -- Ei, ei ikuisen, mutta ehkä ensimmäisen, tai viimeisen. -- Mitä minä höpisen? Varsinainen kesäloman ensimmäinen päivä se 2.6, sateista ja hyytävän kylmää kuin syyskuusa kerrassaan. Kiitos kuitenkin kaikille niille ihanille, tärkeille ihmisille, jotka sen jakoivat kanssani ja lämmittivät läsnäolollaan. Kaikki kutsutut eivät valitettavasti päässeet mukaan, mutta niinhän usein käy, ja heitäkin, jotka eivät olleet mukana ajattelin lämmöllä.


 Olen yrittänyt kirjoittaa kaikesta, virallisten ylioppilastulosten odottamisesta ja siitä epäuskoisesta tyhjyydestä, joka varmaa tietoa seurasi, ainakin sata kertaa,  siinä surkeasti epäonnistuen. Nyt luulen kuitenkin olevani lähempänä oikeita sanoja, kuin vielä kertaakaan.


Muistan ikuisesti sen tunteen, joka minut valtasi, kun ensimmäisen kerran astuin Helsingin uuden yhteiskoulun ovesta sisään! Keskustelin vahtimestarin kanssa ja ihmettelin miten maailmassa on vielä tällaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät erilaisuutta tekemättä siitä suurta numeroa. Samaa ihastusta tunsin, kun tapasin opettajani ja tulevat opiskelutoverini myöhemmin. Hekin olivat samanlaisia; valmiita näkemään minut itseni, kiinnittämättä liikaa huomiota ulkoiseen erilaisuuteeni. 


Koin menneiden kolmen vuoden aikana paljon taikaa, pieniä ihmeitä, suurempiakin ja syvää yhteenkuuluvuutta niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päiväni vietin, niin opettajien, kuin oppiskelijoidenkin. Todella rakastin kouluani, kaikkea siellä, yli sata-vuotisia perinteitä ja sitä, että silti eletään tätä päivää: siniharmaita käytäviä, kirjastohuoneen puukehikkoista ovea ja takkaa, jossa yhä edelleen poltetaan tulta muutaman kerran vuodessa, huolimatta siitä, että savupiippu on huonossa kunnossa ja savun haju tulee käytävään. 


Se talo on täynnä taikaa. Kuiskauksia menneiden aikojen takaa. Luulin jo kadottaneeni sen, tottuneeni kaikkeen liikaa, kunnes perjantaina lakitusharjoituksissa tajusin, ettei se taika ole mihinkään kadonnut, ei oikeasti. Silloin tapasin taas pitkästä aikaa ne ihmiset, joiden kanssa olen kuluttanut koulun penkkiä viimeiset kolme vuotta.  Koin taas, hyvin voimakkaasti, että todella kuulun porukkaan, että minun kuului olla siellä silloin, ei missään muualla. Sain käteeni vuoden viimeisen koululehden, viimeisen, jota olin itse tekemässä.  Minun oli lauantaina aika antaa paikkani jollekin toiselle. Toivon vain, että koululehtemme Sarastus, ei kuole, kun me olemme nyt sen jättäneet. Tosin sillä on ollut aikaisemminkin puolikuolleita aikoja. 


 Minulla on ollut kaksi oikein todella suurta unelmaa. Molemmista aloin unelmoida jo pikkutyttönä. Toinen oli se, että minusta tulee ylioppilas ja toinen se, että  menen naimisiin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. No, tavallaan molemmat unelmani toteutuivat lauantaina. Minusta tuli ylioppilas, ja kävelin muiden ylioppilaiden tavoin Suomen - ja koulun lipun perässä saliin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. Joten jollakin kierolla tavalla voidaan ajatella, että molemmat unelmani ovat nyt toteutuneet. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi elää ilman unelmia....

Pidin uuden ylioppilaan puheen.

Etukäteen ajattelin, että itken koko juhlan ajan tai saan viimeistään puhetta pitäessäni hallitsemattoman itkukohtauksen.  En itkenytkään.  Pelkäsin pahinta, eikä mitään sitten tapahtunutkaan. Kahdesti kyyneleet kuitenkin polttelivat silmiäni. Ensimmäisen kerran, kun kävelin lippujen takana saliin omalle paikalleni.  Toisen, kun meidät oli jo lakitettu ja oli ensimmäisten onnittelujen, opettajien onnittelujen aika. Tiettyyn pisteeseen selvisin opettajienkin onnitteluista kuivin silmin, mutta sitten kohtasin ne  erityisistä erityisimmät. Tuntui, että olisi pitänyt sanoa vielä jotain, kiittää vielä kerran.  Olen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani ja sen kertomiseksi sanat eivät riitä. Minun pitäisi vain luottaa siihen, että he kaikki kätkivät sydämiinsä ne sanat, jotka kiitokseksi kirjoitin ja ymmärsivät ne juuri niin kuin ne tarkoitin. 

Olen aina katsellut lakkipäisiä ylioppilaita ihaillen ylöspäin ja ollut varma siitä, että he ovat vanhoja ja viisaita, varmoja itsestään ja tietävät mihin ovat seuraavaksi menossa. Nyt tiedän kuitenkin totuuden, aavistan sen. Minä en ainakaan tiedä tulevaisuudestani yhtään mitään. En tunne itseäni vanhaksi tai viisaaksi. Mieleeni on tullut kysymyksiä siitä, mahdanko kasvaa ikinä edes aikuiseksi? Totuus siitä mikä hiljattain on jäänyt taakse taitaa valjeta vasta 13.8, kun koulu taas alkaisi. Totuus voi tuoda tullessaan surun ja kauhunkin kyyneleet. Silloin haluaisin muistaa yhden niistä tehdyistä lupauksista, hymyile kyyneleidenkin läpi, sillä elämä kantaa kyllä.